Sataa sataa ropisee

...Pehmeä lasku kohti kotimaata: kolmen jälkeen tänään alkoi taivas pimetä ja sen jälkeen on ukkostanut ja satanut ihan kunnolla. Ensimmäistä kertaa koko Firenzessä olomme aikana moinen myräkkä: aiemmin on tullut vain muutamana päivänä pienen pieni kuuro. Luin muutamia paikallisuutisia netistä eilen ja niiden kuvitus, valokuvia harmaasta Jyväskylästä, aiheutti melkein pakokauhun. Ihmettelen, sillä syksy on ollut aina lempivuodenaikani, enkä ole juuri kesähelteistä koskaan nauttinut. Mutta nyt en vaihtaisi aurinkoa mihinkään.

Jotain hyvää tummasta taivaastakin: saipahan kerrankin pakattua kapsäkit ajoissa, eikä mene viimetingan paniikkipakkailuksi. En muka ole ostanut mitään, mutta matkalaukku on ihmeellisesti täyttynyt... ja onhan niitä ostoksiakin sinne kertynyt: kirjoja ja pronssikehyksiä, jotka painavat ihan mukavasti. Saa nähdä, kuinka paljon menee ylipainoksi. Villaostokseni onneksi painaa vain sen 150grammaa. :)

Ilta on mennyt pakkailun lisäksi siivoillessa. Kerrankin silittäminenkin tuntui jotenkin mielekkäältä toiminnolta: olin pimeässä kattoterassilla, kuuntelin sateen ropinaa kattoon ja katselin vastakkaisessa talossa käytävää keskustelua, jossa kädet huitoivat villisti edessuntaas kaikkialle. Muotoonommeltujen lakanoiden sielunelämää en ole oppinut vieläkään ymmärtämään: viikkasimme kaappiin jonkinlaisen nytyn, joka näyttää suurinpiirtein sisäsiistiltä.

Aiemmin tänään teimme kävelylenkin Piazza Ghibertillä sijaitsevaan kauppahalliin, joka on huomattavasti autenttisempi kuin liki sijaitseva Mercato Centrale; valikoimaa ei ole yhtä runsaasti, mutta aivan tarpeeksi. Ostimme kotiinviemisiksi makkaraa, joka myyjän mukaan oli "best in the world" (ja niin se kyllä onkin). Matkalla tietenkin kävimme jäätelöllä: menomatkalla Via Pietrapienalla sijaitsevassa paikassa, jonka nimestä en ole varma (Procolo?) ja paluumatkalla Borgo degli Albizilla Vestrissä, jota Lonely Planetin matkaopas suosittelee, mutta minä kyllä en (kallista ja aika hidas ja huono palvelu; vaikkakin jäätelö oli hyvää, mutta niin se on monessa muussakin paikassa) ja ihan kiven heiton päässä siitä toisessa jäätelöbaarissa, joka oli ulkoasultaan kliinisempääkin kliinisempi, mutta jäätelö oli silti hyvää. Luulin jo vihdoin löytäneeni silakkajäätelön (Alice muistini mukaan tarkoittaa silakkaa?), mutta se osoittautuikin mascarponevetoiseksi malliksi.

Päivän - ja varmaan koko reissun - tärkein kulinaristinen anti oli kuitenkin se, että uskaltauduimme vihdoin syömään trippaa, eli täkäläistä lehmän mahalaukusta paloiteltua herkkua. Emme perinteisen sopan muodossa, vaan sämpylän välissä: kauppahallin lähellä, Piazza Sant' Ambrogiolla sijaitsi pieni kärry, jossa tatuoitu rock-henkinen herrasmies pisteli trippa-sämpylöitä kasaan hyvällä vauhdilla. Voitti eilen nautitut Via dei Cimatorin veljesten (Fratellini) pikasämpylät 1-0; jälkimmäiset tosin voittivat mäkkärin Mozzarello-hampurilaisen 50-0, joten voin suositella molempia. (Paikallista Mäkkärituotetta en sen sijaan osaa hirveästi kehua.)

Eilen nautimme lämpimästä aurinkoisesta päivällä kävelemällä Oltrarnon puolelle Piazza Santo Spiriton sunnuntaikirpparille, jossa mukaani tarttui useampikin pronssinen pikkukehys. Olen ylpeä itsestäni: kaupanteko ja kaikenlainen kommunikointi sujui melkeinpä täysin italiaksi. On lohdullista, kun käsillä puhumisella on niin suuri rooli paikallisessa puheessa; sillä saa helposti suoritettua ne asiat, joihin ei sana vielä taivu.