Mad Balloonist. 2005.
Beach Boys vaivaa minua niin, että viime viikolla änkesi jo uniini. Teatraalisesti kysyttäköön: MIKSI, oi miksi, Good Vibrationsin alku on aivan nerokkaan hieno ja kertsi ihan toista maata, tiputtaa tehokkaasti taivaan pilvimaailmoista Kalifornian santaliejuun. Joku teistä triljoonasta tätä lukevasta muusikosta: sämplätkää nyt hyvät ihmiset se alku erilleen ja täydentäkää sitä jollain toisella sävelkululla. Ja jottei renkutuskaan unohtuisi: vääntäkää sille kertsille tasapainon vuoksi oma santakirppuinen alkunsa.
Jatkanpa valitsemallani tiellä.
Toinen vinkki: Cole Porterin So In Love on sellaisenaan hieno biisi, mutta viitsisikö joku gootahtava raskassointuinen bändi vääntää siitä uuden tummasävyisemmän, metallisointuisen version. Sanoituskin on pätevää riutumista: ...So taunt me, and hurt me, Decieve me, desert me, I'm yours till I die, So in love with you am I. Toivoisin kuulevani jotain Depeche Mode kohtaa Jesus And Mary Chainin kohtaa Marilyn Mansonin kohtaa Metallican kohtaa Isiksen.
Kiitos etukäteen.
Tekstit
2 kommenttia:
Mulla on erilainen suhde Good Vibrations -kappaleeseen. Brian Wilsonin kunnianhimo alkoi tuolloin viedä Beach Boysia samalla lailla hakoteille kuin Beatlesit menivät Peppereineen ja Rollarit Satanic Majesty... -albumillaan.
Mutta vähän aikaa sitten ostin iTunesista Barbara Annin. Ja jees, rockin' and reelin'!
Mitä? Good Vibrationshan on ihan täydellinen biisi! Seuraava levy, Smile ei koskaan valmistunut ja se oli Wilsonille itselleen suuri, henkilökohtainen pettymys, mutta 70-luvulla mm. Sunflower-levy oli edelleen upea näyte Wilsonin neroudesta. Se kilpailee ihan jopa Pet Soundsin kanssa parhaan Beach Boys-levyn tittelistä, mutta häviää luonnollisesti. Pet Sounds on niin nerokas, upea, huikea, hieno, loistava ja koskettava.
Lähetä kommentti