Turismista voipuminen

Alkaako tähän jatkuvaan turismiin turtua? Ainakin visuaalinen väsymys on jo sitä luokkaa, että eteen saa tulla ihan megalomaanisen ylivoimainen mestariteos ja todennäköisesti jotain ihan muuta kuin Botticellia, Leonardo da Vincia tai mitään muuta renessanssiajan taidetta, ennenkuin sielu värähtää mihinkään suuntaan. Sienassa sain ensimmäisen kerran todellisen turismiahdistuksen, kun Duomossa joutui ahtaaseen turistiryhmäruuhkaan, jonka seitsemän-kahdeksankymppisistä mummoista ja vaareista koostuva massa eteni äärimmäisen hitaasti madellen kapeaa kulkureittiä pitkin. Liberia Piccolominissa oli nähtävillä käsinkirjoitettuja jättimäisiä inkunaabeleita upeine koristuksineen; mutta huone ei ollut valtava ja jonossa pingviinikäveleminen rupesi varsinkin huoneen loppupäässä muistuttamaan enemmän Ruisrockista paluuta kuin mieltä ruokkivaa taidekokemusta. Kokemus oli muutenkin aika kaksijakoinen: toisaalta itse Duomo oli aivan huikea - minusta ehkä jollain tavalla vaikuttavampi kuin Firenzen Duomo, mustavalkoisine raitakuvioineen ja aivan käsittämättömän upeine lattiamosaiikkeineen (alttarin edessä oli parilla värillä tehty sen näköisiä kuvia, että jos en olisi tiennyt niitä vanhoiksi, olisin sijoittanut ne aikakartalla paljon lähemmäksi nykypäivää). Kaikkein vaikuttavin elementti oli seinän yläreunassa kiertävien rintakuvien sarja: ihan kuin kirkkosalin yläreunassa, pienen parven takana olisi istunut kymmeniä kaardinaaleja/pappeja/pyhimyksiä/mitälie äijiä (mitkään saatavilla olevat opaslehtiset eivät sanoneet näistä mitään), jokainen eri ilmeisenä ja vähän eri suuntaan katsoen. Mutta samanaikaisesti turismipaljous oli ihan käsittämätön, tuntui, että koko valtavassa tilassa ei ollut yhtään tyhjää kohtaa, vaikka jossain lukikin, että sisään pääsee "vain" 700 henkeä kerrallaan. Kun esim. Firenzen Duomossa ja Santa Crocessa ollessamme äänimaailma oli hiljaisen humiseva, Sienan Duomossa puheensorina oli niin kovaa, että se tuntui melkein meteliltä. Kaiken päälle museossa soi nauhalta gregoriaaninen kirkkolaulu (enkä voinut olla miettimättä, etteikö se omalta osaltaan edesauttanut metelin synnyssä, kun hiljaisuutta ei ollut edes missään vaiheessa tarjolla) ja kirkkolaulun keskeytti absurdi ja fiiliksen rikkova, vähän rohiseva, Neuvostoliiton aikaiselta kuuluva nauhoitus sekä italiaksi että englanniksi: Olkaa hyvä, älkää puhuko kovaa ja älkää ottako kuvia salaman kanssa. Kokonaisuudessaan tästä äänimaailmasta tuli jotenkin hurjan futuristisen militaristinen outo fiilis.

Duomon kastekappeli oli niin täynnä kuvitusta, että katsomista olisi riittänyt toisellekin vuosikymmenelle. Zoomasin pienen hetken, mutta äänimaailmasta puuttui se jokin, mikä oli kuuluvilla erityisesti Santa Maria Novellan ja Santa Crocen Pazzin kappelin äänimaailmassa. Krypta tarjosi hienon värielämyksen ja pienen palan värihistoriaakin: kun kastekappeli aikoinaan rakennettiin Duomon yhteyteen, krypta muurattiin umpeen. Vasta seitsemän vuotta sitten kryptaa alettiin avata ja monen sadan vuoden takaiset rakennusjätteet siivottiin pois - ja samassa yhteydessä löytyi 1270-luvulla tehtyjä seinämaalauksia. Varsinkin yhden seinän värit olivat aivan käsittämättömän hohtavat: kun tila on ollut suljettuna vuosisatoja, ei väreihin ole vaikuttanut ilma eikä valo - saa jonkinlaisen vaikutelman siitä, kuinka kirkkaita muutkin tuon ajan freskot ovat oikeasti olleet! Muuten kryptavisiitti olikin lähinnä vitriininäyttely. Ja nimenomaan vitriinien näyttely, sillä joka ikisessä vitriinissä oli kyltti, että esine on kehystettävänä. :D

Sen verran väsyttäväksi turismi kävi, että Duomon museo tuli juostua puoliajatuksella läpi ja Palazzo Pubblicossa sijaitsevan Museo Civicon salit kulki läpi lähinnä vessaa etsien. Joksasimme sentään portaat takaloggiaan, josta näkyivät valtavan hienot maisemat ukkospilvien nousun säestämänä!

Siena ei kokonaisuudessaan oikein auennut. Istuimme muiden turistien kanssa Il Campolla syömässä jäätelöt ja vaeltelimme muiden turistien kanssa kapeilla keskustan kujilla, mutta alkoi tuntua siltä kuin pari vuotta sitten Pisan rysässäkin: kaikki on tehty turisteille ja turisteja varten. Samoja t-paitoja ja nahkalaukkuja ja muuta ryönää kuin Firenzessäkin, ja ihan käsittämättömällä volyymillä. Toisaalta, ei tarvinnut astua kuin muutama askel viereiselle kadulle, ja olikin ulottuvuudessa, jossa ei näkynyt turisteja - eikä itseasiassa ketään. Mutta kun kaupunki on pelkkää mäkeä, joko ylös tai alas, loputon kiipeily alkoi tuntua jaloissa melko nopeasti ja silmätkin väsyivät jatkuvaan visuaaliseen hienouteen. Jos joskus pääsen kuvaamaan rikoselokuvaan takaa-ajon, niin nyt tiedän, mihin sen sijoitan. Todellisen Sienan matkan - ja melkein koko matkan - hienoimman elämyksen tarjosi, kun lähdimme turistirysän ytimestä vähän ulommaksi ja kävelimme Duomon suuntaan kiertotietä ja osuimme aivan käsittämättömän rakennuskompleksin eteen. Kamerat soivat varmaan parin sadan kuvan verran. Rakennuksessa oli inspiraatiota enemmän kuin missään muussa näkemässämme yhteensä tähän saakka. Valokin oli uskomaton: aurinko paistoi, mutta talojen takana vaanivat suuret mustat pilvet.

Palasimme Firenzeen jo yhdeksän maissa, mutta samantien hylkäsimme ajatuksen San Gimignanossa käymisestä tänään - tai lähipäivinäkään: jotenkin tuntuu, että voisi loppuajan täällä vain relailla ja puuhailla ihan rauhassa. Tämä päivä menikin sitten Ikeaa (!) etsiessä (Google Maps näytti, että se olisi sijainnut ihan vieressä, mutta oikeasti se sijaitsee samannimisellä kadulla lentokentän lähellä) ja kirja- ja levykaupoissa hortoillessa. Ja tietenkin jäätelöllä.
---

Tänään aamulla istuin kahvilla keittiön pöydän ääressä ja piirsin antikvariaattien sijainteja karttaan, kun ulkoa kuului ensin kovaääninen tuuttaus ja sitten sisäpihalla päivittäin mesoava mies huusi "MAMMA MIA!" Repesin totaalisesti. En tiedä, miten kotona tulen pärjäämään kerrostaloasunnon hiljaisuudessa, jonka rikkovat vain ohi ajavat ambulanssit ja ne bassojytkeautot.