Väriä kohti

Otin Habitaresta mukaani jonkun taudin, joka piti pedin pohjalla melkein kolme viikkoa. Kun sitten nousin jalkeille ja katsoin ikkunasta ulos, kesä olikin jo mennyt ja syksy louskutteli vettä ikkunalasiin. Ja minä katsoin kalenteriani järkyttyneenä siitä, että oli jo lokakuu ja Värinkeräilijän pieni käsikirja II pitäisi jo melkein olla painossa. Sen sijaan se oli vielä pieninä muistilappusina pöydälläni. Joten lokakuun olen kirjoittanut. Vielä on hommaa tehtävänä, mutta välillä häivähtää jopa usko siihen, että se ehtii ajoissa painoon. Tällä kertaa deadline ei ole vain omassa päässäni: olen menossa marraskuun puolen välin jälkeen Jyväskylän kirjamessuille, ja olisihan se hienoa, jos osastolla olisi myös uudempi kirjani viimevuotisen rinnalla. On ollut suunnaton kiire - mutta olen nauttinut jokaisesta hetkestä! Kunpa nyt saisin vietyä kirjan loppuun saman olotilan vallassa... Maaliviiva melkein näkyy jo, vielä vähän pitää ponnistaa.

Todellisuuspakomatkalla

Olen pitänyt jonkinmoista työpäiväkirjaa niin ahkerasti Instagramin puolella, että olen melkein unohtanut tämän blogin olemassaolon. Osittain se on jäänyt siksi, että on tuntunut, että olisi niin läkähdyttävän paljon mielestä purettavaa, että ajatus on pysähtynyt ensimmäiseen kirjaimeen. Olen jäänyt odottamaan sitä "sitten joskus" -hetkeä, kun olisi aikaa. Mutta sitten kun on marmattanut asiat kavereille ja Facebookin keskusteluryhmissä, katharsiksen puolesta homma on hoidettu, eikä kirjoitustarvetta enää olekaan. Vaikka ne epäkohdat ja ihmeellisyydet ei olisi mihinkään hävinneet. On tästä tullut melkoista tarpomista. Kieltämättä muutaman viime vuoden aikana on tapahtunut melkein joka kuukausi jotain niin lannistavaa, että sitä alkaa pakostakin kyseenalaistaa tällä alalla - tai oikeastaan millään yksinyrittäjäalalla - toimimista. Mutta välillä on näitä ilon hetkiäkin! Tässä on tapahtunut paljon upeita juttuja, Värinkeräilijän pienen käsikirjan ilmestymisestä neljän kuukauden työskentelyapurahaa. Nyt olen iloinnut siitä, että näyttelyteokset ovat valmiina, huomenna on näyttelyn ripustus ja lauantaina on näyttelyn kesäjuhlamaiset avajaiset Höyry-galleriassa, tervetuloa! Että kyllä se tästä!

YEL ja yöunien menetys

(Kuvassa Vääjäämättömyyden kyyneltäjä; vedoksista viimeinen löysi juuri kodin)

En kovin helposti menetä yöuniani mistään, mutta nyt sekin on sitten tapahtunut. Minun yöuneni varasti huoli tulevaisuudesta: yrittäjien eläkelain muutosta koskeva esitys (HE 102/2022 vp).

Hallituksen esityksen tavoitteena on se, että YEL-työtulo saataisiin vastaamaan nykyistä paremmin yrittäjän työpanoksen arvoa. Tämä on se kohta, jossa homma on alunperin lähtenyt väärille raiteille: työtulosta ei puhuta mitään, vaan "katsotaan työpanoksen arvoa". Siis sitä, mitä työtulon pitäisi optimitilanteessa olla, ja mikä katsotaan kohtuulliseksi korvaukseksi tehdystä työstä. YEL-maksua ei siis perusteta siihen reaalituloon, jonka yrittäjä työstään saa, vaan jonkinlaiseen kuvitteelliseen unelmapalkkaan, mitä siitä pitäisi saada.

Tämä ei ole uusi juttu. Tähänkin saakka yrittäjien eläkevakuutus on määräytynyt työpanoksen rahallisen arvon mukaan (Varman sivulta lainattuna: ”Työtulosi tulee vastata vuosipalkkaa, joka sinun pitäisi maksaa samasta työstä toiselle yhtä ammattitaitoiselle tekijälle kuin itse olet.”) Vaikka vakuutusperusteet eivät sinänsä hallituksen esityksessä muutu, tosiasia kuitenkin on, että eläkevakuutusyhtiöitä on patistettu tarkistamaan eläkemaksujen perusteita tulevaisuudessa tarkemmin. Tähän asti yrittäjällä itsellään on ollut mahdollisuus arvioida itse työtulonsa, ja vakuutusyhtiöt ovat suurelta osin luottaneet yrittäjän ilmoitukseen – kaipa eläkevakuutusyhtiöissä on ymmärretty, että mielikuvitusraha ei ole oikeaa rahaa. Tämä toimintamalli on nyt koettu riittämättömäksi. Esityksen mukaan yrittäjän omaa arviota edelleen kuunnellaan, mutta vakuutusyhtiön pitää perehtyä myös esim. alan mediaanipalkkaan ja yrityksen liikevaihtoon YEL-maksun suuruutta päättäessään. Ja nimenomaan siihen kohtuullisen työpanoksen arvoon---

Miltäkö tämä ajatus tuntuu? Yhtä absurdilta kuin se, että kanssani samanikäiselle viiskymppiselle normipalkansaajalle marssittaisiin yhtä-äkkiä kertomaan, että hetkinen... Sähän olet jo yli viiskööt, työkokemusta kertynyt yli kolmeltakymmeneltä vuodelta, ja työtuntejakin oikeasti näytät tekevän vastuuntuntoisesti ja näköjään ilman ylityökorvauksiakin melkein tuplasti enemmän kuin sulle oikeasti kuuluisi. Sun työpanoksesi arvohan on ihan hirveän paljon suurempi kuin mitä ollaan luultu! Palkkasi näyttäisi olevan 2500, mutta koska oikeasti tuossa iässä ois pitänyt uratikkaita kiivetä vähän korkeammalle ja muut tuossa ammatissa tienaa vähintään tuplasti ja mediaanikin on siellä viiden tonnin huudeilla... Sehän kyllä kuulostaisi sun kokemuksella tehdystä työstä ihan kohtuulliselta korvaukselta! – Joten eiköhän me tuplata se sun maksama osuus eläkemaksuistakin 7,15 prosentista suoraan 14,30 prosenttiin... Palkkaa me nyt ei ikävä kyllä nosteta tässä, mutta kyllä sua varmaan ilahduttaa tuo summa, jonka voit nyt kuvitella ansainneesi!

Vielä ehkä hitusen paremmin palkansaaja voi tähän tilanteeseen samaistua, jos hän maksaisi itse eläkkeestään saman maksun kuin yrittäjä, eli noin 25% (vakuutussumma on nykyiselläänkin toki suurinpiirtein sama sekä yrittäjille että palkansaajille, mutta yrittäjä maksaa koko summan itse, kun taas palkansaaja maksaa siitä itse vain noin 8% ja hänet työnantajansa (julkinen työntantaja tai yritys/yrittäjä) loppuosuuden 13%). Eli, otetaanpas uusiksi tuo yksi lause, niin päästään realistisempaan simulaatioon: "- niin eiköhän me tuplata se sun maksama osuus eläkemaksuistakin 25 prosentista suoraan 50 prosenttiin..." Joka kuukausi. Joka palkasta. (Ja verot siitä sitten vielä päältä.)

Tämän edessä me monet yrittäjät nyt pelkäämme olevamme.

Itse voin kertoa, että jos joskus – edes kerran elämässäni – tililleni kolahtaisi vuoden ajan se kohtuullinen määrä työtuloa, johon olisin oikeutettu kokemuksellani, viikottaisilla työtunneillani ja minkä oikeasti kokisin ansaitsevani, maksaisin tämän työpanokseni arvoon sopivan YEL-maksuni kukkalähetyksen kera.

---

Monet "asiantuntijat" ovat yrittäneet rauhoitella paniikkiin menneitä yrittäjiä vakuuttamalla, että muutos ei ole niin suuri aiempaan, ja on niitä muitakin mittareita, ja että yrittäjiä kuunnellaan... Ylläoleva esimerkkini on ehkä hieman karrikoitua, mutta niin on ollut moni muukin asia, ennen kuin onkin yhtä-äkkiä muuttunut todellisuudeksi. Jos erilaisia uusia mittareita – kuten nyt esimerkiksi alan mediaanitulo – otetaan käyttöön, pitäisi olla hyvin tarkkaan määritelty se, miten ja mistä mediaanipalkan tieto otetaan, ja missä tilanteissa tietoa käytetään. Ikävä kyllä tällaisilla "työkaluilla" on kaiken kiireen ja työmäärän keskellä tapana muuttua automaateiksi.

Ongelmakohtia on muidenkin YELin "määritystyökalujen" kanssa, etenkin pienyrittäjien ja yksinyrittäjien kohdalla. On aloja – kuten nyt kädentaito- ja taidealat – jossa materiaalikulut ja muut kulut (kuten myyntiprovisiot) tiputtavat helposti suuren kuuloisia lukuja alaspäin summaan, jota eläkevakuutuskäsittelijän voi olla vaikea käsittää. Kulut saattavat ihan hyvin olla 3/5-4/5 koko liikevaihdosta, ellei enemmän. Siis: jos kuluja muodostuu vaikka 3/5 verran, se tarkoittaa sitä, että 50 000 euron vuosittaisesta liikevaihdosta 30 000 menee materiaali- ja muihin kuluihin.

Onko tässä esimerkissä jäljelle jäävä 20 000 (1666e/kk) sitten se työtulo? Hyvin harvalla. Se näkyy kyllä verotuksessa verotettavana tulona, mutta ei yleensä ole kuitenkaan se reaali työtulo, jonka yrittäjä itselleen nostaa palkkana.

Tuskin kukaan yrittäjä haluaa elää niin, että joka kuukausi nostettaisiin tililtä kaikki jäänyt raha palkaksi ja aloitettaisiin sitten nollasta seuraava kuukausi. Vaikka yksinyrittäjän liikevaihdosta vähennetään toteutuneet kulut, tulevia kuluja summasta ei tietenkään voi vähentää – siksi suurin osa pitää "yrityksen tilillä" yritystoimintaan varattua rahaa. "Yrityksen tili" lainausmerkeissä, koska monilla toiminimiyrittäjillä ei ole kalliskuluista yritystiliä, vaan vaikka yrityksen toimintoihin olisi varattu oma tili, sekin voi olla henkilökohtainen tili. Omaa reaalityötuloaan – siis sitä, minkä oikeasti nostaa omana palkkanaan verotettavista tuloistaan – voi olla vaikea todistaa, jos tilillä seisoo isompi summa rahaa kuin mitä sieltä on nostanut itselleen. Ja varsinkin, jos käsittelijän korviin se palkkana nostettava summa kuulostaa käsittämättömän pieneltä. Sitähän se monelle on.

---

Yleisesti ollaan huolissaan siitä, että yrittäjät alivakuuttavat itsensä, mutta isojen pöytien keskusteluissa on tuntunut jäävän täysin huomiotta se seikka, että suurin osa maksaa pienintä mahdollista vakuutusta, koska ei yksinkertaisesti kykene maksamaan suurempaa.

Onhan sekin aika surkeaa, että moni joutuu käymään palkkatöissä maksaakseen yrittäjyyteen liittyvät kulut.

Laskuoppi on aika yksinkertainen: jos pystyt nostamaan firmastasi 1500 euroa kuussa työtuloa, siitä summasta YEL-vakuutuksen osuus 25% on 375e/kk. Jos kodin vuokra/vastike on 700, niin jäähän siitä sitten muuhun elämiseen peräti 425 euroa. Yksineläjällekin tuo summa on aika pelottavan vähän, yksinhuoltajalle jatkuva kauhun ja pelon aihe. Tällaisen vakuutuksen maksaminen onnistuu ehkä, jos on tarpeeksi tienaava ja raha-asioissaan höveli puoliso.

(Entä jos tässä tilanteessa joku päättääkin, että alan mediaanitulo on 3000€/kk? Se tarkoittaisi, että yhtälö menisi näin: summasta 1500 (reaalitulo, koska ei vakuutusta voi siitä keksitystä työpanoksen arvosta vähentää) vähennetään YEL (joka otetaan siitä ei-toteutuneesta työpanoksen arvosta) 750 = 750e. Siitä kun vähennetään vuokra 700, jäljelle muuhun elämiseen jää... Kyllä, kyllä: ei tätä palkkamediaania välttämättä sovelleta ainoana tekijänä - mutta esitys pitää yksinkertaisesti sorvata sellaiseksi, että "ei välttämättä" tilalle pitää saada "ei varmasti". Tällaiselle tulkinnalle ei yksinkertaisesti saa jättää mitään optiota!)

Esimerkkinä käyttämäni 1500 euroa kuukauden työtulona on pienyrittäjälle muuten aika suuri työtulo. Suomen Yrittäjien tekemän Yksinyrittäjäkysely 2019:n mukaan kaikista vastanneista 22 prosenttia kertoo ansaitsevansa alle 1000 euroa kuukaudessa ja 26 prosenttia 1000–2000 euroa kuukaudessa. Tämän kyselyn jälkeen meillä on ollut korona. Ja Ukrainan sota. Ja inflaatio. Tämän vuoden tilastoa en löytänyt, mutta aika vahva veikkaus, että jos tuolloin päätoimisista yksinyrittäjistä 41 prosenttia kertoi kyselyssä tienaavansa alle 2 000 euroa bruttona, näiden köyhyysrajalla kituuttavien yrittäjien määrä on vain kasvanut.

----

YEL-maksujen tarkistuksiin on herätty osittain siksi, kun on huomattu, että (huonosti tuottamaan pistetyn) eläkesäästökirstun pohja häämöttää . Valtionosuus YEL-järjestelmään on kasvanut merkittävästi viimeisen vuosikymmenen aikana ja sen kasvua edelleen pelätään. Pelätään, että yrittäjien eläkkeistä koituu valtiolle vielä iso lasku.

Rahojen puute vaivaa, sehän on selvä. Mutta ratkaisu ei ole puristaa lisää sieltä, jossa tilanne on jo valmiiksi liian kireällä. Anteeksi latteudet, mutta en tämän paremmin pysty sanomaan: tyhjästä on paha nyhjästä.

Pelkkiin kuluihin tuijottamisen sijaan voisi vilkaista myös yrittäjien luomiin säästöihin. Monelle yrittäjälle yrittäjyys on arvovalinta ja elämäntapavalinta, vaikka se ei olisi henkilökohtaisen taloudenhoidon kannalta edes järkevintä. Jokaisen yrittäjän ammatinvalinta jo itsessään säästää valtion menoja.

Kuten sanottu, pienyrittäjistä suuri osa elää köyhyysrajan alapuolella. Monen tulot ovat niin pienet, ettei työttömyyspäivärahalle heittäytyminen juurikaan vaikuttaisi elintasoon (ja saisi sitten tulevaisuudessa samansuuruisen eläkkeenkin!) Miksi sitten raataa hiki hatussa? Koska niin monelle on tärkeää, että tilille tulevat raha on omalla työllä ansaittua. Kuinka paljon valtiolta säästyy siinä, että niinkin suuri osa ihmisistä valitsee yrittäjänä kituuttamisen mieluummin kuin kortiston?

Yrittäjillä on oikeus toimeentulotukeen ja asumistukeen, mutta suuri osa oikeutetuista ei niitä nosta kuin aivan äärimmäisen pakon edessä. Paljonko valtiolta tässä säästyy?

Suuri osa yrittäjistä ei nosta lyhyistä sairauksista sairauspäivärahaa, vaikka olisi siihen oikeutettu. Syitä on monia - moni tuttu on maininnut, että sairaana työt kertyvät niin, että kaikki resurssit pitää laittaa sairasteluaikana tekemättä jääneiden asioiden kiinniottoon, ei siinä lomakkeita ehdi täytellä. Itselläni syy on ollut yksinkertaisesti se, etten jaksa etuuksien hakuun liittyvää säätöä. Olen sairastanut parinkymmenen vuoden yrittäjän urallani omavastuullisesti parin viikon hirmumigreeneitä, noidannuolia ja pitkiä flunssia, mutta ensimmäisen – ja tähän mennessä ainoan – kerran hain sairauspäivärahaa kaksi vuotta sitten aivoinfarktin saatuani (muutaman satasen hakeminen kolmen kuukauden taisteluineen on ihan kokonaan toinen juttu ...mutta voin kertoa, että väittämä siitä, että yrittäjän on vaikea saada sairaspäivärahaa, ei ole myytti.) – – – Aika paljon taitaa valtiolta säästyä siinäkin, että yrittäjät eivät läheskään kaikkia sairaspäivärahaetuuksiaankaan käytä.

Yhdessä somekeskustelussa joku kommentoi, että pienyrittäjillä ja yksinyrittäjillä pitäisi olla oma etujärjestö, ja että meidän pitäisi mennä lakkoon asiaamme ajaaksemme. Joku toinen siihen kommentoi, että pienyrittäjien lakko kyllä varmasti näkyisi ja tuntuisi ihan kaikkialla, mutta vaikutukset eivät ehkä kuitenkaan ulottuisi sinne, mihin sen eniten haluttaisiin vaikuttavan. Tässä kirjoittaessani tuli mieleeni, että ehkä kaikkein paras keino osoittaa yrittäjien merkitystä tälle valtiolle ja valtiontaloudelle olisi, että me kaikki yrittäjät alkaisimme aktiivisesti hakea niitä etuuksia, jotka meille kuuluvat. Hakuun jokaikinen asumistuki ja toimeentulotuki ja sairauspäiväraha, jotka nyt jäävät hakematta.

No, koska nyt en oikeasti halua tässä maailman tilanteessa kaataa koko maata, niin en nyt tosissani tätä ehdota. Haluan uskoa siihen, että jo kymmeniä tuhansia allekirjoituksia kerännyt adressi otetaan huomioon ja lopputuloksena saamme möröt pois ehdotuksesta ja tilalle järkevän ja yrittäjien kannalta suotuisan esityksen. Mutta talletan tämän ajatuksen toimenpidepankkiini kaiken varalta.

---

Ei huoli yrittäjien huonosta vakuuttamisesta aiheeton ole, sitä vain lähestytään nyt täysin väärästä suunnasta. Yrittäjät itsekin ovat huolissaan huonosta vakuutuksestaan, jota ei ole rahastoitu tuottamaan. YEL-vakuutus on kallis ja siitä saatava vastike onnettoman pieni. Kuten ystäväni sanoi: ”Kaikki kartuttaa paremmin kuin YEL. Jokainen palkkatyökeikka, vaikka olis vaan 500 euroa, kartuttaa paremin kuin kuukauden yel -maksut.”

Monta kertaa väsymyksen tilassa tulee ajatelleeksi, että jos olisi viisas ja haluaisi säästää itseään ja terveyttään, lopettaisi kaiken yritystoimintaan viittaavan, ja asettuisi laakereilleen makaamaan. Tekemättä mitään saa aikalailla saman eläkkeen kuin jos maksaa edullisinta vakuutusta. (Tokihan vakuutuksen mukainen työtulo on pohjana laskettaessa muita sosiaaliturvaetuuksi – minkä vuoksi moni minimitasolla vakuuttava nyt vakuuttaisikin itsensä isommalla summalla, jos vain mitenkään taloudellisesti kykenisi.)

Varmasti joukossa on niitäkin yrittäjiä, jotka ovat tietoisesti alivakuuttaneet itsensä ja joiden talous kestäisi oikeansuuruisen vakuutuksen maksamisen (tosin moni heistä on hoitanut sekä sairas- että eläkevakuutuksensa muilla tavoin), mutta huomattava osa yrittäjistä tarvitsee tukea maksuihinsa, ei tilanteen muuttamista hankalasta toivottomaksi.

Yrittäjät eivät myöskään ole niin homogeeninen ryhmä kuin miksi se on niputettu. Ongelmahan on myös Suomen laissa, joka tunnistaa vain kaksi yrittäjäryhmää: maatalousyrittäjät ja kaikki muut. Onhan se selvää, että "kaikki muut" -ryhmän isojen satojen tuhansien liikevaihdon firman yrittäjä on reaalielämässä ihan eri eläin kuin kymppitonnilla elämäänsä pyörittävä yksinyrittäjä/elinkeinoharjoittaja, ja näiden kahden ääripään ryhmän vakuutusongelmat vaatisivat ihan erilaisia ratkaisuja. Olisi aihetta laittaa tämänkin asian kanssa mietintämyssyä päähän.

---

Kannattamaton yritys pitääkin lopettaa, kommentoi joku Veikko internetin uumenissa. Ja mitäs sitten tapahtuisi? Vähemmän se pienillä tuloilla pärjäävä yrittäjä yhteiskunnan kuluja syö yrittäjänä pysyessään, vaikka kykenisikin maksamaan vain pienimmän eläkevakuutusmaksun.

Kannattamattomuudellakin on toki rajansa. Muistutus aiemmin mainitusta: vuonna 2019 päätoimisista yksinyrittäjistä 41 prosenttia kertoi kyselyssä tienaavansa alle 2 000 euroa bruttona. Pakollisten eläkemaksujen, verojen ja muiden kulujen jälkeen yrittäjän käteen voi jäädä vain pari sataa euroa kuussa, mutta moni silläkin pystyy elämään. Sen sijaan, jos työpanoksen arvoon perustuva YEL-maksu keikauttaa ansainnan miinusmerkkiseksi, on kai selvä, että ammattiinsa intohimoisestikin suhtautuva yksinyrittäjä joutuisi lyömään hanskat tiskiin. Yrittäjien nyt ääneen lausumat puheet lopettaa yritystoiminta, jos tämä eläke-esitys tulee voimaan, eivät ole uhkauksia. Ne ovat realiteetti.

Pienyrittäjän keinovalikoima tässä tilanteessa on aika pieni. Ei kukaan köyhyysrajan alla huvikseen hengaile. Kyllä pienyrittäjänkin tavoite on saada työstään sen verran rahaa, että eläminen olisi helpompaa, minkä vuoksi pienyrittäjän kalenteri ei usein tunne pyhiä, eivätkä iltamyöhän työtunnit ole vieraita. Enempää työtä ei pysty tekemään kuin tunteja on käytettävissä, ja hinnan nostaminen – siten, että sillä olisi jotain merkitystä – vie asiakkaat. (Hintojen nostaminen maksaisi myös yhteiskunnalle, sillä pienyrittäjien joukossa on esimerkiksi useita hoiva-alan palveluita tarjoavia yrittäjiä, joilta kunnat ostavat palveluita.)

Mutta vaikuttaa vähän, että nämä ovat pienimmille yrittäjille ne kaksi tietä: lopettaminen tai hintojen moninkertaistaminen (ja sitten lopettaminen, kun asiakkaat kaikkoavat). 

---

Kyllä se kohtuullinen työpanoksen arvo vain on monen yrittäjän kohdalla mielikuvitusrahaa, eikä todeksi muutu, vaikka se paperilla päätösten perusteeksi kirjoitettaisiin. Eihän nälänhätääkään ei saada poistettua sillä, että ollaan yhteisesti sitä mieltä, että kaikkien pitäisi saada tarpeeksi ruokaa. Olisi kyllä kiva, jos niin olisi. Mutta kun ei ole.

YEL-vakuutuksen työtuloksi pitäisi muuttaa yrittäjän työpanoksen rahallisen arvon sijaan hänen saamansa REAALItyötulo. Ja siihenkin pitäisi saada joku järkevä alaraja, jotta voisi olla kuun alussa vähän varmempi siitä, ettei joudu ottamaan velkaa maksaakseen vuokransa.

Jos et ole vielä niin tehnyt, niin allekirjoitathan adressin: https://www.adressit.com/vaadimme_hallituksen_yrittajan_elakelain_muutosta_koskevan_esityksen_he_1022022_vp_kumoamista_ja_uudelleenkasittelya

ps. Kirjoitin tämän postauksen yleensä yksinyrittäjän näkökulmasta - sellaisiahan me kaikki omalla työllämme elävät taiteilijat käytännössä olemme. Mutta pitää tehdä myöhemmin erillinen postaus vielä taiteilijan ammatin omista lisäominaisuuksia YELin ja muidenkin eläkevakuutusten suhteen - siinä olisi niin paljon koristeita tähän kakkuun, että se alkuperäinen kakku jäisi kokonaan näkemättä. Joten vaikka isoja paloja nyt kerralla tuleekin, niin ei sentään koko kakkua. (Sitä paitsi, sormet puutuu näiden sanojen määrästä.)

Kyynelsaari II / Isle of Tears II

Kyllä olen tuntenut itseni viime aikoina hyvin voimattomaksi ja keinottomaksi korviin kantautuvien uutisten edessä. Olen kiitollinen Suomen Taidegraafikoille, jotka mahdollistivat meille taiteilijoille keinon olla mukana auttamassa ja järjestivät Apua Ukrainaan -kampanjan hyvin nopealla aikataululla - niin nopealla, että oma osallistumiseni ei ehtinyt ihan alkuun. Mutta vihdoin pääsiäisen alla sain lähetettyä Kyynelsaari II -vedokset 1-7/10 Grafoteekkiin. Kovin pieni on edelleen oma panos, mutta yhdessä koottu summa jo tuhansissa. Jotain sentään!

Instagramissa jo kerroinkin tämän pienen vedoksen historiaa:
Kun kirjoitin Kyynelpuutarhurin päiväkirjaa, suunnittelin siihen oheen vain kirjan kanssa yhdessä myytäväksi Kyynelsaari-vedoksen. Tein vedoksesta kolme hieman erilaista työversiota (lähinnä väritykseltään), ja kun en osannut valita, lopulta arvoin sen, jonka viimeistelin loppuun. Kahta muuta työvedosta en kuitenkaan tahtonut ihan kokonaan hylätä: päätin, että viimeistelen ne joskus, kun on sopiva hetki ja tarkoitus. Itsestään selvää oli kyllä, että ihan "normaaliksi" myyntisarjaksi en halunnut niiden päätyvän.⁠ Tänä vuonna tarkoitus löytyi.

...

Vielä on Kyynelsaari-luonnoksista yksi viimeistelemättä. Yritin saada myös sen valmiiksi tuleviin vastaavanlaisiin kampanjoihin, mutta vielä ei selvästikään ollut sen aika valmistua. Se tulee sitten joskus, kun on sen aika.

Maailma / The world

Kun ei löydä sanoja. 

Viikon mittainen järkytys ja epäusko muuttui eilen uudenlaiseksi järkytykseksi ja epäuskoksi. En ole Ukrainan sodan alkamisen jälkeen juurikaan selaillut somea tai muutenkaan nettiä muutoin kuin uutisia lukeakseni, ja nyt kun ajattelin katsella vaihteeksi jotain kevyempää (jos vaikka jonkun ilahduttavan kissavideon löytäisi!), törmäsin johonkin tavallaan vieläkin irvokkaampaan kuin sotauutiset. Instagramissa joku oli tehnyt kuvakoosteen siitä, kuinka hashtageilla ukraine, war, peace tägätään postauksia, joissa mainostetaan olutta, monenlaisia kauneushoitoja huulitäytteistä ihaniin kasvohoitoihin ja kaikenmaailmankrääsää. Tämä jäi vaivaamaan, ja vähän myöhemmin halusin tarkistaa asian todenpitävyyden. En löytänyt enää samaa postausta, joten menin samoilla hashtageilla instagramiin (ja toivon, etten olisi tehnyt niin). Näitä nimenomaisia kuvakoosteen mainospostauksia en nähnyt, mutta sen sijaan muutamia töröhuulibimbo- ja muskeliselfieitä eri puolilta maailmaa. Niitä ei ollut kymmenien tuhansien kuvien kuvavirtaan verrattuna paljon, mutta yksikin on liikaa. (En voi suositella kenellekään noiden hakusanojen käyttämistä somessa - niiden tuomiin kuviin mahtuu todella hirveitä painajaisia - mikä osaltaan korostaa noiden töröhuuliposeerausten groteskiutta.)

Tänään menin erääseen print on demand -verkkokauppaan vilkaisemaan, josko löytäisin jonkun kivan t-paidan lahjaksi kaverilleni. Kauppojen selailu pysäytti: Ukraina, sota ja rauha-teemaisia t-paitoja ja muita painotuotteita on kaupan vaikka kuinka paljon. Muutaman kohdalla lukee fundraiser tms., mutta raadollinen totuus taitaa olla, että Ukraina, sota ja rauha, ja keltaisen ja sinisen kombinaatio ovat ilmeisesti vain hyviä tuotteita juuri nyt.

💧

When you don't find the words.

A week of shocking news and disbelief in the current situation turned yesterday into a new kind of disturbance and disbelief. After the start of the war in Ukraine I haven't really been in social media or in internet otherwise, and when I now was seeking for something comforting to view (even some delightful cat video!), I found something even more grotesque than the war news. In Instagram someone had made a compilation of the images using hashtags ukraine, war, peace - advertising bear, several kinds of beauty treatments from filled lips to delightful facials, and allkindsofkitch. This bothered me later, so I wanted to check the accuracy of these postings. I didn't find the original posting anymore, so I used the same hashtags on Instagram (I wish I hadn't.) I didn't see these advertising postings mentioned, but instead a few duck face posings and muscle showing selfies around the world. There weren't so many in the feed of tens of thousands of the other images, but even one is more than enough.  (I really can't recommend for anyone to use those hashtags in social media - there are really nightmarish images included - which really emphasizes the preposterousness of the selfies.)

Today I thought I'd buy some nice t-shirt to my friend from some print on demand shop. As I searched through the selection, I noticed that there were several Ukraine, war and peace themed t-shirts and other printed stuff on sale. Some state that they are fundraisers, but somehow I think that the unscrupulous truth is, that Ukraine, war and peace, as well as the combination of yellow and blue, are just good selling articles right now.

Kuva/Image:
Parhaan ystävän muisto
Memory of the best friend
2012
(Loppuunmyyty / sold out)

Toimistotöissä - Office work

On kyllä ihan käsittämätöntä, mistä kaiken maailman paperityötä ilmaantuu työpöydälle ja vastaamattomia meilejä sähköpostiin... yhden viikon aikana. Olen jo vuosien ajan pitänyt maanantaita toimistopäivänä ja hiljalleen siitä alkaakin tulla ihan siedettävä rutiini, kun muistaa ottaa työpöydälle lepäämään kahvikupin ja korviin hyvää kuunneltavaa. 

It always astonishes me when I realise how much paper work there is on my desk and how much email to be replied there is in just one week's time. For years now, I've had office-Mondays and slowly it has turned in bearable routine, as long as I remember to bring a coffee cup on my desk and plug my earphones in.

Viime vuoden aikana maanantairutiinini täydentyi sillä, että päätin pyhittää sen täysin työkoneen äärellä istumiselle. Aiemmin yritin hoitaa kaikki paperiasiat nopeasti iltapäivään mennessä ja sitten vielä syöksyä luovan työn pariin illaksi, mutta jos jotain inhoan, niin aikataulun säläisyyttä. Sitä, että on koko ajan kiireen tuntu ja varttitunnin silpuiksi jaettu aika tuntuu karkaavan käsistä. Jossain vaiheessa tajusin, että en tuolla ryntäilyllä tuo toivomaani aikaa luovaan työhön, vaan ihan hirveän kuluttavaahan se oli ja heijastuu seuraavan päivänkin olotilaan.

During last year my Monday routine was once more changed a bit: I decided to dedicate it totally to sitting by my computer. Before I tried to clear all my paperwork by afternoon and then I ran back to my creative work for the evening, but if there's something I really hate, it's the scattered schedules. The feeling of hurry all the time and when the time just feels slipping away in short pieces. At one point I realised, that when I run around, it doesn't make me more any creative time, but it was just consumptive and I felt it often still in the very next day.

Joten nyt istun maanantaisin ihan kaikessa rauhassa toimistokoltussani koneen ääreen, hoidan vakuutukset, laskut ja kaiken muun virallisen, vastaan meileihin, teen kaikki muutkin paperiasiat ilman kiirettä. Ja jos aikaa jää, niin en paniikinomaisesti syöksy päätyöni ääreen, vaan teen ihan jotain muuta. Päivittelen Colorian väriartikkeleita tai - niin kuin nyt - jatkan harjoituksiani Illustratorin käytössä. Sen osalta erityisen mielekäs on projekti, jossa tutkin vanhoja väriympyröitä ja toisinnan ne Illustratorilla - ja teen niistä myös sellaiset versiot, jossa huomioin, mikä näiden yli satavuotiaiden ympyröiden alkuperäinen väri on todennäköisesti ollut. (Ja samalla totta kai tutustun niitä koskeviin alkuperäisiin materiaaleihin). Valmiit kuvat laitan myyntiin Colorian Society6-kauppaan.

That is why I now put my office worker's glasses on on Mondays, take care of all the insurances, bills and all the other official things, I reply my emails and do all the other paper stuff without any hurry. And if there's some time left, I don't rush to my main work, but do something completely different. I update Coloria colour articles - or, like at the moment - I continue my Illustrator practises. Especially I like my project where I study old colour wheels and re-make them using Illustrator - I also make interpretations where I try to find out which were the original colours of these colour systems, which were printed often over hundred years ago. (And of course I get to know the original materials at the same time.) The finished images can be bought at my Coloria Society6 store.

Yllättävää, kuinka paljon tämä lataa energiaa viikkoon: kiireettömyys ja se, että tekee jotain, joka on lähellä varsinaista päätyötä, mutta kuitenkin niin kaukana, että se ei painele samoja kuormittavuusnappuloita.

It's surprising how energizing this feels: the feeling of having time enough - and to do something which is near enough my main work, but still so far, that it doesn't burden so much.

.

Kuvia uudesta työtilasta... / Photos from my new extra studio

Näyttää ehkä varastolta, mutta sehän se oikeasti onkin! Kevyt onni on saada kaikki luonnonväritavarat hyllyihin järjestykseen, josta saan tarvitsemiani aineita nopeasti käyttöön, eikä työhön ryhtyminen tarkoita enää kymmenien laatikoiden nostelua paikaltaan, jotta saa sen, mitä tarvitsee. Hyllyihin sain myös paperini ja kaikki lankani asianmukaiseen järjestykseen. Tässä kuvassa tuossa takaosassa ei ole valo päällä, mutta testin jälkeen olen todennut, että uuden pöydän ääressä on aivan erinomaista piirrellä ja maalailla.

It might look like storage room, but then again, it is one! What a light feeling of happiness when you get all your natural dye stuff on those shelves, on their own places, where I can get all stuff easily for use not needing to lift dozens of boxes to just get the one thing I need. I also got my papers and yarns on their places. In this photo there isn't light on at the back of the room, but I've already found the desk just perfect for drawing and painting.

Vielä on joitakin asioita, jotka on järjestelemättä, mutta näiden kassien purkaminen onkin sopivaa taukojumppaa istuskelun välillä. Niiden purkaminen sujuu nopeasti, kun tavaroilla on paikat, joihin ne laittaa.

There are still some things not on their places, but emptying these bags is just a perfect thing to do in between the work sessions. And it goes fast when there are places to put everything in.

Työtilan kohokohta ei ehkä näytä juuri miltään, mutta on sitäkin tärkeämpi! Ihan oma pöytä (joku puutarhurin kasvi-istutus taso) paperien värjäämiselle. Erityisesti tämä on se työ, jota en voi oikein tehdä Keskustien päätyöhuoneellani, ja joka aiemmin vei keittiössämme kaiken tilan: värjättäviä papereita kun pitää liottaa vuoissaan aika pitkiä aikoja ja se vie aika paljon pöytätilaa. Tähän saan lisähyllyjen avulla kuusi settiä yhtäaikaa - ja vielä pigmenttisaostuksen samanaikaisesti!

The hightlight of my extra work space doesn't look like much, but it is even more important! A desk just for dyeing papers. Especially this is the job I can't really do at my Keskustie main studio, and which earlier took all the space at our kitchen: you need to soak those papers for a long time and it takes a lot of space from the kitchen table. In this desk I can set up six dye sets at one time with the help of some extra shelves - plus the lake pigment jars at the same time.

Alla kuva siitä, mitä olen tehnyt viime aikoina: jauhanut aiemmin valmistamiani substraatti-/metallikompleksipigmenttejä. Suoraan sanottuna se on oikeastaan sivujuonne työssäni, mutta toivottua vaihtelua työpäivään. Päähommanani teen nimittäin nyt filmejä lopullisen teoksen valotusta varten; se vaatii keskittymistä ja työskentelyä oudossa asennossa, enkä voi tehdä sitä kuin puolisen tuntia kerrallaan. Paussin aikana teen fyysisesti ihan erilaista hommaa, eli jauhan näitä pigmenttejä, jonka jälkeen voin palata  taas filmien pariin.

And below a photo of what I've been doing lately: grinding lake pigments I've made earlier. Frankly this is just an extra job, but it's needed change as I'm making my films ready for the final artpiece exposure. It's very detailed work and I can't do it more than an half an hour at the time - and then I have a pause and grind some pigments for a while before getting back to making films.

Uusi vuosi, uusi elämä / New year, new life

Viime vuoden huhtikuulla postasin instaan ylläolevan kuvan keittiöstämme. Työ oli vallannut sen, olimme siirtyneet syömään olohuoneessa ja enemmän take awayta kuin aiemmin, ettei koko ajan tarvinnut koota työtavaroita pois ruoanlaiton tieltä. Tilanne oli aika pysyvä - alla kuva miltei kahta kuukautta myöhemmin. 

 Last April I posted the photo above to Instagram. Our kitchen had been taken over by my work, and we had moved to eat in living room and ordered more take away than before, since I didn't want to clean this all away from cooking all the time. This was pretty much a permanent view - the photo below is taken two months later.

Minulla on toki erillinen työhuone, mutta siellä ei ole minkäänlaista keittonurkkausta, eikä myöskään tarpeeksi hyvää ilmastointia sille, että voisin valmistella väriliemiä esimerkiksi irtoliedellä. Saati sitten tilaa värjäillä papereita pitkiä aikoja avonaisissa vuoissa, jos haluan tehdä jotain muutakin - kuten esimerkiksi piirtää. Uudesta lisätilasta en osannut haaveillakaan, ennen kuin sellaisen mahdollisuus yhtä-äkkiä alkukesästä tuli eteen: saimme ihanilta naapureiltamme tietää, että heidän vuokraamansa pieni varastotila oli pian vapautumassa uudelleen vuokrattavaksi. 

 I had my art studio, but I don't have any kind of kitchenette there, nor good enough ventilation for boiling dye baths or any space for dyeing papers in open trays - if I wished to do anything else at the studio, like to draw. But I didn't even dream about this new space, before there was a sudden opportunity to rent one. A beautiful neighbors informed us, that this small space that they had rented, was soon available again.

Pienen jännitysnäytelmän jälkeen allekirjoitimme vuokrasopimuksen ja saimme avaimet käteen heinäkuun lopulla. Kuten kuvasta näkyy, kyseessä ei ole mikään luksuslukaali, mutta juuri siksi aivan täydellinen värityölleni. Mihinkään isoon remppaan ei haluttu rahaa laittaa, mutta yleisilmettä halusimme kuitenkin vähän valoisammaksi, jotta olisi kiva työskennellä. Onnistuin löytämään alennuksesta edullisen loppuerän laminaatista (maksoi suurinpiirtein vitosen per neliö!), jonka yhtenä viikonloppuna asentelimme paikalleen. Seinät ja katto maalattiin valkoisilla maalijämillä ja alennusmaaleilla, joten jos tarkkaan katsoo, niin jälki on vähän laikukasta. Mutta valoisuus pääasia. Huoneen yhtä seinää peittävän ruman beigen "ilmoitustauluseinän" (ei näy näissä kuvissa) peitin raksakirppikseltä ostetulla tapetilla nitomalla paperin siihen.  

We signed the lease and got our keys in the end of July. As you can see from the photo, not exactly a luxury apartment, but that's why it is just perfect for my work with colour. We didn't want to spent money for a big renovation, but still we wanted to make the room a bit brighter, so it would be nicer to work there. I managed to make a bargain find of floor laminate stock (only about five euros per square meter!), which we set up one weekend. We also painted the walls and ceiling with some white paint left-overs, which made the result a bit blotchy (if you look close). But the lightness was the main point. There was also an ugly beige soft board wall (not in these photos) which I covered with stapling some white wall paper on it.

Kirppareilta tein muutamia pöytä- ja  hyllyhankintoja, mutta pitkälle takaseinälle oli tarkoitus saada oikein kunnon varastohylly tarvikkeille. Siinä vaiheessa huone jämähtikin pitkäksi aikaa tähän tilaan, koska ostamaani unelmahyllystöä ei saatukaan toimitettua, ja kesti melkein pari kuukautta, ennen kuin lopulta annoin odottamiselle periksi, peruin kaupat ja ostin tilalle muita hyllyjä - jotka saatiin rakennettua ja kiinnitettyä paikalleen lokakuun alussa. 

I bought some furniture from a second hand store,  but I meant to buy a beautiful storage shelf system to the back wall. At that point there was a long pause, because this perfect shelf I had ordered, couldn't be shipped, and it took almost two months, before I finally gave up. I cancelled the order and bought ordinary storage shelves instead - which we assembled and  put in place in the beginning of October.

Tällä hetkellä kaikki alkaa olla paikallaan. Työtilaa olen käyttänyt työhön jo marraskuussa, mutta lähinnä leikannut paperia ja piirtänyt - töitä, jotka olivat loppuvuoden työlistallani. Mutta ensi viikolla aloitan jälleen kevätkauden projektini, eli väriliemien valmistamisen ja värjäyshommat, ihan ensimmäisen kerran tässä tilassa! (Siinä yhteydessä teen uuden kuvapäivityksen siitä, miltä tila näyttää nyt.)

At the moment my new working space is quite finished. I've used it to work already in November, but mainly I've been cutting paper and drawing there. But next week I'll start my springtime project including making dye baths and pigments, for the first time in this space! (I'll post  an updated image of how the space looks now as I'll start my project.) 

On ihan uskomatonta aloittaa työvuosi, kun asioille on paikkansa. Keskustan työtilani on edelleen päätyötilani, kotona pienessä työnurkkauksessani voin hoitaa paperityön ja muuta pientä, ja tässä uudessa tilassa voin levittäytyä kaikessa rauhassa väriprojekteihini minkään keskeyttämättä. Ja ennen kaikkea: koti on taas koti - keittiössä mahtuu syömään ja kokkaamaan, eikä olohuone ole peittäytynyt värjättyihin papereihin!

It's an unbelievably good feeling to start my working year knowing that  there are places to execute each work phase. My studio at the city centre is still my wain working place, but I can handle all the paper work etc at my small working space at home, and then there's this new space where I can spread all my colour based project without interruptions. And above all: our home is home yet again - we can cook and eat at our kitchen and living room is not covered with process papers!

.

Superperjantai - Super Friday 24.9.21

Kuten niin moneen kertaan olen todennut: ensin ei tapahdu kuukausiin mitään, ja sitten kaikki yhtäaikaisesti. (Vaikka harmittaakin, niin melkein enemmän ei harmita, että Habitare peruttiin tältäkin vuodelta. En ihan oikeasti usko, että olisin pysynyt tolpillani Habitare-viikkoa kolmen viikon tiiviin ja runsastöisen näyttelyviimeistelyviikon jälkeen.) Perjantai 24.9.2021 on taas se päivä, kun kaikki tapahtuu melkein samanaikaisesti. 

As I have already mentioned several times: first nothing happens at all, and then everything happens simultaneously. (Although it bugs me quite a lot that Habitare was canceled this year also, I'm actually more relieved about it. I really don't think that I've could have handled Habitare week after three weeks of almost non-stop heavy project working.) Friday, September 24, 2021 is the date this time.

Klo 11 aukeavat oman työhuoneeni ovet Jyväskylässä (avoimet ovet klo 11-17, tervetuloa!) ja TEOS 2021 ovet Kattilahallissa, Helsingissä (teosmyyntitapahtuman ensimmäinen päivä, ovet avoinna klo 11-18, tervemenoa!), ja sitten klo 19 on Suomen käsityön museossa Vihreää väriä -näyttelyn avajaiset! Ja sitten sama vähän pidemmin:  

At 11am the doors to my studio will open in Jyväskylä (open doors day from 11am to 5pm, welcome!) and also at the same time the doors of TEOS 2021 will open at Kattilahalli, Helsinki (the first day of the art sale event, doors open from 11am to 6pm, welcome!), and then at 7pm there's the exhibition opening of Sustainable Colour exhibition at the Craft Museum of Finland. And then the same with more words:

***

Tervetuloa työhuoneelleni perjantaina 24.9.2021 klo 11-17! Työhuoneellani on katsottavissa ja ostettavissa kaikenkokoisia ja -hintaisia teoksia, mutta tällä kertaa valokiilassa saavat olla pienet teokset, joiden maksimihinta on 50€. (Huom.! Ei alennusmyynti! Yli viidenkympin teokset on lähimaksupäivänäkin yli viisikymppiä – mutta tokihan niitäkin voi ostaa osamaksulla alkaen 20e/kk!)  

Welcome to my studio on Friday September 24, 2021 from 11am to 5pm! The artworks of all sizes and prices can be viewed and bought at my studio, but this time the focus will be at the prints priced 50€ or under. (Note! Not a sale!)  

***

TEOS 2021 24.9.–3.10. Kattilahalli, Suvilahti (Helsinki)
Avoinna / Open Ma–pe MON-FRI 11–18 La–su/SAT-SUN 11–17
teosvälitys.fi/kauppa

Osallistun tänäkin vuonna taidegraafikkojen ja kuvanveistäjien TEOS 2021 -teosmyyntitapahtumaan! Tänä vuonna en ehtinyt kehystyttää yhtään teosta, joten seiniltä teoksiani ei voi bongata, mutta verkkokaupasta ja paikan päältä vedoslaareista voi näitä etsiä! Mukana tapahtumassa minulta ihan uudet Vahva, Viisas ja Yksi -vedokset (editio 30) ja kolme uniikkia Lähestyminen-sarjan työtä.

My prints are sold at the TEOS 2021 which is an art sale event organized by the Association of Finnish Printmakers and the Association of Finnish Sculptors! This year I didn’t have time to frame any of my artworks, so you won’t be seeing them at the walls, but please take a look at a large selection of unframed prints! I’ve send three new prints to the event, Strong, Wise and One, and also three unique prints from the series Approaching.

 *** 

 

Vihreää väriä – Sustainable Colour
Suomen käsityön museo – the Craft Museum of Finland
11.9.–5.12.2021

Näyttelyssä Suomen käsityön museo, Helsingin yliopiston johtama BioColour-hanke, Coloria.net ja juhlavuottaan viettävä Värjärikilta sukeltavat värisammioon ja tutkailevat tekstiilien värjäämistä eri näkökulmista. Näyttelyssä käsitellään mm. luonnonväriaineilla värjäystä, värjäämisen trendejä, tulevaisuutta ja kestävää kehitystä sekä erilaisia värjäystekniikoita ja niiden ekologiaa.

In the Sustainable Colour exhibition, the Craft Museum of Finland, the BioColour project led by the University of Helsinki, Coloria.net and the Finnish Dyer’s Guild celebrating its anniversary, dive into a colour tank and study the dyeing of textiles from different perspectives. Dyeing with natural dyes, dyeing trends, future and sustainable development, as well as various dyeing techniques and their ecology are discussed in the exhibition.

 

,,,

Värisade - Coloria Rain

 

Niitä suuria pieniä asioita. Värisade syntyi viime vuoden kesällä työhuoneeni ikkunaan coloria.net-sivustoni 20-vuotisjuhlan kunniaksi, kasvoi siinä reilun vuoden ja lopulta sai lopullisen muotonsa syyskuun alussa. Nyt se on esillä Vihreää väriä -näyttelyssä Suomen käsityön museossa 5.12.2021 saakka. Pilvissä roikkuu muutamia satoja virkattuja pisaroita, jotka on kaikki värjätty luonnonväreillä.

Teos on hyvä esimerkki siitä, miten nämä suuret projektini syntyvät: totaalisesta mittasuhteiden ymmärtämättömyydestä. Pisaroita pilviin kiinnittäessäni manailin sitä, etten kykene ymmärtämään hienovaraisia vihjailuja. Kuten sitä, että jos joku ihmettelee hämmästyneen näköisenä, että aionko todella kiinnittää noin paljon pisaroita, ihmetys saattaisi sisältää jonkinlaisen vihjeen projektin suuritöisyydestä. Mutta ei - kuulen kyllä sanat, mutta jotenkin onnistun sivuuttamaan kaiken muun. Toistuvasti löydän itseni roikkumassa jossain vaiheessa projektia epätoivon ja totaalisen epäuskon rajamailla ihmetellen sitä, että olen taas ihan järjettömään työmäärään hautautuneena.

Enkä tietenkään opi mitään. Sinä iltana, kun olin saanut pisarat kiinni ja vaelsin voipuneena kotiin, ajattelin, että mitään vastaavaa en kyllä koskaan ikinä enää tee. Mutta kaksi päivää sen jälkeen, kun pilvet olivat nousseet kattoon, ajattelin jo, että ei se niin hirveää ollutkaan, ja voisin ihan hyvin toteuttaa (alunperin ihan vitsinä ilmaan heittämäni) kymmenen tuhannen pisaran projektin.

Ja aloin virkata pisaroita sitä vielä suurempaa installaatiota varten.

Ilman apua ei tämäkään työ syntynyt. Epätoivon hetkellä pisaroita tuli avukseni kiinnittämään puolisoni Timo Sälekivi, joka myös keksi helpomman tavan ja nopeutti siten prosessia. Pilvet teokseeni rakensi Suomen käsityön museon museomestari Janne Syrjänen, jolle kuuluu myös suurin kiitos ripustustyöstä. Ripustuksessa pilvimestarin apuna hääräsi Otto Vepsäläinen. Jannelle kiitos myös upeasta valaisusta, jonka seurauksena Värisade sai seinälle seurakseen uskomattoman hienon, läpikuultavan varjosateen! Suomen käsityön museolle olen suuresti kiitollinen aika monesta asiasta tämän työn suhteen!

Those big small things. My Coloria Rain was born in summer 2020 to celebrate the twentieth anniversary of my coloria.net website, and has grown since, until it received it final form at the beginning of September. Not it is shown at the Sustainable Colour exhibition at the Craft Museum of Finland, until the beginning of December. There are few hundred of those crotcheted, natural dyed droplets hanging from three clouds.

The installation is a perfect example of the birth of my biggest projects: they are born from a total lack of understanding proportions. As I was attaching droplets, I cursed my unbelievable uncapablity of reading between lines. Like, if someone is looking astonished and wondering out loud, if I am really attach that many droples, there could be some kind of hint about the size of the project. But no - I hear the words, but somehow always dismiss everything else. From time to time again I find myself despair in the mids of some project, wondering why, again, I've got this kind of insane amount of work.

And of course I won't learn anything. After I had attached all droplets and I was walking back home completely tired, I swore I would never make these kinds of project ever again. Never! But two days after the clouds had been placed on the ceiling, I was already thingking, that it was really not as bad, and why not continue with a ten thousand droplets of the same kind (of which I had started talking as a joke a bit earlier).

And I actually have started to crothet droplets for my even bigger installation.

This would have been nothing without help. At the deepest moment of despair my life-partner Timo Sälekivi came to help with me to attach the droplets and invented an easier way to do it, which made the project a lot faster to do. The clouds were built by the museum technician Janne Syrjänen, who also mastered the setting up of the installation. In building the installation he was helped by Otto Vepsäläinen. Janne was responsible also for the lights which created  the most beautiful, translucent shadow rain on the walls! The Craft Museum of Finland helped me with so many things with this installation, I really can't even list them all. So I just say: thank you!

Yhtäaikaisuus

Tänään kirjoitin Instagramissa, kuinka puoleentoista vuoteen ei ole työrintamalla tapahtunut mitään, ja nyt kaikki tapahtuu yhtäaikaa. Aloin miettiä, että sehän ei ole totta, koska koko ajanhan on tapahtunut kaikenlaista, mutta nyt vain sattuu useampi pitkä ja suunniteltu projekti toteutumaan yhtäaikaa, syyskuun alkupuolella. Niin sanottu kulminoitumispiste on kaikilla sama: Konstrundan 4.-5.9.2021, Vihreää väriä -näyttelyn avautuminen Suomen käsityön museossa 11.9.2021 ja Habitare seuraavalla viikolla. (Tai no, tilannehan ainakin Habitaren osalta voi vielä muuttua. AVI antanee uusia rajoituksia huomenna tai ylihuomenna.)

Näistä Vihreää väriä -näyttely on ehkä se Suurin ja Tärkein - olen työskennellut näyttelyn parissa monin tavoin jo viime vuoden loppupuolelta. Olen ollut mukana käsikirjoittamassa näyttelyä ja luonut kirjoittanut näyttelytekstejä, ideoinut näyttelyyn luonnonväriympyröiden sarjan ja organisoinut niiden värjäyksen (Värjärikilta ry:n jäsenet ovat värjänneet suurimman osan, mutta tokihan värjäsin muutamia näytteitä itsekin), olen käsikirjoittanut muutamia näyttelyyn esille tulevia lyhyitä värjäysprosessivideoita, ja vielä on muutama pienempi näyttelyyn liittyvä juttu työn alla. Ja näyttelyssä on esillä myös yksi luonnonväriteokseni - kuva antaa siitä hieman vinkkiä.

Tämä on ollut jotenkin kaikin puolin ihana projekti. Väristä kirjoittaminen on aina ollut itselleni terapiaa, ja tällä kertaa paitsi tiesi, että tekstilläni on tarkoitus (usein tuntuu, että Coloriaan kokoamani tieto on vain tärkeämmältä työltä aikaa vievä harrastus---) - koko projekti on myös tukenut apurahatyöskentelyä antotypiaprojektini ja siihen liittyvien juttujen parissa. Harvoin loksahtaa kaksi projektia niin hyvin yhteen kuin mitä nyt on käynyt!

Montaa muutakin työprojektia olen tämän vuoden aikana toki edistänyt - moni projekti etenee hissukseen taustalla, ja tänä vuonna poikkeuksellisen hyvässä symbioosissa keskenään!

--

I just was thinking that in my work scene nothing has happened in one and a half year, and now suddenly everything happens. But that is not true at all. All kinds of things are happening all the time, but now it just happens, that many of those longer planned projects will take place at the same time, at the beginning of September. First Konstrundan event on September 4-5, then the opening of an exhibition Sustainable colour at the Craft Museum of Finland on the very following week, and Habitare event the next week. (If Habitare happens at all - new safety guidelines will be announed tomorrow or a day after that.)

Of these, the Sustainable colour exhibition is probably the biggest and the most important one for me. I've worked with the exhibition in many ways from the end of last year. I've taken part in planning the exhibition as well as I have written exhibition texts. I've also planned the way the natural dyes are exhibited and I've organised the dyeing process of the samples (the sample yarns are dyed by the members of Värjärikilta, which is a Finnish natural dyer's association; and of course I dyed a few samples also myself). I've transcripted a few short natural dye process videos, and there are still a few things on their way. And also one of my natural dye pieces will be exhibited at the museum - the main photo gives a hint what will be shown.

This has been absolutely wonderful project in every way. I've always considered writing, and especially writing about colour, some kind of therapy, and this time I knew all the time, that there will be a purpose with my words (usually I feel, that writing for my Coloria.net website is just a vain hobby taking time from everything important---) Also, the whole project has been so important for my work with my anthotype project. It's not usual that two of my project are so perfectly inline as these two have been!

There are many other projects I have continued with this year. They are evolving slowly in the background - and this year everything is happening in some kind of symbiotic relationship!

Tänä vuonna värejä, värejä, värejä / This year colours, colours, colours

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu

 

Että mitäkö olen tehnyt tässä alkuvuoden? Ĺukenut perhosista ja väreistä, tilannut kirjoja väreistä, tilannut vielä lisää kirjoja väreistä ja vieläkin lisää kirjoja väreistä. Uusia ja vanhoja ja kertaakaan avaamattomia ja moneen kertaan käytettyjä. 

Ja päivät on olleet täynnä kirjailua muutenkin. Päivätyönä muistiinpanoja ja kässäriä antotypiaprojektiini. Uusia paperikokeiluja: innostavia pieniä rohkaisevia havaintoja ja muutama ikävä pettymys.

Iltatyönä olen palaillut uudelleen Väri ja kemia -kirjaseni pariin - sen piti ilmestyä viime vuonna Colorian 20-vuotisjuhlavuoden kunniaksi, mutta kun elämä elokuussa puuttui peliin, syksyn suunnitelmat menivät uusiksi. Mutta hiljalleen, hiljalleen... Tällä kertaa tähtäimessä ensi syksy. Ja jos kirjasen saan julkaistua, niin jos vaikka Colorian venttijuhlat viettäisi, kun ne 20-vuotisbileet jäivät vähän laimeiksi tuon epidemian vuoksi... 

Tuntuu ihan poikkeuksellisen hyvältä tehdä työtä. On niin paljon juttuja, joiden pariin pääsemistä  ja valmistumista tuskin malttaa odottaa! 

---

What have I done this year? I've read about butterflies and colours, ordered books about colours, and more books about colour and still more books about colour. New and old and those which haven't been ever opened and those which have been used several times.

I've spent my days with words in other ways too. During my (grant-paid) day job I've written pages of notes and script for my anthotype projects. New paper experiments: some small successes which have made me happy and some frustrating disappoinments.

As my evening job I've been getting back to my Colour and chemistry booklet which should have come out last year as part of Coloria's 20 yrs anniversary, but as the universe had other plans, all my plans for autumn were rewritten. But slowly getting back there... This time I'm thinking next autum. And if the book will come out, I should probably celebrate Coloria's blackjack party (read: 21st anniversary)...

It feels exceptionally good to work right now. There are so many things I can hardly wait to get work with or to get them finished!

.

--

Hullu vuosi - A Mad Year

 

Kuva: Linnea Kuhmonen Photography/@photolinnea

Ajattelin, että on parempi olla kokonaan muistelematta tätä vuotta, niin pysyy jotenkin mieli koossa. Mutta kai se on jonkinlainen yhteenveto tehtävä. Ihan vain, että vaikka joskus myöhemmin - seesteisempinä aikoina - voi palata lukemaan tästä villistä, villistä ajasta, jossa koronaepidemia jäi vaikutuksiltaan lopulta kaiken muun tapahtuneen jalkoihin. Ja näinhän tämä vuosi meni:

Alkuvuoden koronasäikäytyksen jälkeen huomasin, että kun kaikki peruuntuu, saankin vihdoin sitä, minkä perään olen kaipaillut: ehjää työaikaa, täyttä keskittymistä luovaan työhön. Näin jälkikäteen huomaa erityisen hyvin, että eihän se tietenkään niin mennyt. Aika valui pienten taloudellisten ja henkisten tulipalojen sammutteluun, eikä luova työ ainakaan itseltäni suju silloin, kun todellisuus nakertaa liian isoin hampain mielenpohjaa. 

Keväällä ja alkukesästä suurin ikävä oli äitiä, joka vain parin kilometrin päässä asui tavoittamattomissa hoivakodissa. Omassa maailmassaan onneksi, jossa me olemme olemassa vain silloin, kun pääsemme paikan päälle. Kuvat helpottivat paljon, ja viestit - kun näimme, että kaikki oli hyvin. Ja tieto siitä, että me kärsimme erosta eniten, ei äiti. Kesä toi suurimman helpotuksen, kun pääsimme vuosilta tuntuneiden kuukausien jälkeen yhdessä kävelemään suurelle pihamaalle, ja onni oli suuri, kun äiti tunnisti vielä. Sitähän sitä eniten pelkäsi - että hän katoaisi niinä kuukausina, joko syvemmälle omaan maailmaansa, jossa meitä ei olisi enää olemassa silloinkaan, kun olemme läsnä. Tai kokonaan.

Jossain, paljon kauempana takana seurasi ensimmäisen pelon jalanjäljillä toinen kauhistus: en niinkään kammonnut pankkitilin tyhjenemistä kuin sitä, että joku päivä en saisi koottua tarpeeksi rahaa työhuoneeni vuokraan (no, tavallaan sama asiahan se on). Kaupungin työhuoneapuraha, yksinyrittäjän koronatuki, muutamaksi kuukaudeksi alennettu vuokra ja Taiken korona-apuraha auttoivat pahimman yli. Silti, kun elokuun alussa aivoinfarktiani seuraavana päivänä sairaalassa tajusin, että joutuisin perumaan seuraavan viikonlopun avoimet ovet työhuoneella ja sen myötä noin kuukauden vuokran verran tuloja, työhuoneeni säilyttämisestä tuli suurin huoleni. (Toki tapahtuneen muutkin realiteetit sitten hiljakseen valuivat päälleni, mutta onneksi hahmotin tilanteen puolihämäläisellä hitaudellani, eikä kaikki rysähtänyt niskaan kerralla.)

Sairaskohtaukseni ja sen jälkeinen elämänkokoinen säätö kyllä pienensi kaikki muut huolet aika minimiin. Yhtä-äkkiä aika olikin pelkkää lääkärillä ja laboratoriossa juoksemista. Lääkkeitä, joita elimistöni ei hyväksy ystävikseen. Eteisen lattialle valkoisessa kirjekuoressa kolahtavia pelottavia ja käsittämättömiä sairaalaviestejä, jotka eivät selvinneet sanakirjan avullakaan. Polilta yksi polille kaksi ja sieltä polille kolme, uusi lääkäri ja uusi hoitaja toisensa jälkeen. Tolkuton väsymys, kun pää ei pysynyt perässä käsiteltävissä asioissa, joita vain kertyi yksi toisensa päälle pinoon. Kaiken käsittämättömyyden lomassa syksy kului pienten asioiden parissa, ja ne asiat kävivät joka kerta painavammiksi.

Toisaalta, yhtä-äkkiä apurahahakemusten täyttäminen tuntuikin mukavalta ja hallittavalta: suunnitelmat kun olivat jo pitkälle valmiina ja tulevaisuuden miettiminen oli terapiaa kaiken kaaoksen keskellä. Siinä käsitteli aikaa, joka olisi joskus sitten, kun kaikki olisi taas hyvin. Täyttelin papereita, hoidin asioita, mutta luova työ oli nollassa. Yhden teoksen tekeminen on aina itselleni kuin romaanin kirjoittaisi ja nyt pää ei vain jaksanut kantaa tarinan loppuun. Sitten alkoi paperien täyttäminenkin painaa. Olin muutaman kuukauden täysin tekemättä yhtään mitään. Työhuoneellani kyllä katoin pöydän hitaille prosessikokeiluille. Mutta pääasiassa vain istuin siellä punaisessa nojatuolissani hämärässä ja kuuntelin musiikkia. Tai ihan vain tyhjyyttä, kun en jaksanut kiinnittää kuulokkeiden johtoa kiinni. Niin jäivät toteuttamatta syksylle aiotut Väri & kemia -kirjan taitto ja julkaiseminen ja muut painotuotteet pienestä värikirjasesta suruaddresseihin. Tekemättä jäivät vinksahtaneiden väriympyröiden sarja ja hassun hauskat jäätelövedokset. Uusista teoksista puhumattakaan. Yritin jatkaa aloittamaani inventaariota, mutta sekin oli liikaa. Kaikki se tekemättä jääminen alkoi itsessäänkin painaa mieltä.

Sisäisen lamani keskellä kaipasin käyttöä päälleni ja jotain tekemistä, mutta kun mikään ei pakottamalla tapahdu. Meteli pääni sisällä oli vähintään yhtä kova kuin normaalisti, ja ideoitakin pulppusi hetkellisinä huolettomuuden aikoina, mutta jotenkin niiden ylös kirjaaminen oli liian työlästä. Lyijykynä pöydälläni näytti tonnin painoiselta, en jaksanut edes yrittää. Silti, hiljalleen, aloin palata omaan normaaliini. Aluksi kirjoittamalla. Eräänä sunnuntaina heräsin, ja kirjoitin kymmeniä haikuja ja hahmottelin uutta painotuotesarjaa. Kotona pyjamassani keittelin sipulinkuoria ja keräämiäni kasveja väreiksi ja purin keväällä valottumaan asettamiani antotypiavedoksia, ja prosessin pohtiminen ja siitä kirjoittaminen alkoi luoda pieniä kiinnikkeitä arkeen. Päätin osallistua Jyväskylässä järjestettävään Ihana ikkuna -näyteikkunakilpailuun. Päätin pitää työhuoneeni avoinna ennen joulua kuten normaalistikin. Päätin tehdä uuden aikataulutuksen kaikille syksyllä tekemättä jääneille projekteille, ja sen myötä ne poistuivat harmitusten listalta odotettavien projektien laariin.

Vihdoin tuli joulukuu, uusi vaarallisten vauhdikkaiden mutkien vuoristorata (toivoakseni juuri ennen pitkää tasaista vaihetta!) Kuukausi alkoi useammilla huonoilla ja huolestuttavilla uutisilla siinä määrin, että unohdin maallisten asioiden murehtimisen. Koneen säätiön apuraha, kaksi vuotta työskentelyyn, tuli aivan totaalisena yllätyksenä, ja kaiken huolen keskellä tuntui unenomaiselta viestiltä jostain rinnakkaistodellisuudesta. Ensin en elämän ristivedossa oikein uskaltanut siitä edes iloita, mutta nyt kun suurimmat huolet ovat hieman haalistuneet, tieto alkaa hiljalleen valua tajuntaani. Huomattavasti nopeammin hahmotin uutiset siitä, että ikkunani oli voittanut Ihana ikkuna -näyteikkunakilpailun. Se oli sen kokoinen uutinen, jonka pieni aivoraasuni pystyy tämän vatkauksen sisällä vielä ymmärtämään. Suuri pieni ilo kaiken hälinän keskellä.

Ja nyt olen tässä. Parin tunnin päässä vuoden lopusta. Tänä vuonna olen kyllä jo moneen kertaan saanut nähdä sen, että parissa päivässäkin ehtii tapahtua paljon, ja parissa kymmenessä sekunnissakin. Elämän mullistavia asioita, jotka muuttavat elämisen peruskuviot muuksi. Mutta ei välttämättä huonommaksi - vain erilaiseksi.

Parhaillaan valmistaudun uuteen elämääni. Apurahatyöskentelyni alkaa ensi viikolla. Tuntuu aivan ihmeellisen satumaiselta (ja oikeasti yhtä epätodelta kuin päivänä, kun sain apurahasta kuulla), että saan kaksi vuotta keskittyä kokeellisiin projekteihini, joiden tekemiseen olen tähän asti joutunut kaivamaan ajansirpaleita sieltä täältä, triplatyöstä uupumisen uhallakin. Nyt minulla on vihdoin lupa tehdä hitaasti ja rauhassa, keskittyä olennaiseen.

En oleta, että matka elämän vuoristoradassa pysähtyisi tähän, ja varmasti niitä uusia jyrkkiä nousuja ja pelottavia mutkia on vielä tulossa. Mutta nyt tuntuu, että turvavyö on vähän tiukemmin kiinni ja on vahvempi luottamus siihen, että pysyn kyydissä.

Siis, kiinnittäkää hyvin turvavyönne, kaikki - ensi vuosi alkaa pian.

***

I thought it would be better not to look back at this year at all, just to keep my mind clear. But I guess that some kind of summary is at place. Just to have something to get back at some time later, when the times are serene again, and I can then more easily to read about this wild wild year, when the whole covid epicemic was just a foot note amongst everything else. And here's how it all went:

After the first shock of the covid news at the first quarter of the year I realised, that when everything is cancelled, I was finally getting what I had always wished for: some working time with no interruptions, which would give me a possibility to focus fully on my creative work. Looking back at that time now, I see especially clearly, that it was everything but. The time was spent to put down those small financial and mental fires all around, and you cannot really work with any creative at that kind of situation - or at least I learnt that I can't.

During the spring and at the beginning of summer I missed my mum so much - she is living at the care home just a few kilometers from us, but then unreachable. I found comforting to know that she was living in her own world, in which we exist only when she sees us. Some photos gave us relief, and messages, when we saw and heard that everything is well. As well as the knowledge of the fact, that it was us who suffered the distance mostly, not mum. The summer brought along the biggest remedy, when, after several months that felt like years, we finally got to meet outside and walk together in summery garden. Is there a bigger happiness than when you find out, that your own mum still recognizes you? That must have been my biggest fear - that during these distanced months she would disappear even further into her own world, where we wouldn't exist even when we'd come around. Or that she would just disappear, completely, for the final time.

Somewhere behind, following the footsteps of this first fear, was another fright travelling along: I wasn't so much afraid of my emptying bank account, but I was afraid that it would soon be the day when I couldn't pay my rent (well, these things go hand in hand). With the Jyväskylä city atelier support grant, government support for entrepreuners, my studio rent was lowered for a few months and a special grant from the Art Council of Finland I survived the worst phase. Still, the very next day after my stroke, when I was on my hospital bed, I suddenly realized that I'd have to cancel my open doors event at my studio next weekend, and at that same time I would miss about one month's rent of income, and that was my biggest worry. (Of course everything else came then later, but I'm now thinking that I was kind of lucky to perceive this whole situation so slowly, so that not everything came to me at once.)

My fit and everything that followed it minimized my other worries quite effectively. Suddenly my time was taken by visiting doctors and getting my blood sucked in laboratories. Those horrendous white envelopes from the hospital kept dropping on our hallwayfloor, not so often but always equally horrifying, filled with scary and cryptic words that didn't open even with the help of dictionary. From one clinic to another and yet to another, a new doctor and new nurses one after another. An overwhelming exhaustion, when my mind couldn't realise all the matters, which started to  pile one over another. And in between all this inexplicable issues I spent my autumn doing smaller and smaller things, as everything got more heavier each day.

On the other hand, suddenly I felt how writing the grant applications suddenly felt so comfortable and controllable: I had the plans ready and thinking about the future was like therapy in all that chaos. I loved the think about the time in near future, when everything would be ok again. I filled papers, I managed things, but my creative work was in zero. To me making one artwork is always like writing a novel, and now my mind just couldn't carry a story through. I spent a few months doing absolutely nothing. I tried, though. At my studio I set my work desk for a few slow process experiments. But mainly I just sat there on my red armchair in the dim lit room and listened to music. Or just nothing, when I couldn't find the strength to attach the headphones jack. So I didn't publich my colour and chemistry themed book, or any other printed matters during the autumn. I didn't make my Colour Wheels gone Mad print series or my funny ice cream monotypes. Not to mention about my artworks. I tried to continue making the inventory I had started, but even that was too much. All those things I had planned and not made added some worry levels on my head.

In my inner depression I needed some use for my head, or just something to do, but when you are in that kind of state, nothing happens by forcing. I got some ideas from time to time, but it was too laborous for me to write them down. But then again, slowly, I started to return back to my life. First by writing. One Sunday morning I just woke up and wrote dozens of haikus and planned a new print series. At home I wore my pyjamas but still boiled some onion skins and some plants I had collected to dyes and then made pigments from them, and I removed some anthotype prints from under their films (where they had been from the spring), and thinking about the process and writing about it started to form small fasteners to my everyday life. Finally I decided to take part to a display window competition in my hometown Jyväsylä. I decided to have open doors at my studio before the Christmas time. I decided to create new schedules for all the projects that I didn't make this autumn, and thus I removed them from the sad list to the list of the projects I can hardly wait to begin to work with.

And then, finally, December started, with it's new dangerous and speedy curves (hopefully the last ones before the long flat stage!) This month started with several worrying and sad new, and there were so many of them that I totally forgot to worry about anything else. I have never been as surprised before, as I was, when I opened my email and read that I had received a two year working grant from Kone Foundation. It was loke some dreamy message from some other unreal dimension. In the sad and worrying situation I was in at the time, I didn't dare - sort of - to be happy about it, it was just too much to handle. But now, when the biggest worries have vanished a bit, it slowly starts to occupy my mind: I really can work with my slow art projects for two whole years. It was remarkable fasther to understand, when I heard that my display window had won the window competition. Just a perfect size news to my tiny brain. A big big joy amidst all the fuss.

And now I am here. A few hours before the New Year. During 2020 I've seen several times that a lot can happen even in a few days time, and even in just a few seconds. Those life-changing things, that are changing the basic steps of a normal life forever. But not necessarily to something worse - just different.

At the moment I'm preparing myself for my new life. I'll start working with my grant at the beginning of the year. It feels strangely fairytalelike (and really as unreal as it was in the day I heard about my grant), that for two years now I can concentrate to those experimental projects, to which I've had to dig some time splinders here and there, exhausting myself. Finally I have a two year permission to work slowly and to focus on the essential.

I don't assume, that my life would be a straight flat troublefree line from here on, there must be those hard rises and scary bends coming at some point. But now I feel that I have my safety belt attached better and tighter and I have a stronger trust on that I don't fall off.

So, you all - fasten your seat belts, the new year will start soon!