Hands of Stone.
Melkein pelottavaa tuo tapa, jolla kansainväliset nettiartsupostituslistat reagoivat väkivaltatapahtumaan kuin tapahtumaan: reagoi! kommentoi! kritisoi! tee teos! Onhan se hienoa, että aktiivisuusnappulaa on käännetty kaakkoon, mutta kyllä se Spinal-Tap-11 voisi olla rajana. Ei sitä viiteentoista asti tarvitsisi vääntää. Välillä alkaa tuntua kuin tuo synkkien uutisten virta olisi vain sitä mustaa, muhevaa ravintorikasta maata, joka saa nettitaiteilijoiden viherpeukalot naputtamaan raivoisasti hiirennappulaa. Välillä tuntuu kuin syystä olisi muodostumassa itsetarkoitus.
Suurin osa teoksista on jonkinlaista uutiskollaasia, jossa uutisvirrasta poimitaan kuvia ja laitetaan niitä rinnastumaan toisiinsa. Lopputulos monissa teoksissa on sama kuin oma toimintani jonkun katastrofiuutisen aikaan: hypin tv-kanavalta toiselle etsien uutta tietoa, väliin pompsahtaa Kauniita ja rohkeita. Tai niinkuin viime talven aikana, kun yhtä-äkkiä havahdun kuolemaan naurun säestyksellä: puolet ruudusta Aasiassa kuolleiden listaa ja toinen puoli pyörittää amerikkalaista sitcomia filmed in front of live audience. Teokset kommentoivat yleensä ihmisen suunnatonta sensaationhakuisuutta ja välinpitämättömyyttä - ja paradoksaalisesti teokset näyttävät itse päätyvän juuri siihen. Toisaalta osa teoksista, jotka syntyvät tuosta maailmanahdistuksesta, on ajoittain hyvin koskettavia ja pysäyttäviä ja jäävät elämään varmaan katastrofin/sodan/attentaatin jälkeenkin. Ja osa rakentaa aika hienoa otosta maailmanhistoriastamme, kuten Ten by Ten -dokumentti, jonka arkistoja on varmasti mielenkiintoista katsoa parin kymmenen vuoden päästä: http://www.tenbyten.org/10x10.html Ja jonka maailmankuvakatsausta olen puolen vuoden ajan seurannut päivittäin.
Silti simppeli maalaismieleni kysyy kysymyksen, jota monet kysyvät aina uutisten kohdalla: miksei listalla näy kommentointipyyntöjä iloisiin asioihin? Ilmeisesti iloiset asiat eivät voi idättää taidetta.
Onneksi meillä on Sub tv, jota katsellessa voi aika tehokkaasti välttää reaalimaailman, kaikesta realitystä huolimatta.
----
Ennenkuin syöksyn täysin television uumeniin, hieman arkipäivää: unohdin maksaa toukokuun alvini (kokonaiset 2,33€) ja soitin verotoimistoon kysyäkseni, miten pitäisi menetellä, kun en ymmärrä ohjeista mitään. Setä siellä sanoi virallisesti, että kirjan mukaan tuosta pitäisi maksaa veronlisäystä, mutta jos summa on alle kolme euroa, ei varmaankaan tule mitään seuraamuksia. Kolmen päivän viive tuskin lisää tuon alkuperäissumman korkoa yli kolmen euron millään, mutta mistäs sen nyt tiedän - setä alkoi laskea ja linja katkesi. Kadotin siis yhteyden verovirastoon. Maksoin silti ja rustasin epämääräisiä merkintöjä viestikenttään. Kohta varmaan ajaa veropoliisi pihaan ja pidättää. *LOL*
Tekstit
1 kommentti:
Hävettää kun en muista kenen se videoteos on, jonka näin Kiasman kokoelmanäyttelyssä jokunen vuosi sitten. Kaksi lasta kulkee niityllä matkalaukun kanssa ja lopussa istuvat karusellissa, sellaisessa missä istutaan kettingeissä roikkuvissa tuoleissa ja jalat lentää ilmassa. Se oli minusta liikuttava, ja katselin sitä pitkään lumoutuneena. Siihen tuli opas ryhmän kanssa ja sanoi: "tämän voitte katsoa itseksenne, en sen enempää tätä kommentoi, tämä kertoo noista Balkanin tapahtumista". Nämä kaksi, teoksen herättämä tunnetila, sekä tuo tieto yhdessä muodostivat harvinaisen elämyksen.
Asioita voi lähestyä niin moninkin tavoin, onneksi.
Mutta niinhän se menee, että kommentoida pitää, ettei viestittäisi olevansa piittaamaton. Ja jos ei muuta keksi, niin pistää kuvaa kuvan perään kuten toisetkin.
Sitä olen tänään miettinyt, että iloiset asiatkin kuuluvat tärkeimpien joukkoon.
Lähetä kommentti