Tervetuloa näyttelyni avajaisiin Rööperin taidesalonkiin (Iso Roobertinkatu 48-50, Helsinki) tiistaina 28.9.2010 klo 17-19!
sunnuntai, syyskuuta 26, 2010
Goldheart Assembly — King of Rome
Tervetuloa näyttelyni avajaisiin Rööperin taidesalonkiin (Iso Roobertinkatu 48-50, Helsinki) tiistaina 28.9.2010 klo 17-19!
tiistaina, syyskuuta 21, 2010
Crocodiles — Groove Is In The Heart / California Girls
[Poissa 121. Pigmenttimustetuloste, 15x14cm.]
Paluu arkeen ja syksyn harmauteen on ollut turhan tiukka juonikäännös elämässä. En ole vielä onnistunut saamaan varsinaista flunssaa, mutta sellainen olo on, että moinen vaanii nurkan takana heti, kun vain esittelen itseni muulle kaupunkiyhteisölle. Vaikka syksy on ollut aina lempivuodenaikani, jotenkin nyt ei nappaa ollenkaan. Pitää varmaan kaivaa kynttilät ja kattokruunu esiin, jotta pääsee jonkinlaiseen lämpimään fiilikseen. Metsästä saattaisi löytyä veriseitikkejäkin, jos saisi aikaiseksi lähteä etsimään...
Viikonloppuinen Ween ja Maan Wiljaa -tapahtuma ei ollut hirveän hyvä katalysaattoritapahtuma laskeutumiselle: siinä missä Italiassa ruokakaupassakin joka ikinen viipaloitu metwurstinpala aseteltiin huolellisesti limittäin pakettiin ja muutenkin pakattiin niin, ettei minkäänlaista hikeentynyttä lihakönttiä olisi päässyt missään olosuhteissa syntymään, tässä paikallistapahtumassa ei ollut kuin yksi leipämyyjä, joka ei ollut ennakkopaketoinut leipiänsä muovipussiin, vaikka se tuntui ainoa kuljetusväline leiville olevankin. Siinä vaiheessa, kun katselin täyteviinereiden (onneksi ei omieni) pakkaamista kostuneisiin muovipusseihin ja niitten lämähtämistä pussin sisäosan seinämiin, ei voinut olla ajattelematta muuta kuin totaalista ruoan kunnioituksen puutetta. Oikeasti: jos on itsetehtyä ja tuoretta, miksi se pitää palata tiiviillä kelmutuksella tai hapettomalla, hikeentyvällä muovikääreellä? Ei ymmärrä. Mutta sitä kai myydään, mihin ostajat tyytyvät.
Muutenkaan tapahtuma ei onnistunut tälläkään kertaa herättämään hirveän positiivisia tunteita, mutta sikäli ei mitään uutta, että sama oli nähtävissä jo viime vuonna: kuinka monta samanlaisten hunajan, sinapin ja valkosipulisäilykkeiden valmistajaa alueelle mahtuu? Ruokatarjontana sentään makkaraperunoitakin useamman muikkupisteen lisäksi. Tämänkertaisena huippuna oli (vai huomasinko tämän vain ensimmäistä kertaa?) ainakin kahden aivan samoja tuotteita myyvän pisteen sijainti kahdessa eri paikassa. Paikallisia tuottajia oli vähän hankalampi löytää, vaikka tapahtuma onkin olevinaan lähiruokafestari, mutta suuri kiitokseni osallistumisesta niille muutamalle juuresmyyjälle, jotka oli sijoitettu oman reittini katveeseen.
Voi olla, että pettymys tapahtumaan maksimoitui vielä olotilan muutoksella ja sateessa talsimisella. Pitkän semiloman jälkeen on ollut vaikea asettua takaisin työpaniikin pariin: ensin alta kolmen viikon rästit ja muutama katalogipäivitys, sen jälkeen Hankasalmen töiden viimeistely ja lopulta valmistautuminen Helsingin näyttelyyn, jota lähden maanantaina pystyttämään. Kyllä tästä vauhtimuutoksesta taas pian kiinni saa.
Ajattelin taukotyönä jossain välissä päivitellä tuonne Italia-postausten väliin muutamia kuviakin - ihan itsellekin muistoksi. Oikein jännittää katsoa, mitä kamera on syönyt.
maanantaina, syyskuuta 13, 2010
Sataa sataa ropisee
...Pehmeä lasku kohti kotimaata: kolmen jälkeen tänään alkoi taivas pimetä ja sen jälkeen on ukkostanut ja satanut ihan kunnolla. Ensimmäistä kertaa koko Firenzessä olomme aikana moinen myräkkä: aiemmin on tullut vain muutamana päivänä pienen pieni kuuro. Luin muutamia paikallisuutisia netistä eilen ja niiden kuvitus, valokuvia harmaasta Jyväskylästä, aiheutti melkein pakokauhun. Ihmettelen, sillä syksy on ollut aina lempivuodenaikani, enkä ole juuri kesähelteistä koskaan nauttinut. Mutta nyt en vaihtaisi aurinkoa mihinkään.
Jotain hyvää tummasta taivaastakin: saipahan kerrankin pakattua kapsäkit ajoissa, eikä mene viimetingan paniikkipakkailuksi. En muka ole ostanut mitään, mutta matkalaukku on ihmeellisesti täyttynyt... ja onhan niitä ostoksiakin sinne kertynyt: kirjoja ja pronssikehyksiä, jotka painavat ihan mukavasti. Saa nähdä, kuinka paljon menee ylipainoksi. Villaostokseni onneksi painaa vain sen 150grammaa. :)
Ilta on mennyt pakkailun lisäksi siivoillessa. Kerrankin silittäminenkin tuntui jotenkin mielekkäältä toiminnolta: olin pimeässä kattoterassilla, kuuntelin sateen ropinaa kattoon ja katselin vastakkaisessa talossa käytävää keskustelua, jossa kädet huitoivat villisti edessuntaas kaikkialle. Muotoonommeltujen lakanoiden sielunelämää en ole oppinut vieläkään ymmärtämään: viikkasimme kaappiin jonkinlaisen nytyn, joka näyttää suurinpiirtein sisäsiistiltä.
Aiemmin tänään teimme kävelylenkin Piazza Ghibertillä sijaitsevaan kauppahalliin, joka on huomattavasti autenttisempi kuin liki sijaitseva Mercato Centrale; valikoimaa ei ole yhtä runsaasti, mutta aivan tarpeeksi. Ostimme kotiinviemisiksi makkaraa, joka myyjän mukaan oli "best in the world" (ja niin se kyllä onkin). Matkalla tietenkin kävimme jäätelöllä: menomatkalla Via Pietrapienalla sijaitsevassa paikassa, jonka nimestä en ole varma (Procolo?) ja paluumatkalla Borgo degli Albizilla Vestrissä, jota Lonely Planetin matkaopas suosittelee, mutta minä kyllä en (kallista ja aika hidas ja huono palvelu; vaikkakin jäätelö oli hyvää, mutta niin se on monessa muussakin paikassa) ja ihan kiven heiton päässä siitä toisessa jäätelöbaarissa, joka oli ulkoasultaan kliinisempääkin kliinisempi, mutta jäätelö oli silti hyvää. Luulin jo vihdoin löytäneeni silakkajäätelön (Alice muistini mukaan tarkoittaa silakkaa?), mutta se osoittautuikin mascarponevetoiseksi malliksi.
Päivän - ja varmaan koko reissun - tärkein kulinaristinen anti oli kuitenkin se, että uskaltauduimme vihdoin syömään trippaa, eli täkäläistä lehmän mahalaukusta paloiteltua herkkua. Emme perinteisen sopan muodossa, vaan sämpylän välissä: kauppahallin lähellä, Piazza Sant' Ambrogiolla sijaitsi pieni kärry, jossa tatuoitu rock-henkinen herrasmies pisteli trippa-sämpylöitä kasaan hyvällä vauhdilla. Voitti eilen nautitut Via dei Cimatorin veljesten (Fratellini) pikasämpylät 1-0; jälkimmäiset tosin voittivat mäkkärin Mozzarello-hampurilaisen 50-0, joten voin suositella molempia. (Paikallista Mäkkärituotetta en sen sijaan osaa hirveästi kehua.)
Eilen nautimme lämpimästä aurinkoisesta päivällä kävelemällä Oltrarnon puolelle Piazza Santo Spiriton sunnuntaikirpparille, jossa mukaani tarttui useampikin pronssinen pikkukehys. Olen ylpeä itsestäni: kaupanteko ja kaikenlainen kommunikointi sujui melkeinpä täysin italiaksi. On lohdullista, kun käsillä puhumisella on niin suuri rooli paikallisessa puheessa; sillä saa helposti suoritettua ne asiat, joihin ei sana vielä taivu.
Jotain hyvää tummasta taivaastakin: saipahan kerrankin pakattua kapsäkit ajoissa, eikä mene viimetingan paniikkipakkailuksi. En muka ole ostanut mitään, mutta matkalaukku on ihmeellisesti täyttynyt... ja onhan niitä ostoksiakin sinne kertynyt: kirjoja ja pronssikehyksiä, jotka painavat ihan mukavasti. Saa nähdä, kuinka paljon menee ylipainoksi. Villaostokseni onneksi painaa vain sen 150grammaa. :)
Ilta on mennyt pakkailun lisäksi siivoillessa. Kerrankin silittäminenkin tuntui jotenkin mielekkäältä toiminnolta: olin pimeässä kattoterassilla, kuuntelin sateen ropinaa kattoon ja katselin vastakkaisessa talossa käytävää keskustelua, jossa kädet huitoivat villisti edessuntaas kaikkialle. Muotoonommeltujen lakanoiden sielunelämää en ole oppinut vieläkään ymmärtämään: viikkasimme kaappiin jonkinlaisen nytyn, joka näyttää suurinpiirtein sisäsiistiltä.
Aiemmin tänään teimme kävelylenkin Piazza Ghibertillä sijaitsevaan kauppahalliin, joka on huomattavasti autenttisempi kuin liki sijaitseva Mercato Centrale; valikoimaa ei ole yhtä runsaasti, mutta aivan tarpeeksi. Ostimme kotiinviemisiksi makkaraa, joka myyjän mukaan oli "best in the world" (ja niin se kyllä onkin). Matkalla tietenkin kävimme jäätelöllä: menomatkalla Via Pietrapienalla sijaitsevassa paikassa, jonka nimestä en ole varma (Procolo?) ja paluumatkalla Borgo degli Albizilla Vestrissä, jota Lonely Planetin matkaopas suosittelee, mutta minä kyllä en (kallista ja aika hidas ja huono palvelu; vaikkakin jäätelö oli hyvää, mutta niin se on monessa muussakin paikassa) ja ihan kiven heiton päässä siitä toisessa jäätelöbaarissa, joka oli ulkoasultaan kliinisempääkin kliinisempi, mutta jäätelö oli silti hyvää. Luulin jo vihdoin löytäneeni silakkajäätelön (Alice muistini mukaan tarkoittaa silakkaa?), mutta se osoittautuikin mascarponevetoiseksi malliksi.
Päivän - ja varmaan koko reissun - tärkein kulinaristinen anti oli kuitenkin se, että uskaltauduimme vihdoin syömään trippaa, eli täkäläistä lehmän mahalaukusta paloiteltua herkkua. Emme perinteisen sopan muodossa, vaan sämpylän välissä: kauppahallin lähellä, Piazza Sant' Ambrogiolla sijaitsi pieni kärry, jossa tatuoitu rock-henkinen herrasmies pisteli trippa-sämpylöitä kasaan hyvällä vauhdilla. Voitti eilen nautitut Via dei Cimatorin veljesten (Fratellini) pikasämpylät 1-0; jälkimmäiset tosin voittivat mäkkärin Mozzarello-hampurilaisen 50-0, joten voin suositella molempia. (Paikallista Mäkkärituotetta en sen sijaan osaa hirveästi kehua.)
Eilen nautimme lämpimästä aurinkoisesta päivällä kävelemällä Oltrarnon puolelle Piazza Santo Spiriton sunnuntaikirpparille, jossa mukaani tarttui useampikin pronssinen pikkukehys. Olen ylpeä itsestäni: kaupanteko ja kaikenlainen kommunikointi sujui melkeinpä täysin italiaksi. On lohdullista, kun käsillä puhumisella on niin suuri rooli paikallisessa puheessa; sillä saa helposti suoritettua ne asiat, joihin ei sana vielä taivu.
perjantaina, syyskuuta 10, 2010
Turismista voipuminen
Alkaako tähän jatkuvaan turismiin turtua? Ainakin visuaalinen väsymys on jo sitä luokkaa, että eteen saa tulla ihan megalomaanisen ylivoimainen mestariteos ja todennäköisesti jotain ihan muuta kuin Botticellia, Leonardo da Vincia tai mitään muuta renessanssiajan taidetta, ennenkuin sielu värähtää mihinkään suuntaan. Sienassa sain ensimmäisen kerran todellisen turismiahdistuksen, kun Duomossa joutui ahtaaseen turistiryhmäruuhkaan, jonka seitsemän-kahdeksankymppisistä mummoista ja vaareista koostuva massa eteni äärimmäisen hitaasti madellen kapeaa kulkureittiä pitkin. Liberia Piccolominissa oli nähtävillä käsinkirjoitettuja jättimäisiä inkunaabeleita upeine koristuksineen; mutta huone ei ollut valtava ja jonossa pingviinikäveleminen rupesi varsinkin huoneen loppupäässä muistuttamaan enemmän Ruisrockista paluuta kuin mieltä ruokkivaa taidekokemusta. Kokemus oli muutenkin aika kaksijakoinen: toisaalta itse Duomo oli aivan huikea - minusta ehkä jollain tavalla vaikuttavampi kuin Firenzen Duomo, mustavalkoisine raitakuvioineen ja aivan käsittämättömän upeine lattiamosaiikkeineen (alttarin edessä oli parilla värillä tehty sen näköisiä kuvia, että jos en olisi tiennyt niitä vanhoiksi, olisin sijoittanut ne aikakartalla paljon lähemmäksi nykypäivää). Kaikkein vaikuttavin elementti oli seinän yläreunassa kiertävien rintakuvien sarja: ihan kuin kirkkosalin yläreunassa, pienen parven takana olisi istunut kymmeniä kaardinaaleja/pappeja/pyhimyksiä/mitälie äijiä (mitkään saatavilla olevat opaslehtiset eivät sanoneet näistä mitään), jokainen eri ilmeisenä ja vähän eri suuntaan katsoen. Mutta samanaikaisesti turismipaljous oli ihan käsittämätön, tuntui, että koko valtavassa tilassa ei ollut yhtään tyhjää kohtaa, vaikka jossain lukikin, että sisään pääsee "vain" 700 henkeä kerrallaan. Kun esim. Firenzen Duomossa ja Santa Crocessa ollessamme äänimaailma oli hiljaisen humiseva, Sienan Duomossa puheensorina oli niin kovaa, että se tuntui melkein meteliltä. Kaiken päälle museossa soi nauhalta gregoriaaninen kirkkolaulu (enkä voinut olla miettimättä, etteikö se omalta osaltaan edesauttanut metelin synnyssä, kun hiljaisuutta ei ollut edes missään vaiheessa tarjolla) ja kirkkolaulun keskeytti absurdi ja fiiliksen rikkova, vähän rohiseva, Neuvostoliiton aikaiselta kuuluva nauhoitus sekä italiaksi että englanniksi: Olkaa hyvä, älkää puhuko kovaa ja älkää ottako kuvia salaman kanssa. Kokonaisuudessaan tästä äänimaailmasta tuli jotenkin hurjan futuristisen militaristinen outo fiilis.
Duomon kastekappeli oli niin täynnä kuvitusta, että katsomista olisi riittänyt toisellekin vuosikymmenelle. Zoomasin pienen hetken, mutta äänimaailmasta puuttui se jokin, mikä oli kuuluvilla erityisesti Santa Maria Novellan ja Santa Crocen Pazzin kappelin äänimaailmassa. Krypta tarjosi hienon värielämyksen ja pienen palan värihistoriaakin: kun kastekappeli aikoinaan rakennettiin Duomon yhteyteen, krypta muurattiin umpeen. Vasta seitsemän vuotta sitten kryptaa alettiin avata ja monen sadan vuoden takaiset rakennusjätteet siivottiin pois - ja samassa yhteydessä löytyi 1270-luvulla tehtyjä seinämaalauksia. Varsinkin yhden seinän värit olivat aivan käsittämättömän hohtavat: kun tila on ollut suljettuna vuosisatoja, ei väreihin ole vaikuttanut ilma eikä valo - saa jonkinlaisen vaikutelman siitä, kuinka kirkkaita muutkin tuon ajan freskot ovat oikeasti olleet! Muuten kryptavisiitti olikin lähinnä vitriininäyttely. Ja nimenomaan vitriinien näyttely, sillä joka ikisessä vitriinissä oli kyltti, että esine on kehystettävänä. :D
Sen verran väsyttäväksi turismi kävi, että Duomon museo tuli juostua puoliajatuksella läpi ja Palazzo Pubblicossa sijaitsevan Museo Civicon salit kulki läpi lähinnä vessaa etsien. Joksasimme sentään portaat takaloggiaan, josta näkyivät valtavan hienot maisemat ukkospilvien nousun säestämänä!
Siena ei kokonaisuudessaan oikein auennut. Istuimme muiden turistien kanssa Il Campolla syömässä jäätelöt ja vaeltelimme muiden turistien kanssa kapeilla keskustan kujilla, mutta alkoi tuntua siltä kuin pari vuotta sitten Pisan rysässäkin: kaikki on tehty turisteille ja turisteja varten. Samoja t-paitoja ja nahkalaukkuja ja muuta ryönää kuin Firenzessäkin, ja ihan käsittämättömällä volyymillä. Toisaalta, ei tarvinnut astua kuin muutama askel viereiselle kadulle, ja olikin ulottuvuudessa, jossa ei näkynyt turisteja - eikä itseasiassa ketään. Mutta kun kaupunki on pelkkää mäkeä, joko ylös tai alas, loputon kiipeily alkoi tuntua jaloissa melko nopeasti ja silmätkin väsyivät jatkuvaan visuaaliseen hienouteen. Jos joskus pääsen kuvaamaan rikoselokuvaan takaa-ajon, niin nyt tiedän, mihin sen sijoitan. Todellisen Sienan matkan - ja melkein koko matkan - hienoimman elämyksen tarjosi, kun lähdimme turistirysän ytimestä vähän ulommaksi ja kävelimme Duomon suuntaan kiertotietä ja osuimme aivan käsittämättömän rakennuskompleksin eteen. Kamerat soivat varmaan parin sadan kuvan verran. Rakennuksessa oli inspiraatiota enemmän kuin missään muussa näkemässämme yhteensä tähän saakka. Valokin oli uskomaton: aurinko paistoi, mutta talojen takana vaanivat suuret mustat pilvet.
Palasimme Firenzeen jo yhdeksän maissa, mutta samantien hylkäsimme ajatuksen San Gimignanossa käymisestä tänään - tai lähipäivinäkään: jotenkin tuntuu, että voisi loppuajan täällä vain relailla ja puuhailla ihan rauhassa. Tämä päivä menikin sitten Ikeaa (!) etsiessä (Google Maps näytti, että se olisi sijainnut ihan vieressä, mutta oikeasti se sijaitsee samannimisellä kadulla lentokentän lähellä) ja kirja- ja levykaupoissa hortoillessa. Ja tietenkin jäätelöllä.
---
Tänään aamulla istuin kahvilla keittiön pöydän ääressä ja piirsin antikvariaattien sijainteja karttaan, kun ulkoa kuului ensin kovaääninen tuuttaus ja sitten sisäpihalla päivittäin mesoava mies huusi "MAMMA MIA!" Repesin totaalisesti. En tiedä, miten kotona tulen pärjäämään kerrostaloasunnon hiljaisuudessa, jonka rikkovat vain ohi ajavat ambulanssit ja ne bassojytkeautot.
Duomon kastekappeli oli niin täynnä kuvitusta, että katsomista olisi riittänyt toisellekin vuosikymmenelle. Zoomasin pienen hetken, mutta äänimaailmasta puuttui se jokin, mikä oli kuuluvilla erityisesti Santa Maria Novellan ja Santa Crocen Pazzin kappelin äänimaailmassa. Krypta tarjosi hienon värielämyksen ja pienen palan värihistoriaakin: kun kastekappeli aikoinaan rakennettiin Duomon yhteyteen, krypta muurattiin umpeen. Vasta seitsemän vuotta sitten kryptaa alettiin avata ja monen sadan vuoden takaiset rakennusjätteet siivottiin pois - ja samassa yhteydessä löytyi 1270-luvulla tehtyjä seinämaalauksia. Varsinkin yhden seinän värit olivat aivan käsittämättömän hohtavat: kun tila on ollut suljettuna vuosisatoja, ei väreihin ole vaikuttanut ilma eikä valo - saa jonkinlaisen vaikutelman siitä, kuinka kirkkaita muutkin tuon ajan freskot ovat oikeasti olleet! Muuten kryptavisiitti olikin lähinnä vitriininäyttely. Ja nimenomaan vitriinien näyttely, sillä joka ikisessä vitriinissä oli kyltti, että esine on kehystettävänä. :D
Sen verran väsyttäväksi turismi kävi, että Duomon museo tuli juostua puoliajatuksella läpi ja Palazzo Pubblicossa sijaitsevan Museo Civicon salit kulki läpi lähinnä vessaa etsien. Joksasimme sentään portaat takaloggiaan, josta näkyivät valtavan hienot maisemat ukkospilvien nousun säestämänä!
Siena ei kokonaisuudessaan oikein auennut. Istuimme muiden turistien kanssa Il Campolla syömässä jäätelöt ja vaeltelimme muiden turistien kanssa kapeilla keskustan kujilla, mutta alkoi tuntua siltä kuin pari vuotta sitten Pisan rysässäkin: kaikki on tehty turisteille ja turisteja varten. Samoja t-paitoja ja nahkalaukkuja ja muuta ryönää kuin Firenzessäkin, ja ihan käsittämättömällä volyymillä. Toisaalta, ei tarvinnut astua kuin muutama askel viereiselle kadulle, ja olikin ulottuvuudessa, jossa ei näkynyt turisteja - eikä itseasiassa ketään. Mutta kun kaupunki on pelkkää mäkeä, joko ylös tai alas, loputon kiipeily alkoi tuntua jaloissa melko nopeasti ja silmätkin väsyivät jatkuvaan visuaaliseen hienouteen. Jos joskus pääsen kuvaamaan rikoselokuvaan takaa-ajon, niin nyt tiedän, mihin sen sijoitan. Todellisen Sienan matkan - ja melkein koko matkan - hienoimman elämyksen tarjosi, kun lähdimme turistirysän ytimestä vähän ulommaksi ja kävelimme Duomon suuntaan kiertotietä ja osuimme aivan käsittämättömän rakennuskompleksin eteen. Kamerat soivat varmaan parin sadan kuvan verran. Rakennuksessa oli inspiraatiota enemmän kuin missään muussa näkemässämme yhteensä tähän saakka. Valokin oli uskomaton: aurinko paistoi, mutta talojen takana vaanivat suuret mustat pilvet.
Palasimme Firenzeen jo yhdeksän maissa, mutta samantien hylkäsimme ajatuksen San Gimignanossa käymisestä tänään - tai lähipäivinäkään: jotenkin tuntuu, että voisi loppuajan täällä vain relailla ja puuhailla ihan rauhassa. Tämä päivä menikin sitten Ikeaa (!) etsiessä (Google Maps näytti, että se olisi sijainnut ihan vieressä, mutta oikeasti se sijaitsee samannimisellä kadulla lentokentän lähellä) ja kirja- ja levykaupoissa hortoillessa. Ja tietenkin jäätelöllä.
---
Tänään aamulla istuin kahvilla keittiön pöydän ääressä ja piirsin antikvariaattien sijainteja karttaan, kun ulkoa kuului ensin kovaääninen tuuttaus ja sitten sisäpihalla päivittäin mesoava mies huusi "MAMMA MIA!" Repesin totaalisesti. En tiedä, miten kotona tulen pärjäämään kerrostaloasunnon hiljaisuudessa, jonka rikkovat vain ohi ajavat ambulanssit ja ne bassojytkeautot.
keskiviikkona, syyskuuta 08, 2010
Taivas mustana, vaatteet puhtaina (siis mustina)
Tänään oli tarkoitus lähteä Sienan ekskursiolle, mutta eilen illalla katsoimme säätiedotuksia ja huomasimme, että sekä Sienaan että Firenzeen oli luvattu juuri täksi päiväksi hirveää myrskyä: pilviä, pisaroita, salamoita ja synkkyyttä - ei aurinkoa ollenkaan. Koska olimme illalla niin uupuneita päivän kiertelyn ja kaartelun jälkeen, päätimme suosiolla jättää reissun huomiseen. Aamulla sitten heräsin auringonpaisteeseen, mutta olo tuntui vielä liian väsyneeltä ja muutenkin semikuntoiselta paikkakunnalta toiselle liikahtamiseen - tai ylipäätään liikahtamiseen.
Vaikka aurinkoon heräsin, sitä ei kestänyt kauan. Istuin aamulla lukemassa keittiön pöydän ääressä, kun taivas alkoi tummeta ja jostain kaukaa kuului jyrinää, sitten yhtä-äkkiä kaikki olikin pimeää - ja kun vedin tuulen lonksuttamat ikkunaluukut kiinni, tuli täysi yö. Siirryimme katetulle kattoterassille nauttimaan loput aamukahvista, kuuntelemaan sateen ropinaa ja katsomaan, kuinka pilvet ajoivat toisiaan taivaan läpi ihan käsittämätöntä vauhtia. Varttitunnin päästä aurinko palasi kuumottamaan, mutta sitten pian sama toistui uudelleen. Reprise. Reprise.
Kaikin puolin on tuntunut mahtavalta vain olla asunnolla ja lueskella, piirrellä ja kirjoitella (- ja pestä pyykkiä: siihen ei muka ole ollut tähän asti aikaa). Katettu kattoterassi on ollut tähän asti luksusta, jota emme ole voineet juurikaan käyttää (paitsi pyykin kuivattamiseen), koska auringon porottaessa siellä voisi yhtä hyvin leikkiä saunovansa. Mutta heti kun aurinko menee piiloon, terassilla on ihan siedettävän lämpöistä, vaikka olisi lämmin ilmakin. Lisää tällaisia päiviä!
Ystävä oli tänään visiitillä kaupungissa; olisi ollut hienoa nähdä täällä ihan toisessa ulottuvuudessa kuin normaalisti, mutta itselläni aamu meni väsyneessä tokkurassa ja kävi ilmi, että ystäväkin oli kuumeen kourissa. Joten ei tapaamista tällä kertaa.
Muutaman artsuiluun liittyvän asiankin olen saanut järjestettyä: Anne-ystäväni haki myymättömät teokseni pois Art Fair Suomesta ja lupasi säilyttääkin niitä, kunnes pääsen Helsinkiin, ja varasin majoituksen itselleni Helsingin näyttelyn pystytys- ja avajais- reissulle, joka on jo melkein buukattu täyteen palavereita.
Vaikka aurinkoon heräsin, sitä ei kestänyt kauan. Istuin aamulla lukemassa keittiön pöydän ääressä, kun taivas alkoi tummeta ja jostain kaukaa kuului jyrinää, sitten yhtä-äkkiä kaikki olikin pimeää - ja kun vedin tuulen lonksuttamat ikkunaluukut kiinni, tuli täysi yö. Siirryimme katetulle kattoterassille nauttimaan loput aamukahvista, kuuntelemaan sateen ropinaa ja katsomaan, kuinka pilvet ajoivat toisiaan taivaan läpi ihan käsittämätöntä vauhtia. Varttitunnin päästä aurinko palasi kuumottamaan, mutta sitten pian sama toistui uudelleen. Reprise. Reprise.
Kaikin puolin on tuntunut mahtavalta vain olla asunnolla ja lueskella, piirrellä ja kirjoitella (- ja pestä pyykkiä: siihen ei muka ole ollut tähän asti aikaa). Katettu kattoterassi on ollut tähän asti luksusta, jota emme ole voineet juurikaan käyttää (paitsi pyykin kuivattamiseen), koska auringon porottaessa siellä voisi yhtä hyvin leikkiä saunovansa. Mutta heti kun aurinko menee piiloon, terassilla on ihan siedettävän lämpöistä, vaikka olisi lämmin ilmakin. Lisää tällaisia päiviä!
Ystävä oli tänään visiitillä kaupungissa; olisi ollut hienoa nähdä täällä ihan toisessa ulottuvuudessa kuin normaalisti, mutta itselläni aamu meni väsyneessä tokkurassa ja kävi ilmi, että ystäväkin oli kuumeen kourissa. Joten ei tapaamista tällä kertaa.
Muutaman artsuiluun liittyvän asiankin olen saanut järjestettyä: Anne-ystäväni haki myymättömät teokseni pois Art Fair Suomesta ja lupasi säilyttääkin niitä, kunnes pääsen Helsinkiin, ja varasin majoituksen itselleni Helsingin näyttelyn pystytys- ja avajais- reissulle, joka on jo melkein buukattu täyteen palavereita.
maanantaina, syyskuuta 06, 2010
Kirkkoisa päivä ja mahtavia näköaloja...
Aamulla katsoimme ikkunasta pilvistä taivasta ja pakkasin varmuuden vuoksi laukkuuni kaulaliinan, jos vaikka vilu iskisi. Ei iskenyt: varmaan kuumimpia päiviä parin viikon sisään.
Ajattelimme kivuta Ruusupuiston kautta San Miniato Al Montelle, mutta matka vähän kiemurteli. Ensin osuimme Orsanmicheleen (lyhyt käväisy) ja sitten - Vivolin kiinniolon ja siitä seuranneen jäätelöttömyyden aiheuttaman pettymyksen jälkeen astelimme San Crocen kirkkoon, kuten kunnon turistit ainakin. Siellä oli katseltavaa (voin nyt sanoa käyneeni Galileo Galilein ja Michelangelon haudalla) ja äänitettävää; etenkin Cappella dei Pazzin äänimaailma oli käsittämätön, parin ihmisen äänestä tuli aavemainen kaiku. Viime kerralla, kun kävimme Firenzessä, Santa Maria Novella -kirkon humiseva äänimaailma jäi päähäni soimaan pitkäksi aikaa. Kannoin pari vuotta sisälläni pakkomiellettä päästä äänittämään tuota outoa kaikuvaa tilaa, jossa suurin osa ihmisistä hiljentää puheensa kuiskaukseksi ja eri kieliset puheen pätkät sekoittuvat paikallisten ave marioihin. Joten onneksi tälle reissulle tuli pakattua myös Zoom. (Santa Maria Novellan kirkon edessä oli kyltti, joka kielsi melkein kaiken mahdollisen, mutta ei äänittämistä. Joten istuin penkillä piirtelemässä puolisen tuntia, tallennin vieressäni, ja sainkin aika hyvän otoksen, joskin tällä kertaa taisi paikallisten rukoukset jäädä pois.) Pazzin kappelin otoksesta taisi tulla vain kahdeksanminuuttinen, mutta jotenkin tuntuu, että sinne on jossain vaiheessa päästävä äänittelemään lisää. Zoomiin on tallentunut myös asuntomme sisäpihan arkea: laulua ja pianonsoittoa, huutoa, puhetta ja remonttiääniä, kadulla kulkevia ambulansseja ja autojen tuuttauksia. Talvella sitten kuuntelen luurit korvillani.
Joka tapauksessa: pääsimme vihdoin jopa Arnon yli, mutta Ruusupuisto jäi väliin, vaikka seurasimme kylttejä! Kipusimme kuitenkin huikeisiin maisemiin vuorelle ja kirkon ja luostarin alueelle. Näköalat olivat aivan käsittämättömät! Kamerat soivat kaikilla kielillä.
Vaikka kaikki on muuten ollut reissulla yhtä suurta auvoa, itikanpistoja on tullut siinä määrin, että aloin jo epäillä saaneeni rokon. Apteekissa käyminen jäi aamupäivällä väliin, joten munkkien rohdoskaupasta oli pakko ensimmäisenä tiedustella sopivaa salvaa - ja tottahan uskon, jos benediktiniläismunkki vakuuttaa hymyillen, että "One hour and then it's gone." Testasin ainetta käsivarteeni, jossa hyttyset ovat jokunen yö sitten viettäneet verifestareitaan ja jossa on ollut kipeä, kuumottava ja kutiseva suuri punainen läiskä jo jonkin aikaa - ja helpottihan se. :D
Viileähkössä kirkossa istuminen toi tervetulleen vaihtelun rinteellä, jossa ei puista huolimata paljon varjoa löydy ja onnistuimme kuulemaan, kuinka munkit kokoontuivat jonnekin seinän taakse iltahartauteensa laulamaan gregoriaanista kirkkolaulua. Äärimmäisen outoa palata hämärästä kirkosta takaisiin auringonpaisteeseen.
Huomenna voisi vaikka lepuuttaa vähän jalkojaan ja nautiskella vain kulman tarjonnoista, jotta sitten ylihuomenna jaksaa taas turisteerata koko rahalla.
Ajattelimme kivuta Ruusupuiston kautta San Miniato Al Montelle, mutta matka vähän kiemurteli. Ensin osuimme Orsanmicheleen (lyhyt käväisy) ja sitten - Vivolin kiinniolon ja siitä seuranneen jäätelöttömyyden aiheuttaman pettymyksen jälkeen astelimme San Crocen kirkkoon, kuten kunnon turistit ainakin. Siellä oli katseltavaa (voin nyt sanoa käyneeni Galileo Galilein ja Michelangelon haudalla) ja äänitettävää; etenkin Cappella dei Pazzin äänimaailma oli käsittämätön, parin ihmisen äänestä tuli aavemainen kaiku. Viime kerralla, kun kävimme Firenzessä, Santa Maria Novella -kirkon humiseva äänimaailma jäi päähäni soimaan pitkäksi aikaa. Kannoin pari vuotta sisälläni pakkomiellettä päästä äänittämään tuota outoa kaikuvaa tilaa, jossa suurin osa ihmisistä hiljentää puheensa kuiskaukseksi ja eri kieliset puheen pätkät sekoittuvat paikallisten ave marioihin. Joten onneksi tälle reissulle tuli pakattua myös Zoom. (Santa Maria Novellan kirkon edessä oli kyltti, joka kielsi melkein kaiken mahdollisen, mutta ei äänittämistä. Joten istuin penkillä piirtelemässä puolisen tuntia, tallennin vieressäni, ja sainkin aika hyvän otoksen, joskin tällä kertaa taisi paikallisten rukoukset jäädä pois.) Pazzin kappelin otoksesta taisi tulla vain kahdeksanminuuttinen, mutta jotenkin tuntuu, että sinne on jossain vaiheessa päästävä äänittelemään lisää. Zoomiin on tallentunut myös asuntomme sisäpihan arkea: laulua ja pianonsoittoa, huutoa, puhetta ja remonttiääniä, kadulla kulkevia ambulansseja ja autojen tuuttauksia. Talvella sitten kuuntelen luurit korvillani.
Joka tapauksessa: pääsimme vihdoin jopa Arnon yli, mutta Ruusupuisto jäi väliin, vaikka seurasimme kylttejä! Kipusimme kuitenkin huikeisiin maisemiin vuorelle ja kirkon ja luostarin alueelle. Näköalat olivat aivan käsittämättömät! Kamerat soivat kaikilla kielillä.
Vaikka kaikki on muuten ollut reissulla yhtä suurta auvoa, itikanpistoja on tullut siinä määrin, että aloin jo epäillä saaneeni rokon. Apteekissa käyminen jäi aamupäivällä väliin, joten munkkien rohdoskaupasta oli pakko ensimmäisenä tiedustella sopivaa salvaa - ja tottahan uskon, jos benediktiniläismunkki vakuuttaa hymyillen, että "One hour and then it's gone." Testasin ainetta käsivarteeni, jossa hyttyset ovat jokunen yö sitten viettäneet verifestareitaan ja jossa on ollut kipeä, kuumottava ja kutiseva suuri punainen läiskä jo jonkin aikaa - ja helpottihan se. :D
Viileähkössä kirkossa istuminen toi tervetulleen vaihtelun rinteellä, jossa ei puista huolimata paljon varjoa löydy ja onnistuimme kuulemaan, kuinka munkit kokoontuivat jonnekin seinän taakse iltahartauteensa laulamaan gregoriaanista kirkkolaulua. Äärimmäisen outoa palata hämärästä kirkosta takaisiin auringonpaisteeseen.
Huomenna voisi vaikka lepuuttaa vähän jalkojaan ja nautiskella vain kulman tarjonnoista, jotta sitten ylihuomenna jaksaa taas turisteerata koko rahalla.
sunnuntai, syyskuuta 05, 2010
Sompailua Fiesolessa
Tänään leppoisana päämääränä oli päästä Fiesoleen pienille antiikkimarkkinoille tsekkaamaan mm. kehysten antia. Viime kerralla pari vuotta sitten lähdimme Fiesoleen Piazza San Marcolta tuosta parin korttelin päästä, mutta nyt olin tsekkaavinani, että seiskabussin pysäkkiä ei aukiolla enää näkynyt, joten uskoimme oppaita ja Fiesolen nettisivuja, jotka kaikki vääjäämättä osoittivat bussin lähtevän Santa Maria Novellan asemalta. Asunnolta asemalle ei ole ainakaan pidempi matka kuin Piazza San Marcolle, mutta kävelymatkaa tuli, kun kiersimme asemaa oikeaa bussipysäkkiä etsien. Lopulta tajusin kysyä bussikuskilta, joka osasi heti kertoa, että bussit lähtevät San Marcolta ja opasti meidät vielä samantien bussiin, jolla pääsemme San Marcolle, josta Fiesolen bussi lähtisi. Mikäs siinä reissaillessa, kun reilulla eurolla voi ajella puolitoista tuntia. Timpalla oli multiplo (4 matkaa) taskussaan, joten hurautimme San Marcolle, ja kun emme etsimisestä huolimatta löytäneet seiskan pysäkkiä, ATAFin miehet lopulta osoittivat oikean kujan kulmalle, hieman aukion ulkopuolelle. Pitäisi muistaa ajatella luovasti, täällä siihen oppii.
Fiesole oli itsessään yhtä pieni ja herttainen kuin aiemminkin. Antiikkimarkkinoilla oli vaikka minkämoista roinaa kitsistä kultaan, mutta projektiini sopivia kehyksiä en löytänyt. Hienoja kehyksiä kylläkin, mutta aika hirveissä hinnoissa; ebay taitaa voittaa tämän erän - postikuluineenkin. Rinnettä ylös Via San Francescoa pitkin kiivetessämme ihmettelimme, miten edellisellä kerralla missasimme koko mäen ja sieltä avautuvat näkymät. Mäen laella töröttävän kirkon pihan reunalta aukesi pieni polku rinteelle, jossa paikat olivat niin fotogeneettisiä, että vaikka miten olisi laittanut kameransa, niin tuli hyvä kuva. Sai taas ihan reippaasti matskua tuleviin kuviin ja itsellekin jää vielä albumiin. Puut antoivat toivottua varjoa auringolta: tuuheasta frisööristäni huolimatta luulen, että olen onnistunut polttamaan päänahkani.
Viimeksi käydessämme söimme kaupungin pääaukiolla niin hyvät pizzat, että päätimme jatkaa perinnettä; mutta osuimmekin ravintolaan, jonka ruokalistassa luki pizzojen kohdalla "frozen". Saituus iski: sielu ei salli maksaa pakastepizzasta 7-8 euroa (+ copertot) vaikka olisi miten hyvä. Joten bussi takaisin alas Firenzeen ja kaupan kautta omalle jääkaapille - joka näyttääkin olevan suhteellisen täynnä. Ei varmaan enää tarvitse mennä kauppaan aikoihin.
---
Random prints -projekti on tuottanut aika reipasta riemua monellakin tapaa. Ensinnäkin se, että jo nyt printtien sijainnista on tullut useampikin palaute ja monen mukana on ollut hieno tarina, kuten erään Firenzessä asuvan, amerikkalaisen naistaiteilijan kertomus (josta osan varmaan julkaisen jossain vaiheessa Random prints -sivulla). En ole normaalisti antanut printtejä kenellekään, vaan jättänyt ne oven pieliin, penkeille, katukivetyksille, portaille jne. yleisille ja julkisille paikoille löydettäväksi, mutta tänään tein poikkeuksen: juna-aseman edessä seisoi kilttiin pukeutunut nuorehko säkkipillinsoittajapoika, jolle kilautin parin kolikon lisäksi myös kirjekuoren. :) En ole myöskään seurannut, minne tai kenelle kirjeeni joutuvat, mutta toissapäivänä satuin näkemään, kun vanhahko italialaismies poimi kirjeen ja avasi sen ja elehti aivan riemuissaan ystävälleen. :D Veikkaan, että ko. tapauksesta ei välttämättä netin kautta tule vastakontaktia, mutta sehän ei ollutkaan projektin tärkein pointti, vaan tuo kirjeiden jättäminen - ja löytäminen.
Fiesole oli itsessään yhtä pieni ja herttainen kuin aiemminkin. Antiikkimarkkinoilla oli vaikka minkämoista roinaa kitsistä kultaan, mutta projektiini sopivia kehyksiä en löytänyt. Hienoja kehyksiä kylläkin, mutta aika hirveissä hinnoissa; ebay taitaa voittaa tämän erän - postikuluineenkin. Rinnettä ylös Via San Francescoa pitkin kiivetessämme ihmettelimme, miten edellisellä kerralla missasimme koko mäen ja sieltä avautuvat näkymät. Mäen laella töröttävän kirkon pihan reunalta aukesi pieni polku rinteelle, jossa paikat olivat niin fotogeneettisiä, että vaikka miten olisi laittanut kameransa, niin tuli hyvä kuva. Sai taas ihan reippaasti matskua tuleviin kuviin ja itsellekin jää vielä albumiin. Puut antoivat toivottua varjoa auringolta: tuuheasta frisööristäni huolimatta luulen, että olen onnistunut polttamaan päänahkani.
Viimeksi käydessämme söimme kaupungin pääaukiolla niin hyvät pizzat, että päätimme jatkaa perinnettä; mutta osuimmekin ravintolaan, jonka ruokalistassa luki pizzojen kohdalla "frozen". Saituus iski: sielu ei salli maksaa pakastepizzasta 7-8 euroa (+ copertot) vaikka olisi miten hyvä. Joten bussi takaisin alas Firenzeen ja kaupan kautta omalle jääkaapille - joka näyttääkin olevan suhteellisen täynnä. Ei varmaan enää tarvitse mennä kauppaan aikoihin.
---
Random prints -projekti on tuottanut aika reipasta riemua monellakin tapaa. Ensinnäkin se, että jo nyt printtien sijainnista on tullut useampikin palaute ja monen mukana on ollut hieno tarina, kuten erään Firenzessä asuvan, amerikkalaisen naistaiteilijan kertomus (josta osan varmaan julkaisen jossain vaiheessa Random prints -sivulla). En ole normaalisti antanut printtejä kenellekään, vaan jättänyt ne oven pieliin, penkeille, katukivetyksille, portaille jne. yleisille ja julkisille paikoille löydettäväksi, mutta tänään tein poikkeuksen: juna-aseman edessä seisoi kilttiin pukeutunut nuorehko säkkipillinsoittajapoika, jolle kilautin parin kolikon lisäksi myös kirjekuoren. :) En ole myöskään seurannut, minne tai kenelle kirjeeni joutuvat, mutta toissapäivänä satuin näkemään, kun vanhahko italialaismies poimi kirjeen ja avasi sen ja elehti aivan riemuissaan ystävälleen. :D Veikkaan, että ko. tapauksesta ei välttämättä netin kautta tule vastakontaktia, mutta sehän ei ollutkaan projektin tärkein pointti, vaan tuo kirjeiden jättäminen - ja löytäminen.
lauantaina, syyskuuta 04, 2010
Lomailua Luccassa
Eilen heittäydyimme heti aamusta niin totaalisesti turismukseen, että tämä leppoisa lauantai on kulunut vain ollessa, lyhyttä kävelylenkkiä ja "pienen leivän festivaalia" (pieni torillinen ruokatuotteita leivästä ja hedelmistä hilloihin ja oliiviöljyihin; ja tietenkin käsitöitä) lukuunottamatta. Mutta vaikka eilen vähän sapettikin nousta melko aikaisin ylös - Luccaan menevissä junissa on juuri aamupäivän kohdalla pienoinen aikatauluaukko - ja vielä junassa tuntui, kuin jonkinlainen flunssa puskisi päälle, päivä muuttui melko pian aivan upeaksi! Lucca on melkein sietämättömän kaunis kaupunki, ainakin se muurin ympäröimä vanha keskus, jossa liikuimme. Kun aamulla kävelimme viiden minuutin matkan Santa Maria Novellan rautatieasemalle, ilma tuntui vielä hieman viileältä ja koko junamatkan mietitytti, että olisiko pitänyt ottaa jonkinlainen pitkähihainen paitanen mukaan; mutta puolentoista tunnin junamatkan jälkeen (5+€ per nenä) Luccassa lämmitti jo aurinko. Kävimme aamupalalla Piazza Napoleonella ja sen jälkeen kävelimme hetken vanhan kaupungin piskuisilla ja kimuranteilla kaduilla, ennenkuin eksyimme ensimmäiseen turismikohteeseemme: 44 metriä korkean Torre Guinigin katolla kasvaa opaskirjan mukaan "ihka oikea tammi, joka on ulottanut juurensa ylimmän kerroksen huoneeseen". Tornin katolla kasvoi kyllä omissa hiekkalaatikoissaan kolmekin puuta, eivätkä minkään juuret roikkuneet alla olevassa huoneessa. En väitä, etteivätkö ne olisi olleet tammia, mutta ei niissä silti suomalaisen tammen lehteä ollut.
Torniin nousu oli melkoista shokkihoitoa. Onnistuin kymmenisen vuotta sitten kehittämään Prahan raatihuoneen tornissa itselleni jonkinlaisen korkeanpaikankammon, kun tornin huipulle vievät metallirappuset nitisivät liitoksissaan ja heiluivat syvän tyhjyyden päällä, kun niissä liikkui yhtä aikaa yli kymmenen ihmistä, vaikka suuri lappu kiljui vieressä "MAX.3 persons". Tämä ei ollut ihan niin kauhea, mutta siinä määrin nousu tuotti adrenaliinia, ettei kipuaminen ottanut ollenkaan fyysisesti voimille - ei edes hengästyttänyt! Ensimmäiset 3-4 kerrosta meni normaalisti tavallisia kivirappusia ylöspäin, sitten tuli yhden kerroksen verran esimakua heiluvista seinään kiinnitetyistä ritiläportaista ja lopulta viimeinen nousu oli 4-5 (vai jopa 6?) kerrosta seinän viertä metrin leveydeltä kiertävää metallista, ihmisten liikkeistä tärisevää ramppia pitkin, kunnes lopulta portaat kapenivat puolen metrin leveyteen ja ohjasivat vielä yhden kerroksen ensimmäiselle tasanteelle. Ja siitä vielä yhdet ritiläportaat ylös katolle. Ylösmeno vielä jotenkin toimi, mutta laskeutuminen oli kohtuullisen hirvittävää, kun oli pakko katsoa, mihin jalkansa asettaa ja ritiläpinnasta tietenkin näki aivan loistavasti läpi alas. Mutta kokemus oli pienen kauhunväristyksen arvoista! Maisemat olivat henkeä salpaavat!
Tornin jälkeen tuntui ihan hyvältä kumminkin sinnitellä vähän aikaa maanpinnalla, niinpä vain vaeltelimme ja katselimme ympärillemme kaikessa rauhassa, kunnes bongasimme pyörävuokraamon: polkupyörä 2,5€/h. Joten vuokrasimme pyörät ja lähdimme ajelemaan Luccan kaupunginmuurille ("Muurit on rakennettu 1520-1650, ja ne ovat 12 metriä korkeat ja tyvestä 30 metriä leveät" tietää opaskirjamme). Muurin päällä kulkee jalankulku-/pyörätie ja sen reunalla kasvaa puita ja maisemat sekä kaupungin suuntaan että muurin ulkopuolelle suorastaan antoisat. Ensi kerralla osaamme pakata piknik-eväät mukaan ja pysähtyä syömään ne jonnekin monista hienoista paikoista muuripromenadin varrella. Tällä kertaa päätimme kunnon turistien tavoin syödä jossakin Piazza Amfiteatroa miehittävistä paikoista; ei tullut katsottua edes paikan nimeä, mutta ruoka oli hyvää - ja turistihintaista tosin. Melko likellä ruokapaikkaamme oli muuten jollakin tapaa Luccassa syntyneen säveltäjä Puccinin mukaan nimetty kahvila/ravintola (Cafe Puccini?), jossa soi aivan käsittämätön eurodisko kohtuullisen voimakkaalla volyymilla - "Puccinin muistoa kunnioittaen" niinkuin kahvila seinällä kuvan kanssa ilmoitti. :D
Meinasi tulla todellinen ulkoilmapäivä, mutta pakkohan kunnon turistin on vähän kirkotellakin: ensin eteen osui 1000-luvulla rakennettu San Michele in Foro, jossa Lippin maalaus (nimeä en vain muista) huikaisi väreillään; toisena suurinpiirtein samoihin aikoihin rakennettu Luccan Duomo, San Martinon katedraali, joka oli aivan upea rakennus. Sisällä Duomossa oli pokka pettää, kun siellä kuului melko kovalla äänellä italiankielisen miesäänen selostus jostakin - ilmeisesti kirkosta itsestään - melko hyvällä säröllä, ja kirkon vahtimestari valvoi aivan haukkana kameraa kantavia turisteja. Kontrasti messiaanisen valtavan ja jylhän kirkkorakennuksen ja säröselostuksen välillä oli lievästi sanoen outo.
Vähemmän henkisistä asioista mainittakoon Lucan vessat: juna-asemalla törmäsi pitkästä aikaa reikä lattiassa -meininkiin. Muut kaupungin julkiset vessat olivat sitä samaa meininkiä, mihin Firenzessäkin törmää: yhteiset miehille ja naisille, eikä istuttavaksi tarkoitettuja, vaikka pöntönlainen löytyykin. Lucassa sentään ON julkisia vessoja, toisin kuin Firenzessä.
Torniin nousu oli melkoista shokkihoitoa. Onnistuin kymmenisen vuotta sitten kehittämään Prahan raatihuoneen tornissa itselleni jonkinlaisen korkeanpaikankammon, kun tornin huipulle vievät metallirappuset nitisivät liitoksissaan ja heiluivat syvän tyhjyyden päällä, kun niissä liikkui yhtä aikaa yli kymmenen ihmistä, vaikka suuri lappu kiljui vieressä "MAX.3 persons". Tämä ei ollut ihan niin kauhea, mutta siinä määrin nousu tuotti adrenaliinia, ettei kipuaminen ottanut ollenkaan fyysisesti voimille - ei edes hengästyttänyt! Ensimmäiset 3-4 kerrosta meni normaalisti tavallisia kivirappusia ylöspäin, sitten tuli yhden kerroksen verran esimakua heiluvista seinään kiinnitetyistä ritiläportaista ja lopulta viimeinen nousu oli 4-5 (vai jopa 6?) kerrosta seinän viertä metrin leveydeltä kiertävää metallista, ihmisten liikkeistä tärisevää ramppia pitkin, kunnes lopulta portaat kapenivat puolen metrin leveyteen ja ohjasivat vielä yhden kerroksen ensimmäiselle tasanteelle. Ja siitä vielä yhdet ritiläportaat ylös katolle. Ylösmeno vielä jotenkin toimi, mutta laskeutuminen oli kohtuullisen hirvittävää, kun oli pakko katsoa, mihin jalkansa asettaa ja ritiläpinnasta tietenkin näki aivan loistavasti läpi alas. Mutta kokemus oli pienen kauhunväristyksen arvoista! Maisemat olivat henkeä salpaavat!
Tornin jälkeen tuntui ihan hyvältä kumminkin sinnitellä vähän aikaa maanpinnalla, niinpä vain vaeltelimme ja katselimme ympärillemme kaikessa rauhassa, kunnes bongasimme pyörävuokraamon: polkupyörä 2,5€/h. Joten vuokrasimme pyörät ja lähdimme ajelemaan Luccan kaupunginmuurille ("Muurit on rakennettu 1520-1650, ja ne ovat 12 metriä korkeat ja tyvestä 30 metriä leveät" tietää opaskirjamme). Muurin päällä kulkee jalankulku-/pyörätie ja sen reunalla kasvaa puita ja maisemat sekä kaupungin suuntaan että muurin ulkopuolelle suorastaan antoisat. Ensi kerralla osaamme pakata piknik-eväät mukaan ja pysähtyä syömään ne jonnekin monista hienoista paikoista muuripromenadin varrella. Tällä kertaa päätimme kunnon turistien tavoin syödä jossakin Piazza Amfiteatroa miehittävistä paikoista; ei tullut katsottua edes paikan nimeä, mutta ruoka oli hyvää - ja turistihintaista tosin. Melko likellä ruokapaikkaamme oli muuten jollakin tapaa Luccassa syntyneen säveltäjä Puccinin mukaan nimetty kahvila/ravintola (Cafe Puccini?), jossa soi aivan käsittämätön eurodisko kohtuullisen voimakkaalla volyymilla - "Puccinin muistoa kunnioittaen" niinkuin kahvila seinällä kuvan kanssa ilmoitti. :D
Meinasi tulla todellinen ulkoilmapäivä, mutta pakkohan kunnon turistin on vähän kirkotellakin: ensin eteen osui 1000-luvulla rakennettu San Michele in Foro, jossa Lippin maalaus (nimeä en vain muista) huikaisi väreillään; toisena suurinpiirtein samoihin aikoihin rakennettu Luccan Duomo, San Martinon katedraali, joka oli aivan upea rakennus. Sisällä Duomossa oli pokka pettää, kun siellä kuului melko kovalla äänellä italiankielisen miesäänen selostus jostakin - ilmeisesti kirkosta itsestään - melko hyvällä säröllä, ja kirkon vahtimestari valvoi aivan haukkana kameraa kantavia turisteja. Kontrasti messiaanisen valtavan ja jylhän kirkkorakennuksen ja säröselostuksen välillä oli lievästi sanoen outo.
Vähemmän henkisistä asioista mainittakoon Lucan vessat: juna-asemalla törmäsi pitkästä aikaa reikä lattiassa -meininkiin. Muut kaupungin julkiset vessat olivat sitä samaa meininkiä, mihin Firenzessäkin törmää: yhteiset miehille ja naisille, eikä istuttavaksi tarkoitettuja, vaikka pöntönlainen löytyykin. Lucassa sentään ON julkisia vessoja, toisin kuin Firenzessä.
torstaina, syyskuuta 02, 2010
Yön alku Santa Crocen aukiolla
Täytyy kyllä sanoa, että monumentaalisempaa paikkaa Leonard Cohenin keikalle saa hakea: ulkoilmakonsertti järjestettiin Firenzen Piazza Santa Crocella, siis Santa Crocen 1400-luvulla valmistuneen kirkon edessä olevalla aukiolla - tähtitaivaan alla (oikeasti! Tähdet näkyivät!) ja Danten (patsaan) valvovien silmien edessä. Jo pelkkä paikalla istuminen lämpimänä syyskuun iltana oli melkoinen elämys, ja kun siihen vielä lisättiin konsertti päälle... Meille kävi lippujen kanssa niin onnettomasti, että se muuttui onneksi: halvimmat paikat oli kaikki myyty, ja vain kalleimpia (103e) ja toiseksi kalleimpia (80+e - tarkkaa hintaa en muista) lippuja oli jäljellä. Lieneekö nuo toiseksi kalleimpien lippujen sivukatsomot lisätty myöhemmin - en tiedä - mutta kun menimme ostamaan lippuja, sivukatsomosta oli myyty vain yksi paikka meitä ennen. Saimme parhaat mahdolliset paikat, lähimpänä lavaa ja sen verran korkealla, että mitkään katsomon kantavat rakennelmat eivät tulleet meidän eteemme!
Jätin vastuuntuntoisena asunnolle lompakkokettingit, kamerat ja muut - valmistautuneena totaaliseen militanttiseen ruumiintarkastukseen, kuten aina suurilla keikoilla on tapana. Vaan ei täällä: porukka eteni rauhallisesti paikoilleen ja ainoa tarkastus oli lipun repäisy. Edes katsomon osia ei oltu eroteltu mitenkään aidoilla tai muilla esteillä toisistaan: halvimpien paikkojen yleisö olisi ihan hyvin voinut tulla kalliimmille paikoille notkumaan, vaan eivät tulleet (ennen encorea, jolloin väkivirtaus eteen tuntui vain toivotulta efektiltä). Järjestysmiehet olivat pukeutuneet kirkkaiden haalareiden ja järjestysmiesnauhojen sijaan tummiin pukuihin ja kantoivat kaulassaan lätkää. Jotenkin kaikki sujui juohevasti ja paniikitta, kukaan ei ängennyt tai töninyt; minkäänlaista aggressiivisuuden ilmapiiriä ei syntynyt. Outoa ja pelottavaakin. :)
Keikan alkua varjosti, tai pikemminkin häikäisi, järjettömän kirkas hätäuloskäyntivalo, joka pojotti säteitään suoraan katsomomme naamaan. Valosta vinguttiin monella eri kielellä (meidän vieressämme oli ainakin portugalilaisia ja ranskalaisia turisteja ja ainakin yksi italialainen alkuasukaskin, joka tulkkasi järjestäjien kommentteja meille muille englanniksi) ja koska eihän hätäuloskäyntivaloja voinut pois ottaa, järjestysmies ratkaisi häiritsevän ongelman asettelemalla valon päälle mustan roskapussin! :D
Konsertti itsessään oli jylhä kokemus: soundasi hyvälle, näytti hyvälle... se vain yksinkertaisesti toimi, ja sai moninkertaisen buustauksen ympäristöstään. Yli kolme tuntia hienoa kokemusta. Ja sen jälkeen puoli yhden maissa muutaman kilometrin kiemurtelu asunnolle unisen keskustan pikkuisia katuja ja kujia pitkin.
---
Tämän aamupäivän olen oleskellut asunnolla. Timppa lähti levykauppakierrokselle sekä käy ostamassa meille junaliput Luccaan. Junan käyttö on täällä mukavaa: halvempien junien liput ovat kaksi kuukautta voimassa, joten lippuja voi ostaa koko satsin kerrallaan etukäteen. Lähtiessä ne vain leimataan asemalla olevissa keltaisissa laitteissa ja sitten vain junaan. Kieltämättä on äärimmäisen houkuttelevaa, kun juna-aseman aikataulussa lukee päätepysäkkeinä Rooma, Milano, Venetsia... - mutta tällä hetkellä näyttää siltä, että tämän kertainen reissumme taitaa jäädä pyörimään tänne Toscanan seutuville. Roomaan on ainakin tehtävä ihan erillinen reissu joskus.
Jätin vastuuntuntoisena asunnolle lompakkokettingit, kamerat ja muut - valmistautuneena totaaliseen militanttiseen ruumiintarkastukseen, kuten aina suurilla keikoilla on tapana. Vaan ei täällä: porukka eteni rauhallisesti paikoilleen ja ainoa tarkastus oli lipun repäisy. Edes katsomon osia ei oltu eroteltu mitenkään aidoilla tai muilla esteillä toisistaan: halvimpien paikkojen yleisö olisi ihan hyvin voinut tulla kalliimmille paikoille notkumaan, vaan eivät tulleet (ennen encorea, jolloin väkivirtaus eteen tuntui vain toivotulta efektiltä). Järjestysmiehet olivat pukeutuneet kirkkaiden haalareiden ja järjestysmiesnauhojen sijaan tummiin pukuihin ja kantoivat kaulassaan lätkää. Jotenkin kaikki sujui juohevasti ja paniikitta, kukaan ei ängennyt tai töninyt; minkäänlaista aggressiivisuuden ilmapiiriä ei syntynyt. Outoa ja pelottavaakin. :)
Keikan alkua varjosti, tai pikemminkin häikäisi, järjettömän kirkas hätäuloskäyntivalo, joka pojotti säteitään suoraan katsomomme naamaan. Valosta vinguttiin monella eri kielellä (meidän vieressämme oli ainakin portugalilaisia ja ranskalaisia turisteja ja ainakin yksi italialainen alkuasukaskin, joka tulkkasi järjestäjien kommentteja meille muille englanniksi) ja koska eihän hätäuloskäyntivaloja voinut pois ottaa, järjestysmies ratkaisi häiritsevän ongelman asettelemalla valon päälle mustan roskapussin! :D
Konsertti itsessään oli jylhä kokemus: soundasi hyvälle, näytti hyvälle... se vain yksinkertaisesti toimi, ja sai moninkertaisen buustauksen ympäristöstään. Yli kolme tuntia hienoa kokemusta. Ja sen jälkeen puoli yhden maissa muutaman kilometrin kiemurtelu asunnolle unisen keskustan pikkuisia katuja ja kujia pitkin.
---
Tämän aamupäivän olen oleskellut asunnolla. Timppa lähti levykauppakierrokselle sekä käy ostamassa meille junaliput Luccaan. Junan käyttö on täällä mukavaa: halvempien junien liput ovat kaksi kuukautta voimassa, joten lippuja voi ostaa koko satsin kerrallaan etukäteen. Lähtiessä ne vain leimataan asemalla olevissa keltaisissa laitteissa ja sitten vain junaan. Kieltämättä on äärimmäisen houkuttelevaa, kun juna-aseman aikataulussa lukee päätepysäkkeinä Rooma, Milano, Venetsia... - mutta tällä hetkellä näyttää siltä, että tämän kertainen reissumme taitaa jäädä pyörimään tänne Toscanan seutuville. Roomaan on ainakin tehtävä ihan erillinen reissu joskus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
