Koneeseen kytketty

Waiting For Wings. 2005.

Väsymys. Elämä 100100100010011-maailmassa risoo useammin kuin ajoittain. Typerää sinnitellä rouskuvien koneiden kanssa, jotka eivät tiedä paremmastaan ja oireilevat mitä mielikuvituksellisimmin keinoin. Koneessani on aina ongelmia, joita kukaan ei ole osannut kuvitellakaan. Siksi niitä ei kai saada korjattuakaan. Autottomalla olo on aika orpo, kun konetta pitäisi siirrellä huollon ja kodin välillä ja kun kertaakaan se yksi vieminen ja tuominen ei riitä. Rahasta en jaksa edes valittaa, kun sen kuluminen/vähäisyys/puuttuminen lienee muillekin aina yhtä ajankohtaista. Konekuolio ajaa pakkolomalle. Pollyanna-maailmassa lomapäivät muuten lomattomaan elämään ovat lottovoitto, Murphy-universumissa ne patouttavat työmäärän parin päivän varaan.

Tekeminen on ollut aika tehotonta. Elävä Silakka -tapahtumalle olen yrittänyt kirjoittaa puhtaaksi apurahalomaketta, mutta koneen temppuillessa täytynee yrittää tekstata selvästi koneella kirjoittamisen sijaan. Välillä tuntuu, että on tullut liian suuri pala haukattua ahneuksissaan, mutta eivätköhän asiat aina jotenkin tuppaannu järjestymään. Alustavaa nettisivuluonnosta olen tässä viilaillut ja sen pitäisi olla kohta valmis verkkoon laitettavaksi.

Galleria Henkevän Silakan avaaminenkin viivästyy ainakin viikolla. Gallerian piti avautua kesäkuun 1. päivä, mutta nyt näyttää siltä, ettei kaikkea ehditä ihan viilaamaan kuntoon. Ensimmäinen kutsuvierastyö on jo tullut ja haastattelukin valmis, joten kyllähän tuo elämää helpottaa. Näyttelyjuliste-ehdotuksiakin on muutamia tallessa jo aiemmilta ajoilta, eli vaikka tietokanta ei ehkä ihan heti pystyyn pykähdäkään, voiton puolella ollaan.

Olkoon nyt täysimittainen vingunta ja valitus tämä entry: yksinäisyyttäkin olen alkanut potea. Viime viikolla paistattelin huomiossa ja keräilin säälipisteitä, nyt ihmiset tuppaavat lähestymään vain raaoissa työasioissa. Myös säälin ja empatian herättämät positiivishenkiset lausannot otetaan aina tässä osoitteessa vastaan, minä en kehujen vastaanottamisessa nirsoile millään tavalla :D

Vinossa taas

Horisontti vinossa II. 2005.

Hilpeyden rajamailla hoipertelen. Naurattaa kovasti, mutta vielä kun tietäisi, mille ja miksi. Lieneekö joku parasiitti pääni sisällä, vai minne ne kaikki ajatuksenpoikaset ovat karanneet? Muistan, että joskus niitä on kuitenkin muutamia ollut - vai olenko muka kuvitellut kaiken?

Henkevä ja Elävä Silakka työllistävät molemmat. Toisella alkaa olla julkaisupäivä lähellä ja toisella elämän alku, joten soisi edes yhden ajatuksen nyt jotenkin täsmentyvän ja kirkastuvan. Sähköinen paperi pysyy säntillisen tyhjänä edessäni ja luonnospaperillekin olen saanut hahmoteltua vain pari ympyrää. Välillä tuntuu, että tuota painetta ja paniikkia tulee säilöttyä kuin suolakurkkuja, vaikka eivät nuo projektit ainakaan panikoitumalla etene. Sopivalla hysterialla kyllä.

Kaikesta työkiireestä huolimatta olo on vähemmän hektinen kuin pari viikkoa sitten. Kesä on hyvä terapeutti. Viime päivinä olen sentään ymmärtänyt katkaista välillä napanuoran tietokoneeseen. Tänään tapasin Teijan kirjastolla ja katselin Italian matkakuvia vaaleanvihertävänä. Myöhemmin jatkoimme yhdessä korkeakulttuuriselle kierrokselle ensin taidemuseon Holviin, sitten Suojaan ja lopulta päivän kohokohta: Tiimari. Tiimarissa oli myynnissä käsittämätön kannun muotoinen ilmapuntari, jonka toimintatapaa en ymmärtänyt. Sinne pitää mennä toistekin.

Koska omia ideoita ei ole, esitetään toisten klassikoita. Pienistä ideoista suurin hauskuus: Viimeinen sivu.

Nomen est omen - PA

Horisontti vinossa. 2005.

Lauantai-iltana MOCA - Museum of Computer Art lähestyi sähköpostilla ja ilmoitti lisänneensä nimeni taiteilijalistalleen.
Kaikenlaisiin vääntöihin olen ääkkösnimellisenä tottunut, mutta tähän mennessä kuvaavin suoritus löytyy kyllä tuolta ko. taiteilijalistalta. Olen jo jonkin aikaa miettinyt nimeni muuttamista Valpuriksi, mutta tuo Ive voisi olla hyvä ääkkösetön Päivin vastine ulkomaanliikenteessä.

Viikonloppu kului sisätiloissa 24/3. Edes Euroviisuja en ehtinyt molemmilla silmillä katsomaan, koska työt veivät mukanaan. Viime aamulla viiden maissa ihmettelin, kuinka lamppu alkoi yhtä-äkkiä niin kovasti häikäistä - mutta aurinkohan se sitten olikin. Aamusella klo 6.30 päivittyi vihdoin noin vuoden työrupeama (kaikkine sälöineen) verkkoon. Kun noin tuntia myöhemmin kömmin vuoteeseen, ulos olikin ehtinyt tulla sadesää. Päivä on sekä työn että artsuilun osalta mennyt vähän ontuen: sisälmykset luulevat saaneensa Batterya useampiakin tölkillisiä, mutta mieli tietää, ettei niin ole.

Muutaman puhelun sentään sain hoidettua ja yhden ikävän sellaisen vastaanotinkin: Avekilta setä soitteli ja sanoi, että tältä keväältä on rahat jaettu, ei siis Elävälle Silakalle minkäänlaista elantoa sieltä taholta.

PA Ive Hintsanen kuittaa tältä erää.

Sunnuntaityöläinen

Enkähän ole nyt täysin manifestoitunut, joten palaan omaan arkeeni.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
Ei tapahdu mitään.

Miten kehtaan kutsua itseäni taiteilijaksi

Huurupää. 2005.

Jatkettakoon vielä mässäilyä samalla aiheella (minulla ja termistölläni), kun tuosta käyttämästäni artsuilu-termistäni on näköjään Maijan blogissakin juteltu ja osittain keskustelu on liukahtanut blogistani sähköpostiini. Joten vastaanpa nyt sitten suuren tuntemattoman kysymykseen.

Kehtaan kyllä kutsua itseäni taiteilijaksi, vaikka en itseäni varsinaisesti Taiteilijana pidäkään. Ei minuun kovasti satu, jos joku minua taiteilijaksi kutsuu, mutta itse pyrin silti aika intensiivisesti välttämään tuon vaateliaan tittelin käyttämistä itsestäni - poikkeuksena sähköpostini allekirjoitus, jossa englanninkielinen new media artist matkaa joka viestin mukana maailmalle luoden kaipaamaani hienostunutta ja ylevöitynyttä imagoa.

Taide -sanalle ladataan joskus vähän liikaa merkitystä. Juuri sellaista, joka saa tekeleitteni kohdalla jotkut ihmiset hyppimään seinille ja kirjoittamaan sähköpostia sormet verillä otsasuonen sykkiessä epäoikeudenmukaisuuden tunteen tahtiin. Itse pidän enemmän artsu -sanasta. Se suhtautuu *kaikkeen* vähän kevyemmin ja huumorintajuisemmin, vähemmillä vaateilla. Se sopii myös omaan kevyen henkevään luonteeseeni paremmin kuin luonteentaan sanana kuivempi taide. Artsussa on sitä paitsi r-kirjain, mikä aina on mujeeta.

Teen artsuilujuttuja pääasiassa itselleni ja oman itseni vuoksi. Kun teen omia teoksiani, en keskity tekemään taidetta vaan lähinnä saamaan idean pois systeemistä. On puhdistavaa tehdä välillä jotain muutakin kuin standardikoodia nettisivuasiakkailleni tai lineaarista, kaavaan sidottua esittelytekstiä aaneloselle.

Sinänsä kummassakaan sanassa (taide vs. artsu) ei ole mielestäni itseisarvoista negatiivista latausta, kyse on vain termin paino(tus)arvosta. Kyllä minä ilahdun ja käyn juhlajäätelön ostamassa ja leuhkistun kerta heitolla, jos joku vakavahenkinen taiteentutkijasielu julistaa artsuteokseni elämää suuremmaksi taiteeksi. Tuskin silloinkaan luopuisin turvallisesta artsuilusta.

Ei kenenkään kannata olla peloissaan, vaikka joku teoksistani taiteena puhuisikin. Eivät ne ihan heti kohta Garnegie Halliin ole päätymässä.

Jos se ketään lohduttaa, niin kehtaan kutsua itseäni myös astronautiksi.

Kirkolle turpaan?

Missioni tältä päivältä on täytetty. En ole saanut tänään ketään kääntymään hymiökielen kannalle, mutta yhden (?) anonyymin olen saanut aivan kiehumispisteeseen. Anonyymi kommentoi edellisen blogaukseni kommentissa kirkko/Raamattu/yhteiskuntakritiikittömyyttäni ja sai vastauksestani lisäpontta siinä määrin, että koko kommenttiraita alkaa olla sotatannerta. En jaksa naukua siellä syrjäkujalla, vaan siirrän fleimausosaston näyttävästi etusivulle.

Mutta otetaan nyt sitten vakavasti vakavammin: tosiasiassa tätä samaa on aikaisemminkin kyselty ja ihmetelty, kukaan ei ole kuitenkaan aikaisemmin kysynyt suoraan. Lukeeko jossakin mediataiteen lukuoppaassa, että genreen kuuluu mättää kirkkoa, Raamattua ja yhteiskuntaa oikein olan takaa? En oikeastaan ole koskaan ottanut tästä paineita, koska en pidä itseäni varsinaisesti taiteilijana ja työni vain ovat ...jotain, jota en tee mediataiteen tee-se-itse -käsikirja kädessäni.

Kirkko ei koskaan ole tehnyt minulle mitään niin pahaa, että jaksaisin sitä artsuilussani kritisoida sen enempää. Olen kyllä lukenut (todennäköisesti katsonut televisiosta, mutta lukenut kuulostaa paljon vakuuttavammalta) kirkon verisestä historiasta ja sen vallanhimosta, mutta historia on kuitenkin historiaa ja näyttää samanlaiselle veri/suolenpätkäsössölle melkein kaikista kulmista katsottuna. En kyllä epäile, etteikö kirkon sisälläkin esiintyisi väärinkäytöksiä ja valtapeliä ja etteikö se yrittäisi käyttää vaikutusvaltaansa vääntääkseen asioita omalle mallilleen. Onhan se suuri laitos, eikä viattomia tässä maailmassa kuitenkaan useita yksilöitä ole, jos on lainkaan. Välillä 'suvaitsevaisen' kirkon linjavedot kyllä ihmetyttävät: pari vuotta sitten kauneimmista joululauluista katosi omasta mielestäni kaunein joululaulu Varpunen jouluaamuna - varpusena uudelleensyntymiseen viittaavaa olit pieni veljeni, tulit taivahasta ei saa kertoman mukaan kirkossa toistella. Mutta minulle *henkilökohtaisesti* kirkko ei ole tehnyt suurempaa pahaa ja koska se ei elämääni sanottavasti haitaakaan, olisi aika tekopyhää kehittelemällä kehittää syytä liittyä 'ensimmäisen kiven heittäjiin'. Pahempiakin kohteita on. Ja sentään uskoa tonttuihin ei ole menetetty, vaan niistä kuulee yhä tiptaptiptap-lauluissa kirkon katon suojissakin.

Raamatustakaan en tiedä tarpeeksi edes läimiäkseni sitä. Aloitin joskus ala-asteikäisenä Raamatun lukemisen kannesta-kanteen suoritusprojektina, mutta taisin jäädä jumiin jonnekin Vanhan testamentin sukulistoihin. Sen minkä tiedän, on, että Raamattuahan voi lukea myös rauhan kirjana. Eikö se siellä sanottu, että joka miekkaan tarttuu se miekkaan hukkuu? Jos sinua löydään, käännä toinen poski; Jos joku vaatii sinulta paitaa, anna hänelle myös takki; Rakasta vihollisiasi... (*Tunnustus*: googlasin vähän). Ei kai se Raamatun syy ole, miten sitä tulkitaan?

Ja yhteiskunta? Miten olisi, jos viikon ajan keräisin jonotusnumeroita ihmisiltä eri kohteista (pankit, työvoimatoimistot, kela, juna-asema jne), kysyisin heidän lempiväriään, värittäisin laput sen mukaan ja laittaisin installaationa roikkumaan jonnekin julkiseen tilaan, näkyvälle paikalle? Tai värin sijaan kirjoittaisinkin lappuihin nimet, tulisi lisää persoonaa peliin. Jonotusmobiili, laadukasta taiteellista kritiikkiä nyky-yhteiskunnasta.

Kirkko, Raamattu ja yhteiskunta olisivat tietenkin paradoksaalisen helppoja vaikeita aiheita sinänsä. Helppoja siksi, että perusikoneita rikkovia installaatioita ja viritelmiä on helppo rakentaa. Vaikeita siksi, että se on vaikeaa tehdä vakuuttavasti. Olen nähnyt kymmeniä teoksia sekä Suomesta että ulkomailta, joissa Raamattu tai maan lippu on aseteltu johonkin siihen perinteisesti kuulumattomaan kontekstiin (hiekkaa, verta, nauloja, suolenpätkiä) - ja voilá, instant art. Osasta teoksia näkyy selkeästi, että taiteilija on pohtinut asiaa pitkään ja lähtökohtana on muutakin kuin nyt pitää keksiä jotain ristiriitaista, jotta kantaaottavuuteni tulee ilmi. Asia tulee sydämestä ja se näkyy. Mutta iso osa noista teoksista on selkeästi näennäiskritisoivia: tehty tekemisen vuoksi, ei sanomisen vuoksi. En sano, etteivätkö nuo ärsytä-ja-hallitse -kaavalla tehdyt vaikuttaisi katsojaansa, mutta jos joku niitä jo tehtailee, miksi minun pitäisi?

Ei kai yhteiskunta-/Raamattu-/kirkkokriittisen työn tekeminen omalla kohdallanikaan mahdotonta olisi, mutta en oikein näe itseäni huitomassa sokkona asiasta, josta en oikein tiedä. Sitten hyvällä tuurilla pääsisin julkkikseksi televisiohaastatteluun, jossa huonolla tuurilla haastattelija tietäisikin asiasta enemmän kuin minä ja saisi minut pussiin puheissani ja joutuisin poistumaan tilasta häntä koipien välissä televisiotalon takakujalle sumun ja roskien sekaan, häpeäisin palata kotiin, enkä koskaan enää kehtaisi mennä edes taiteilijaseuran pikkujouluihin, jossa sentään saa hyvää riisipuuroa. Jonotusmobiilin ehkä voisin kootakin, aihe on tarpeeksi lähellä ja tykkään väritellä paperilappuja. Mutta kun itselleni kirkosta tulee mieleen lähinnä kauneimmat joululaulut -laulusessiot, olisi ihan oikeasti läpinäkyvän teennäistä alkaa roiskia verta kirkkorakennuksen tiilille ja porata Raamattuun reikiä manifestina kirkon sotaisuudesta. Sen tehköön joku oikeamielisempi, jolla on oikeasti tunnetta ja ajatusta tekemisiensä taustalla.

Sitäpaitsi, ärsyttääkin saa jo aika paljon, ennenkuin herättää haluamansa reaktion. Jeesuskin on uitettu pissassa jo viisitoista vuotta sitten (Serrano) ja muutamat performanssitaiteilijat tuolla verkossa uhosivat ennen pääsiäistä matkaavansa Filippiineille naulauttamaan itsensä ristille syvästi uskovaisten rinnalla - joten eiköhän se ole jo kaikki nähty. Alkaa puuduttaa.

Jälleen pääsin hienosti ylevistä aiheista alaviin, taivahalla loistavista risteistä vessanpöntön uumeniin. Hallan vaara.

--
Tärkeä post scriptum analyyttiseen tekstiin: ...luennolla? Mainittiin minut? Tämä on itserakkaalle kaunis päivä: näin paljon huomiota ja luentoprinsessaus.
*Ihailee itseään peilistä ylpeänä*.

Uni - mitä se on?

Oli kerrankin pakko blogata, kun olen näin *aikaisin* liikkeellä. Paitsi että oikeasti on myöhä ja menen nyt nukkumaan. Elämä on tuolla jossain.
Non plus ultra.

Lauantain toivotut

Mad Balloonist. 2005.

Beach Boys vaivaa minua niin, että viime viikolla änkesi jo uniini. Teatraalisesti kysyttäköön: MIKSI, oi miksi, Good Vibrationsin alku on aivan nerokkaan hieno ja kertsi ihan toista maata, tiputtaa tehokkaasti taivaan pilvimaailmoista Kalifornian santaliejuun. Joku teistä triljoonasta tätä lukevasta muusikosta: sämplätkää nyt hyvät ihmiset se alku erilleen ja täydentäkää sitä jollain toisella sävelkululla. Ja jottei renkutuskaan unohtuisi: vääntäkää sille kertsille tasapainon vuoksi oma santakirppuinen alkunsa.

Jatkanpa valitsemallani tiellä.
Toinen vinkki: Cole Porterin So In Love on sellaisenaan hieno biisi, mutta viitsisikö joku gootahtava raskassointuinen bändi vääntää siitä uuden tummasävyisemmän, metallisointuisen version. Sanoituskin on pätevää riutumista: ...So taunt me, and hurt me, Decieve me, desert me, I'm yours till I die, So in love with you am I. Toivoisin kuulevani jotain Depeche Mode kohtaa Jesus And Mary Chainin kohtaa Marilyn Mansonin kohtaa Metallican kohtaa Isiksen.

Kiitos etukäteen.

Koti, uskonto, isänmaa

Rukous I. 1997.

Olipahan löytö tämäkin. Aina kun tulee työpaniikki, tulee kierreltyä ympäri asuntoa keksittyä kaikenlaista työnvälttelytoimintaa (lukuunottamatta siivousta). Suurimman kiireen / työpöydän raivauksen keskellä syliini tippui epämääräinen korppu, jonka sisältö oli pakko tutkia. (Ja tämä tapahtui siis aivan kirjaimellisesti! Pitänee vähentää läjittelytoimintaa. Kunpa joku keksisi sellaisen telineen, johon voisi laittaa paperit ja kirjat kauniisti riviin, ettei tarvitsisi pinota niitä ihmisen korkuisiksi vuoriksi.)

Kuva ei ehkä ole maailmaa mullistava, mutta itselleni se oli virstanpylväs: ensimmäinen photoshopilla piirtämäni työ. Taustan tekstuuri on jotain skannattua ruosteista levyä, mutta muuta skannattua ei kuvassa sitten olekaan. Rukouskuvia oli itseasiassa ainakin kymmenen kappaletta. Missä lienevät loput.

Isänmaallisista työskentelyhetkistäni BBC Radio 2:n siivittämänä voi lukea työblogistani. Siellä ei suomenkieltäkään kiusata.

Vinkeys kerrassaan

Buttonize My World III. 1997.

Työt pitävät yliotteessaan ja aikaa hajottaville harrastuksille (Henkevä+Elävä Silakka, Coloria) ei tunnu riittävän tarpeeksi. Ilmeisesti perusoletukseni siitä, että aikaa ei ole olemassa, jossei sitä mittaa, ei pidä täysin kutiaan.

Tänään oli tarkoitus mennä syömään soppaa (artsuhenkinen katu-uskottavuus kasvaa, kun hengaa taiteilijapossen kanssa) ja sen jälkeen Käsityön museon keksintönäyttelyn avajaisiin. Mutta sade telkesi minut neljän seinän sisään: en uskalla mennä kylmään ja kosteaan vihlovaa selkääni härnäämään enempää. Ja nyt kun tätä kirjoitan, aurinko päätti tulla heijastelemaan tosi-tv-ruutuani. Maailma ei synkronoi kanssani.

Päivän plussana mainittakoon se, että olen ilmeisesti opettanut ainakin kahta aiemmin korrektisti sähköpostiviestejä kirjoittanutta ihmistä murisemaan (Grrrr...) ja pälyilemään (¬_¬). Elämäni kielioppiterminaattorina on sentään voimissaan, joten kaikenlainen vinkuna ja valitus loppukoon tältä päivältä tähän.

Kohtuullisen paljon hymyilytti eilen, kun Timppa bongasi Maijan blogista (8.5.) kirjameemin (poimitaan viidestä oman kirjahyllynsä kirjasta virke/lause jonoon). Hetken kuluttua Timppa marssi kirjahyllylle, poimi randomilla jotain ja totesi: Tämä on pleikkaripeli. Ei tämä ole kirja. Pika-analyysi elämästämme!

liveherring.org

Buttonize My World II. 1997.


Nettitaidetapahtumallamme on nyt sitten oma domain. Vielä kun sivulle saisi sisältöäkin. Henkinen paniikki on aika tasainen. Ahdistusmittari välillä pongahtaa punaiselle, mutta aika nopeasti sieltä laskeutuu takaisin koomaiseen nollatilaan. Hengitysharjoitukset auttavat. Mikä kohdallani tarkoittaa: muista vetää henkeä sisään, sitten ulos. Pelkkä puhaltaminen ei riitä.

Uudistuneen Silakan ensimmäiselle kutsuvieraalle lähetin haastattelukysymykset. Täydensin Sarin laatiman avustusanomuksen Avekille ja printtasin liitteet, vielä pitäisi postiin kiikuttaa - se osa taitaa jäädä huomiseksi. Onpahan kaksi kohtaa noin viidestäkymmenestä tehtävästä viivattu yli to do -listalta, joten juhlan paikkahan tämä oikeastaan on.

-
Book of Daysissä oli ollut taas iso määrä kävijöitä, tällä kertaa linkiksi löysin syyksi Artistic Color Noise-hakemiston, joka on *hienoimpia* käyttöliittymiä pitkään aikaan (suoraan hakemistoon). Etsiä sieltä ei kyllä kannata, mutta randomilla lentelee onnellisesti paikasta toiseen.

Taiteentutkimusta

Buttonize My World I. 1997.

Viitisen vuotta sitten aloin laatia listaa taideteoksien ja levynkansien samankaltaisuuksista (sekä sattumista että tahallisista viittauksista). Kyseessä oli alunperin jonkin kouluprojektin runkohahmotelma, mutta taisi jäädä kesken ja listakin maatuu vanhan koneen sisuksissa bittien hautausmaalla. Viime viikolla projekti pompsahti mieleen Taide-lehteä lukiessa (*röyhistelee sivistyneenä*). Ensimmäisen asteen taideanalyysi: valokuvaaja Olli Jaatisen Prospekt-sarjaan kuuluva jalkapallokuva on kuin köyhän miehen suomalaisversio Robbie Williamsin Sing When You're Winning -levynkannesta. Vaikka tuskin Jaatinen on tehnyt kuvaansa Robbien levy mielessään - muita hänen kuviaan katsoessa on vaikea kuvitella, että taiteilijan studiolla hipattaisiin Williamsin tahtiin ;-). (CD:n sisäosa olisi ollut parempi esimerkki, mutta ei tähän hätään löytynyt verkosta kuvaa siitä. Robbien levythän ovat kuitenkin melkein yhtä yleisiä hyllynkoristeita kuin Raamatut, joten menkää ja luntatkaa. Jos ei itsellänne ole, niin naapurilta löytyy.)

Kaltaisilleni, joille Taide itsessään on liian raskassoutuista luettavaa muuten kuin brassailumielessä, *laadukkaita* taideuutisia maailmalta: Art News Blog! Auttaa kummallisen maailmankatsomuksen ylläpitämiseen.

---
Kuvaan liittyen pala hlökohtaista häpeällistä artsuiluhistoriaani: käytin kuvan tekemisen aikoihin hämmentävän paljon aikaa siihen, että yritin saada kuvia aikaan ilman efektien käyttöä - ja lopputulokset näyttivät kuitenkin efektoiduilta. Lähinnä piirtelyharjoituksia siis. No, maailma opettaa jotain: nykyinen pyrkimykseni on saada aikaan (efektejäkin satunnaisesti käyttämällä) orgaanisemman oloista pintaa.

Kriminaalia toimintaa

Koska artsuiluelämässäni ei mitään tapahdu, laukaistaanpa blogin täytteeksi vakavahenkinen mielipide: olen sitä mieltä, että taiteilija on oikea taiteilija vasta, kun hänen teoksensa koetaan varastamisen arvoiseksi (ja taide taidetta vasta kun se kimaltaa). Jyväskylän taiteilijaseurassakin kuulemma ainakin muutaman kohdalle on tämä varkauden arvonosoitus osunut, mikä kävi ilmi reilun viikon takaisessa soppabaarikeskustelussa. Juuri muutamaa päivää ko. keskustelua aiemmin eksyin vahingossa sivulle, jossa sai kuuluttaa kadonnutta taidettaan - mutta tuota maanläheistä palkkionmetsästäjäsivua en toista kertaa löytänyt. (?!) Sen sijaan löysin toisen: Find Stolen Art -saitilla voi ilmoittaa teoksia kadonneeksi ja tsekata löytyneitä. Siltä varalta, että jollakin on vaikka keskiaikainen käsikirjoitus hukuksissa.


Ja heiluvat tätit oikealla: Girls on Covers. 1996.

Silakkaa henkevänä ja elävänä

Ten. 1996.

Eilinen päivä täytti palaveerauksen kaikki tunnusmerkit aamusta iltaan. Panic buttonia tuli painettua pariin kertaan. Päivän tärkein anti oli kuitenkin yhdessä Janin kanssa havaittu: jos vain tekee turhempia miettimättä, säilyy aika hyvin ahdistukselta.

Ensimmäinen parintuntinen vierähti Galleria Henkevän Silakan asioissa. Tavoitteena on edelleen saada galleria auki kesäkuun alkupuolella. Ainakin omalta osaltani projektissa on pieni viive, mutta oikeastaan vain sellainen pieni viiveen vivahdus: tekstit saanen valmiiksi tällä viikolla. Jani ja Anssi vaikuttivat luottavaisilta, joten kai minunkin pitäisi olla... Henkistä hyperventilaatiota en voi kuitenkaan välttää asiasta puhuttaessa.

Seuraavat pari tuntia vietettiin Elävää Silakkaa henkiin herätellessä. Aika hurjaltahan tuo ajatus nettitaidetapahtuman järjestämsestä tuntuu, mutta enää ei ollenkaan mahdottomalta. Onnistuimme saamaan työryhmän kolmanneksi jäseneksi Sarin, jonka läsnäolo rauhoittaa mieltä huomattavasti. Mukavaa, että työryhmässä on yksi, joka osaa pitää jalat maassa ja mittasuhteet korrekteina ja jolla on suhteellisen surkastunut häröilygeeni. Yhteistyön toimivuuskin jo ehdittiin todeta: yksinkertainen kopiokoneen käyttö ei onnistunut minulta yksin, mutta onneksi kolmen porukalla joustavasti. ¬_¬

Asiat siirtyivät askeleella eteenpäin.

Ilta oli kummallinen: työt saivat jäädä, päästä tyhjenivät loputkin organisoituneet ajatukset. Väsyneenä alkaa päähän aina virrata ideaa toisensa perään ja eilen yritin kirjata koko aatteiden tulvan muistiin. Mutta vajavaista on kynän ja mielen yhteistyö - ainakin yksi jäsentelemätön ja hahmoton puoliunessa saatu päähänpisto jäi ikuistamatta paperille ja enää siitä on jäljellä mielessä varjo vain. Tuohon pikakadonneeseen artsuilusuunnitelmaan kuului jollain tavalla piirustuslevyt (piirtolevyt?) - ei sellaiset tietokonematot vaan vanhanaikaiset muovilevyt, joiden läpi piirrettiin ohjattuja viivoja pitkin hahmoja, joiden asentoon pystyi vaikuttamaan. Ja tässä se nyt tulee, lapsuuden trauma: minulle ei piirustuslevyjä ostettu, kun ne kuulemma opettavat piirtämään niin kaavamaisesti. Onneksi sentään lainata sai, joten tuskin tarvitsen psykoterapiaa tämän ylipääsemiseksi. Eilinen idea tuskin oli mikään maailmaa mullistava, mutta siitä huolimatta jäi askarruttamaan: mistä niitä piirtolevyjä saa ja onko niitä ylipäätään enää edes olemassa?

Ja vielä palstantäytteeksi mainittakoon: pari viikkoa sitten päähäni alkoi ilmestyä sana, jota en ole osannut yhdistää mihinkään: Balakrishnan. Ei mitään hajua, onko sana jotenkin työhöni liittyvää vai muihin tekemisiini, pitäisikö sen olla minulle tärkeä vai mitä--- Googlaamalla tuli 506 000 tulosta, joten ei paljon selventynyt - kykenin kuitenkin päättelemään, että todennäköisesti kyseessä on intialainen nimi. Tänään asia selvisi, kun avasin PhotoShopin: siinä aloitusruudussa seisovat tekijöiden nimet ja niiden seassa myös Vinod Balakrishnan.

Nyt on pää siis taas yhtä asiaa kevyempi. Pistää vaan miettimään, mitähän muuta tuonne alitajuntaan on tarrautunut.