Lomailua Luccassa

Eilen heittäydyimme heti aamusta niin totaalisesti turismukseen, että tämä leppoisa lauantai on kulunut vain ollessa, lyhyttä kävelylenkkiä ja "pienen leivän festivaalia" (pieni torillinen ruokatuotteita leivästä ja hedelmistä hilloihin ja oliiviöljyihin; ja tietenkin käsitöitä) lukuunottamatta. Mutta vaikka eilen vähän sapettikin nousta melko aikaisin ylös - Luccaan menevissä junissa on juuri aamupäivän kohdalla pienoinen aikatauluaukko - ja vielä junassa tuntui, kuin jonkinlainen flunssa puskisi päälle, päivä muuttui melko pian aivan upeaksi! Lucca on melkein sietämättömän kaunis kaupunki, ainakin se muurin ympäröimä vanha keskus, jossa liikuimme. Kun aamulla kävelimme viiden minuutin matkan Santa Maria Novellan rautatieasemalle, ilma tuntui vielä hieman viileältä ja koko junamatkan mietitytti, että olisiko pitänyt ottaa jonkinlainen pitkähihainen paitanen mukaan; mutta puolentoista tunnin junamatkan jälkeen (5+€ per nenä) Luccassa lämmitti jo aurinko. Kävimme aamupalalla Piazza Napoleonella ja sen jälkeen kävelimme hetken vanhan kaupungin piskuisilla ja kimuranteilla kaduilla, ennenkuin eksyimme ensimmäiseen turismikohteeseemme: 44 metriä korkean Torre Guinigin katolla kasvaa opaskirjan mukaan "ihka oikea tammi, joka on ulottanut juurensa ylimmän kerroksen huoneeseen". Tornin katolla kasvoi kyllä omissa hiekkalaatikoissaan kolmekin puuta, eivätkä minkään juuret roikkuneet alla olevassa huoneessa. En väitä, etteivätkö ne olisi olleet tammia, mutta ei niissä silti suomalaisen tammen lehteä ollut.

Torniin nousu oli melkoista shokkihoitoa. Onnistuin kymmenisen vuotta sitten kehittämään Prahan raatihuoneen tornissa itselleni jonkinlaisen korkeanpaikankammon, kun tornin huipulle vievät metallirappuset nitisivät liitoksissaan ja heiluivat syvän tyhjyyden päällä, kun niissä liikkui yhtä aikaa yli kymmenen ihmistä, vaikka suuri lappu kiljui vieressä "MAX.3 persons". Tämä ei ollut ihan niin kauhea, mutta siinä määrin nousu tuotti adrenaliinia, ettei kipuaminen ottanut ollenkaan fyysisesti voimille - ei edes hengästyttänyt! Ensimmäiset 3-4 kerrosta meni normaalisti tavallisia kivirappusia ylöspäin, sitten tuli yhden kerroksen verran esimakua heiluvista seinään kiinnitetyistä ritiläportaista ja lopulta viimeinen nousu oli 4-5 (vai jopa 6?) kerrosta seinän viertä metrin leveydeltä kiertävää metallista, ihmisten liikkeistä tärisevää ramppia pitkin, kunnes lopulta portaat kapenivat puolen metrin leveyteen ja ohjasivat vielä yhden kerroksen ensimmäiselle tasanteelle. Ja siitä vielä yhdet ritiläportaat ylös katolle. Ylösmeno vielä jotenkin toimi, mutta laskeutuminen oli kohtuullisen hirvittävää, kun oli pakko katsoa, mihin jalkansa asettaa ja ritiläpinnasta tietenkin näki aivan loistavasti läpi alas. Mutta kokemus oli pienen kauhunväristyksen arvoista! Maisemat olivat henkeä salpaavat!

Tornin jälkeen tuntui ihan hyvältä kumminkin sinnitellä vähän aikaa maanpinnalla, niinpä vain vaeltelimme ja katselimme ympärillemme kaikessa rauhassa, kunnes bongasimme pyörävuokraamon: polkupyörä 2,5€/h. Joten vuokrasimme pyörät ja lähdimme ajelemaan Luccan kaupunginmuurille ("Muurit on rakennettu 1520-1650, ja ne ovat 12 metriä korkeat ja tyvestä 30 metriä leveät" tietää opaskirjamme). Muurin päällä kulkee jalankulku-/pyörätie ja sen reunalla kasvaa puita ja maisemat sekä kaupungin suuntaan että muurin ulkopuolelle suorastaan antoisat. Ensi kerralla osaamme pakata piknik-eväät mukaan ja pysähtyä syömään ne jonnekin monista hienoista paikoista muuripromenadin varrella. Tällä kertaa päätimme kunnon turistien tavoin syödä jossakin Piazza Amfiteatroa miehittävistä paikoista; ei tullut katsottua edes paikan nimeä, mutta ruoka oli hyvää - ja turistihintaista tosin. Melko likellä ruokapaikkaamme oli muuten jollakin tapaa Luccassa syntyneen säveltäjä Puccinin mukaan nimetty kahvila/ravintola (Cafe Puccini?), jossa soi aivan käsittämätön eurodisko kohtuullisen voimakkaalla volyymilla - "Puccinin muistoa kunnioittaen" niinkuin kahvila seinällä kuvan kanssa ilmoitti. :D

Meinasi tulla todellinen ulkoilmapäivä, mutta pakkohan kunnon turistin on vähän kirkotellakin: ensin eteen osui 1000-luvulla rakennettu San Michele in Foro, jossa Lippin maalaus (nimeä en vain muista) huikaisi väreillään; toisena suurinpiirtein samoihin aikoihin rakennettu Luccan Duomo, San Martinon katedraali, joka oli aivan upea rakennus. Sisällä Duomossa oli pokka pettää, kun siellä kuului melko kovalla äänellä italiankielisen miesäänen selostus jostakin - ilmeisesti kirkosta itsestään - melko hyvällä säröllä, ja kirkon vahtimestari valvoi aivan haukkana kameraa kantavia turisteja. Kontrasti messiaanisen valtavan ja jylhän kirkkorakennuksen ja säröselostuksen välillä oli lievästi sanoen outo.

Vähemmän henkisistä asioista mainittakoon Lucan vessat: juna-asemalla törmäsi pitkästä aikaa reikä lattiassa -meininkiin. Muut kaupungin julkiset vessat olivat sitä samaa meininkiä, mihin Firenzessäkin törmää: yhteiset miehille ja naisille, eikä istuttavaksi tarkoitettuja, vaikka pöntönlainen löytyykin. Lucassa sentään ON julkisia vessoja, toisin kuin Firenzessä.