Midlake - It's Going Down

[Poissa 196. Pigmenttimustetuloste, 15x14cm.]

Vähän taas vaikea pysyä fokuksessa. Berliiniin tuleva teossarja on työn alla, mutta silti keskityn enemmän muutamiin satukuvituksiin, tarinaan, jota ei oikeastaan ole olemassakaan - vielä. Huomaan kuluttavani tuntitolkulla (päivätolkulla) aikaa olohuoneessa hahmottelemassa liiduilla ja erilaisilla kynillä ja musteilla susia ja karhuja, mutta en saa niistä mieleisiäni. Näyttävät eläimiltä kyllä, mutta en saa sitä jotain - uhkaa, lempeyttä, mitä onkaan - näkymään kuvissa. Ne eivät vain vielä elä, ja niin kauan, kun en saa niitä eloon, niin en tunnu pääsevän projektista eroon. Nyt, kun kiire ja stressi ei pukkaa päälle muista työprojekteista, jostain se näköjään pitää saada. En ole suunnitellut noita kuvituskuvia edes mihinkään näyttelyyn ja todennäköisesti, kun (jos) saan ne valmiiksi, ne pysyvät pöytälaatikossa vielä vaikka kuinka kauan, ennenkuin ne päätyvät mihinkään, jos päätyvät - joten järki tolkuttaa keskittymään nyt tuleviin näyttelytöihin ennen paniikkikiireen iskemistä, mutta ei auta.

Pakko tehdä sitä, mihin mieli ajaa.

Toisaalta: kahtena päivänä olen kuluttanut myös useita tunteja värikynieni lajitteluun.

Saa nähdä, tuleeko Berliiniin sitten joku konseptualistinen minimalistinen tyhjyyden ylistys -installaatio. (Déjà vu?)

----

It's a bit hard to focus on anything. I'm making a print series to Berlin exhibition, but still I manage to focus more on a few fairy tale illustrations, to a story that actually don't exist - yet. I notice that I'm spending hours (days) time drawing wolves and bears with chalks, pens and inks, but I just can't draw how I would like to. They look like those animals, but pictures miss something. They aren't living yet, and as long as I can't make them living, I don't seem to get rid of the project. Right now I don't have any pressure from other work projects (as I usually do), so I 'm wondering, if it is just a way for me to work, to get a stress from somewhere. I have't even planned to show those illustrations in any exhibition, and most propably when (if) I get them finished, I'll just put them in my drawer for who knows how long, before they will be exhibited / used anywhere - if they even will be. So, my brain asks to focus on the future exhibition works before the panic stress hurry hits, but no can do.

I have to do the thing that my mind is driving me to.

On the other hand: I just spent several hours in last two days to sort my colour pens and crayons.

Time shows, if there will be just some conceptual minimalistic praise for emptiness installation shown in Berlin... (I have feared this before with some exhibitions earlier too.)

Metronomy - Love Letters

Tänään aamulla vilkaisin kahvin kera uusinta Taide-lehteä ja huomasin, että lehden Lokikirjaan oli loppuun tarttunut maininta Granny's Legacy -projektistani (myyvää) söpöyttä käsittelevän kappaleen yhteyteen - lopetussanoin Ihan söpöä. Tuli outo olo. Ei loukkaantunut, vihastunut, ihmetteleväkään, vaan ainoastaan outo. Vähän tyhjä.

Söpöys on jotain, mitä en ole edes ajatellut tuon peittoprojektin tai peittojen käyttötavan kanssa. Itselleni peittoihin liittyy paitsi pehmeä hyvän tunne, myös sielua silppuava ikävä, josta on kaikenlainen söpöys kaukana - ja vaikka söpöydessä ei sinänsä ole mitään pahaa, jotenkin tässä yhteydessä sanan käyttö tuntuu niin yllättävältä, että se jäi pyörimään päähäni. Jotenkin se pitää purkaa ulos. Ehkä joku tosiaan näkee söpönä sen, että käytän peittoja välillä apuna värisuunnittelussa: kun oma silmä jämähtää aina samoihin väreihin, peitoista löytyy arpomallakin väriyhdistelmiä, jotka pakottavat ajattelemaan uudella tavalla. Ne ovat minulle työvälineitä, jotka auttavat kiperissä kohdissa ja haastavat tekemään asiat toisin. Jotkut pomppivat Googlen kuvahaussa etsimässä kuvia väri-inspiraatiokseen, jotkut selailevat lehtiä, osa käyttää valmiita värikarttoja, osa kerää värikarttoja kameralla ympäristöstään, minä käytän mummoni peittoja.

Minulle peitot ovat enemmän kuin peittoja tai värikoodikartastoja: ne kantavat mukanaan historiaa ja antavat itselleni avaimen tulevaisuuteen. Söpöys muuttaa lämmittävän hyvien ja raastavan raskaiden muistojen verkoston litteäksi rajapinnaksi, josta tulee mieleen ainostaan herttaisuus, vaaleanpunainen ja sokeri - lititstetty, lätistetty ja makeutettu versio minun totuudestani; neulanreiän kokoinen pistos kokonaisuuteen. En vain voi mitään sille, että söpö missä tahansa merkityksessään tai missä tahansa kontekstissa tuntuu vähättelyltä siitä, mistä tässä on pohjimmiltaan itselleni kyse: perinnön (ja perinteen) kunnioittamisesta ja jonkinlaisen yhteyden pitämisestä jo kauan sitten kuolleeseen mummooni. Hän ei koskaan nähnyt, mihin suuntaan polkuni lopulta lähti; hän ei koskaan kuullut edes mainintaa internetistä saati sitten olisi voinut kuvitella mitään sen kaltaista. Mummoni poistui tästä maailmasta todennäköisesti ajatellen, että minusta tulisi kirjailija (vaikka hän ei myöskään ehtinyt näkemään ensimmäisen kirjani julkaisua), eikä ehkä voinut kuvitellakaan, että tekisin joskus mitään nettisivuihin, graafiseen suunnitteluun tai visuaalisiin taiteisiin liittyvää.

Itselleni tässä kaikessa on kysymys perinnöstä, joka on suurempi kuin nuo kaksi peittoa, ja enemmän kuin söpö. Mummo jätti minulle peittojen mukana perinnöksi myös rakkauden väreihin. Värit ovat itselleni elämäntapa ja  tuovat myös elantoa pöytääni. Minulle mummoni jättämä väripaletti on koko laajuudessaan ollut häneltä saamani arvokkain perintö ja loin Granny's Legacy -projektin kunnianosoitukseksi hänelle, enemmän kuin mitään muuta.


Omituista, kuinka pysäyttävä yksi sana voi olla.

(Taustaa Granny's Legacy -projektille Coloria-sivulta)

Joan as Police Woman - Holy City

Pitkän aikaa asiaa aikoneena, sain vihdoin aikaiseksi liittyä Society6:een. Oma kuvitustöitten kauppani löytyy osoitteesta http://society6.com/paivihintsanen Postimaksut eivät tunnu pahoilta, mutta en tiedä, miten tulli reagoi (tuotteet tulevat USAsta). Pääosin olenkin kohdentanut tuon kaupan rapakon takaisille asukeille - sieltäkin tulee aina tasaiseen tahtiin kuvakyselyitä, joihin nyt ehkä tätä kautta pystyn vähän vastaamaan. Mutta pitänee ottaa ja tilata muutamia tuotteita ja samalla testata, millä korteilla toimii paypalin lisäksi (sain vinkkiä, että myös Visa electron toimisi tuolla, mutten ole vielä tarkistanut).

Mietin jo, että miten tämä projekti on saanut lykkäytyä niin kauan - kuvituksethan ovat valmiina ja olemassa ja muukin pläkkiselvää. Mutta kylläpähän tuo kuvien lataaminen ja muu siihen liittyvä vain vaati melkoisen keskittymisen, käytännössä tähän meni koko maanantai. Onneksi oli koko päivä käytössä ja tälle varattu, vaikka se sitten merkitsikin työpäivän venymistä klo kolmeen aamulla. Väsymyksestä huolimatta ihana olo, kun jotain tällaista vihdoin saa aikaiseksi ja ajasta löytyy aukko tälle vaikka väkivalloin pakottaen löytyisikin. Vielä kun saisi etsittyä niitä muita aukkoja niille muille ideoille, jotka odottavat.

Berliiniin suunnittelema näyttelykokonaisuus on saanut odotella toteutustaan muiden varjossa niin kauan, että sen tekemiseen on jo vaikea ryhtyä. Ideat on kirjoitettuna paperille ja hahmoteltuna, mutta jotenkin ne lopulliset kuvat ovat jo vähän hämärtyneet mielessäni. Ne ovat jyllänneet pään perukoilla niin kauan, että tässä vaiheessa ovat jo vähän turhautuneet odottamiseen. Uskon kylläkin, että saan niistä kiinni, kun pääsen ihan oikeasti tekemään niitä, muutakin kuin taustavalmisteluja tai aikomista. Hiljalleen olen aloitellut, mutta vielä on pöytä ja mieli niin täynnä muuta sälää, että en ole oikein saanut työstä kiinni. Vaikeutta lisää aihe, joka tuntuu itselleni raskaalta ja jota en, tästä maininnasta huolimatta, tahdo tässä yhteydessä, vielä, kertoa. Sen paikka on sitten, kun teossarja on valmis ja tarina valmis kerrottavaksi.


Valmisteluja olenkin tehnyt melkoisen rahasumman edestä. Tuntuu aika huikealta, kun parin päivän aikana saa kulumaan suorastaan tonneja. Tilasin paperia, pakkaustarvikkeita ja muuta asiallista yli tonnilla ja eilen astelin tilitoimistosta suoraan toiselle puolelle tietä ja ostaa hurautin itselleni uuden koneen. Siihen pitää tehdä vähän personointia ja saan sen vasta ensi viikolla, mutta todennäköisesti asentelen ohjelmat (ja printterin) vasta sen jälkeen, kun olen saanut Berliinin näyttelyn kuosiin ja printteristä ulos.

Edelleen on muuten testaamatta, saanko jatkettua muutamia kesken olevia teossarjoja loppuun tuolla printterillä, vai jäävätkö kesken. Olen niin neuroottisen tarkka värisävyistä ja HP:n printterillekin väriprofiilien askartelu otti aikaa toista vuotta aktiivista työtä, että voi olla, että muutamat kuvasarjat jäävät kesken. Tarkoitukseni oli ehtiä kokeilla sarjojen viimeistelyä nyt keväällä, mutta todennäköisesti en ehdi testaamaan ennen alkukesää: vaikka aikaa löytyisikin jostain toivontaiden sarjasta, niin paperi on nyt niin niukilla, että ajankohtaiset näyttelyrupeamat menevät ensisijalle...

Klaxons - Children Of The Sun (Radio Edit)

[Kuva: Jitka Hanušová / Galerie Vernon.]

Lyhyesti kerrottuna: avajaiset menivät hienosti! Jotenkin osasi aavistaa, että sananen pari pitää avajaisissa sanoa, mutta kuitenkaan ei sitten osannut varautua siihen. Jitka olisi ollut paikalla kääntämässä sanasemme suomesta tsekiksi, mutta puhe tulikin spontaanisti englanniksi ja sitä tulikin ehkä vähän enemmän kuin kukaan odotti. Kuvia Vernonin sivuilla.

Stressi alkoi hiljalleen purkautua avajaisten jälkeen, joten paluulennolla seuraavana päivänä oli jo melkoisen väsynyttä meininkiä, joskin lentoon liittyvät odottelut tyhjäkäynteineen tekivät hyvää. Ostin Prahan kentältä Alice Munron kirjan Dear Life ja lueskelin sitä hiljakseen. Prahan kirjakaupoissa muuten Alice Munrovan kirja palautti mieleen tuon hassun -ova-lopun, joka naisten sukunimien perään isketään. Aikanaan tuli naureskeltua telkkarin Janis Joplinova -dokumentille ja sukupuolensa aluksi "salassa"  pitänyt J.K. Rowlingovakaan ei siltä voinut välttyä. Mutta minä vältyin! Yhdessäkään tiedotteessa en ollut Hintsanenova ja sekös hämmensi: avajaisissa minulta kysyttiin usemmankin kerran, olenko Timo ja Timolta vastaavasti, josko hän olisi Päivi.

Saavuimme yöllä Jyväskylään ja nukkumaan ajauduin vasta aamuyöllä, eikä kieltämättä olisi ollenkaan huvittanut lähteä käymään Galleria Ratamossa, jossa oli Live Herring '14 -näyttelyn viimeinen viikonloppu ja Matti Niinimäen arduinopaja. Oli kuitenkin mukavaa saada vähän juteltua Soilen kanssa Live Herring -hommista noin yleisesti: samalla hetkellä, kun itse pasteerasin Prahan avajaisissamme, Soile oli vastaanottamassa SKR:n juhlassa Live Herring ry:n kulttuurirahastolta saamaa 80 000 euron apurahaa. (Lisätietoa apurahasta ja Mediataide kartalle -projektista Live Herringin sivuilla.) Tieto apurahasta on vetänyt suupieliä hymyyn jo viikkokaupalla ja on ollut aika vaikea pidätellä tietoa vain itsellään - joten juhlalle oli aihetta ja kakulle tarvetta. Sunnuntaina, näyttelyn viimeisenä päivänä oli Lasse Ursinin ja Jinhee Kimin taiteilijapuheenvuorot ja myös silakkakuvioista kakkua tarjolla apurahamme - ja tulevaisuutemme - kunniaksi. Kakkusokerin ja kahvin voimin avustimme ihan hiukkasen myös näyttelyn purkamisessa, ennen kotiin lähtemistä.

Viikonlopun jälkeinen tilttaus oli kohtuullisen voimakas. Olen yrittänyt istua työkoneen ääressä ja hoitaa asioita (laskut ja muu paperisota, teosten noudosta huolehtiminen, matkalaskujen kirjoittelu, kaikenmaailman pikkuhommat...), mutta tuntuu kuin aivoista olisi poistettu se osa, joka kertoo miten tehtää ja jättänyt päähän vain sen osan, joka vain aikoo (ja senkin vähän surkastuneena).

Kova tavoitteeni on saada kaikki oheistyö ja tilaustyöt alta pois ensi viikon puoleen väliin mennessä, jonka jälkeen pääsisin keskittymään täysin artsuiluun - Berliiniin lähtevien töiden pariin.

Prahassa...

Prahassa jo viikko ja tältä ajalta olisi enemmän kirjoitettavaa kuin alkuvuodelta yhteensä. Timpan teokset saatiin seinälle jo viime perjantaina ja oma Poissa-installaationi nousi melkein kokonaisuudessaan lauantaina, pientä trimmausta vielä maanantaina. Olimme varautuneet paiskimaan joka päivä töitä, mutta ripeydestämme johtuen meillä olikin yhtä-äkkiä vapaapäiviä käytössämme, peräti kolme kokonaista. Joitakin paperihommia on tehty, mutta pääosin on voinut vain olla.

Sunnuntaina kävimme eläintarhassa, jonne menimme toisen kerran tiistaina, kun kaikkea ei vain ehtinyt sunnuntaina. Aurinkoa, kävelyä, pysähtymisen hetkiä, hiljaisuutta.

Jotenkin ihanaa, kun ei ole tullut tänne turistimoodissa, eikä mielessä ole velvoitetta suorittaa kaupungin nähtävyyksiä läpi. Päivät voi käyttää vain olemiseen. Tähän tietenkin vaikuttaa sekin, että Praha on entuudestaan niin tuttu kaupunki. Täällä tuli ennen rampattua parin vuoden välein, sekä lyhyemmillä viikon parin omilla matkoilla että vähän pidemmillä residenssijaksoilla. Edellisestä kerrasta on kumminkin jo kymmenen vuotta (sitten jouduimme Firenze-kierteeseen), mutta vaikka kaupunki muuten on muuttunut, niin oleellisin on säilynyt samana. Kieltämättä vähän surullistakin, että vaikka Praha on siistiytynyt melko paljon, hohtavat kävelykadut ovat tuoneet tullessaan kansainväliset ketjut. Jotenkin tympeää huomata seisovansa risteyksessä,  joka voisi ihan hyvin sijaita missä tahansa muussa maassa.

Turismin kosketukselta ei voi täysin välttyä,  kun majailemme hotellissa Kampa-saaren tuntumassa. Meille oli tarjolla gallerian vierashuonekin, mutta se oli toisella puolella kaupunkia, ja kun sähköpostiin tipahti edullinen hotellitarjous kivenheiton päästä galleriasta,  pakkohan siihen oli tarttua.

Tänään avajaiset. Näyttelymme on ensimmäinen uudessa näyttelytilassa. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan vähän jopa jännittää.

Tänään on muutenkin merkittävä päivä. Jos en olisi täällä, olisin formaalimmin toisaalla... mutta se on toinen tarina, josta huomenna enemmän.

Manic Street Preachers - 3 Ways To See Despair

[Poissa 179. Pigmenttimustetuloste, 15x14cm.]

Ooh, alkaa olla maata näkyvissä. Live Herring '14 -näyttelyn oheistapahtumien järkkäily (viimeisen viikonlopun arduinopajaa lukuunottamatta) on alta pois hoidettu, pari työprojektiakin saatu alta pois ja ennenkaikkea, Timpan työt saatu matkaan kohti Prahaa. Loppukiri oli aivan järkyttävä suoritus. En ymmärrä, miten Timppa sai noin 30-tuntisen nonstop-työmaratoninsa pakkaamisen ääressä suoritettua. Itse sentään nukuinkin muutamia tunteja yöllä ja silti teosluettelon lähettäminen vakuutusta varten oli melkein yliluonnollinen suoritus. Miten kaikki aina kasautuukaan yhteen aikapisteeseen, vaikka kuinka yrittäisi valmistautua asiaan?

Vuorokausivalvomisen jälkeen tuli mentyä tiistai-iltana nukkumaan iltaseitsemältä ja nukuttiin molemmat ihan suvereenisti 15 tuntia aamukymmeneen. Olisin nukkunut enemmänkin, mutta kun oli pakko tehdä työt. Ja saada kahvia. Koko päivä ollut niin toisaivoinen, ettei mitään rajaa. Kun eiliseen tavallaan siirtyi ilman kokonaista yötä, tuntuu kuin olisi loikannut yhden päivän yli. Tai useamman.

Viime lauantaina (joka tuntuu toissapäivältä) oli ehkä innoittavin päivä pitkään aikaan. Brains on Art -kollektiivi esitteli Live Herring '14 -näyttelyn yhteydessä teoksiaan ja sitten iltapäivä kirjoiteltiin aivosähkörunoutta. En muista milloin viimeksi missään näyttelyssä on ollut niin hauskaa. Ja ajatuksia herättävää. Vaikka seuraava päivä meni päänsärkyisenä ja työt tuli tehtyä lähinnä hammasta purren ja sisunappi pohjassa, samalla edelleen sykki mielessä edellisen päivän hyvä mieli.

---

On ollut jotenkin häkellyttävä pari viikkoa. Teosten lähettäminen ja kuljetusten tilaaminen ja kaikki siihen liittyvä on vienyt moninkertaisesti aikaa siihen mitä kuvittelin (ja teoskuljetusten tarjouspyynnöistä saa ihan oman saagansa sitten, kun on jotenkin henkisesti selvinnyt tästä), kaikenlaiset pienet työt ovat vieneet päivän ja elämä on ollut yhtä juoksemista ja pikkuasioiden järjestelyä - päivän lopuksi tuntuu aina siltä, ettei mikään ole edennyt mihinkään. Ehkäpä sen jälkeenpäin tajuaa, mitä kaikkea tässä on tapahtunut.

Mazzy Star - California

Viikonloppu tuli vietettyä sekä tuottaja/järjestäjän että kurssilaisen rooleissa Live Herring '14 -näyttelyn oheistapahtumassa, kuopiolaisen Sampsa Kuhan vetämässä Taide XYZ-asteikolla -työpajassa. Työpajassa tutustuttiin virtuaalimaailmoihin ja päästiin kokeilemaan, miltä maailmat voivat näyttää Oculus Rift -lasien kautta.

Yleisen säätämisen ohessa sain jotain makua itse 3d-maailmojen tekemisestäkin. Blenderiä ja itse 3d-objektien tekemistä olen jo joskus aiemmin opetellut: saan objekteja tehtyä, mutten niin hyvin, että voisin konkreettisesti tehdä jotain näyttävää - mutta niiden avulla pystyn kuitenkin demoamaan haluamaani  lopputulosta. Unity-pelimoottori oli itselleni ihan uusi tuttavuus, mutta perusteet oppi nopeasti - ja pää alkoi heti raksuttaa, mitä kaikkea sillä saisikaan tehtyä.

Olen jo kauan hahmotellut mielessäni jonkinlaista tilallista sanateosta. The Undertakings -teoksen toteutin flash-animaationa ja olen suunnitellut sen jatko-osia projisoitavaksi eri materiaalein vuorattuun tilaan luodakseni sanapilvestä myös eräänlaisen 3d-kokemuksen. Prosessi on edennyt varsin hitaasti, kun suunnitelma on pysynyt etäisenä hahmotelmana eikä ole suostunut kirkastumaan. Oculus Rift -laseja kokeiltuani koko juttu alkoi hahmottua ihan eri tavalla, yhtä-äkkiä projekti alkoi ohjautua ihan eri suuntaan. En aio luopua aiemmasta ideastani, mutta ehkä luon rinnalle uuden version, rinnakkaistodellisuuden tälle.

Toteutusta pitää silti vielä odotella. En pysty keskittymään teosten suunnitteluun niin täysivaltaisesti kuin haluaisin, kun kaikkien muiden projektien pyörittäminen vaatii aikaa, eikä tämäntyyppisiä juttuja oikein saa tehtyä taustaprosessoinnilla. Toisaalta, mihin tässä on kiire? Tekniikkakin on vielä niin lapsen kengissään, että vähän odottelemalla koko tekniikka edullistunee ja käyttö helpottuu muutenkin. Ei kannata yrittää aikaansa edelle.

(...Totta kai  olin ottavinani työpajassa paljon kuvia, mutta yhtään kelvollista ei oikein kameraan tarttunut...)

St. Vincent - Birth In Reverse

Live Herring -läänintaiteilijakauden jälkeinen aika on täyttynyt - milläs muulla kuin - Live Herring '14 -näyttelyllä ja sen oheistoiminnoilla. Suurimman työn on kyllä ehdottomasti tehnyt näyttelyn kutsuvieraaksi kutsuttu ja näyttelyn kuratoinut Matti Niinimäki. Vaikka tapahtuma on ihan minimaalinen verrattuna kolmen vuoden takaiseen kolmen museon ja kymmenien tapahtumien näyttelyyn, on tässäkin ollut yllättävän paljon pientä puserrettavaa.

Mutta huomenna ensimmäinen kynnys on ylitetty: avajaiset klo 17 Galleria Ratamossa, tervetuloa!

Ja kuten aina, kaikki tulee yhtä aikaa. Timpan ja minun Prahan näyttelyymme on vielä noin kuukausi aikaa, mutta sekin työllistää jo kuljetuksineen ja muine infoineen ihan hyvin. Jännitysmomenttia lisää se, että näyttelypaikka vaihtui: näyttelymme on ensimmäinen uusissa galleriatiloissa. Hienolla paikalla ja hieno talo (kävin Google Mapsin katunäkymällä vähän kiertelemässä ympäri), mutta nyt mietityttää, saammeko aiempaa isompaan tilaan vietyä tarpeeksi teoksia. Minua ystävällisesti lohdutettiin sillä, että "nykytaidenäyttelyssä ei ole ikinä liian vähän teoksia". Itsekin tykkään avarammista ja ilmavista näyttelyistä, mutta tasapaino pitäisi silti olla. Tyhjyys on vain tyhjää, jos se ei ole tarkoituksenmukaista. Mutta ei tässä nyt sentään niin ison probleeman edessä olla.

Odottelemme vielä pohjapiirrosta ja tarkempia mittoja, joiden mukaan voimme sitten vähän suunnitella mukaan otettavia teoksia ja pyytää rahtitarjouksia uudelleen. Jos tämä tapahtuisi Suomessa, ongelmaa ei olisi, mutta kummasti tuo maasta toiseen rahtaaminen ja rahtitarjousten pyytäminen ja muu lisää stressitasoa pientenkin muutosten kanssa.

Huomaan vain, että vaikka töitä on ollut esillä meillä molemmilla ulkomailla useampaankin otteeseen näyttelyissä, niin on ihan uuden edessä, kun itse hoitaa asiaa. Ja tässä viimeistään huomaa, kuinka kaukana ja erillään Suomi on muusta Euroopasta. Vaikka ei tuo Itämeren lätäkkö mikään jättimäinen olekaan, niin rahtitarjouksia pyytäessä se tuntuu valtamereltä.

Purson - Mavericks & Mystics

Vuodenvaihde on mennyt näppärän nopeasti. Muutaman päivän pidin ihan totaalisesti koneen kiinni ja keskityin pelailemaan pleikkarilla (uusin Ratchet ja Clank on ehkä hienoin peli koko sarjasta - siinä on sitä ekan pelin hoksaamisen ja oivaltamisen tunnelmaa), kunnes olen nyt jämähtänyt loppubossiin. Pelatessa mietin, että olisi kyllä tosi hienoa olla mukana tekemässä moisia pelejä - sekä niiden visuaalisesti uskomattomia maailmankaikkeuksia että puzzleja. Nerokasta sananvaihtoa ei ole ehkä ihan siinä mittakaavassa kuin aiemmin on ollut, mutta sopivasti kumminkin. On tehnyt hyvää sielulle.


Vuoden ensimmäisenä päivänä avasin sivun Granny's Legacy -projektille, jonka aloitin jo viime vuoden alkupuolella: mummoni tekemien kahden värikkään viltin dokumentoinnin ja väripalettien tekemisen niistä. Sivu löytyy osoitteesta grannyssquares.wordpress.com Olen ajastellut kuvia ja väripaletteja aukeamaan niin, että niitä tulee esiin yksi päivässä. Tyhmä wp vain muuttaa viestimuodon kuvaksi huolimatta siitä, että oletusasetuksena on "standard" - ehkä tämän päivän sessiona on sitten mennä jokaiseen postaukseen lisäämään "-", jotta mukana on tekstiä. Muuta ratkaisua en netistä tälle löytänyt, eikä pää oikeastaan jaksa ajatella muuta. Jotenkin tällaiset korjailuprojektit eivät säikäytä ollenkaan; monotoninen itseään toistava homma lähinnä vain vie melkein rentouttavaan transsitilaan. Nörtin mantra.

Huomisesta on tarkoitus aloittaa rästityöurakka - kaikki ne joulukuun projektit, jotka jäivät tekemättä käteni takia.

Ja sitten, kun kaikki muu on reilassa, pääsen vihdoin uusien omien kuvieni pariin.

Findlay - Off and On

[Poissa 197. Pigmenttimustetuloste, 15x14cm.]

Käsi alkaa vihdoin olla kunnossa. Vuodenvaihteen aika on oikeastaan ihan hyvää aikaa tehdä pois rästejä ja kauan odottaneita projekteja, omiakin - uutta sähköpostia ja uusia työjuttuja ei sada niin tolkuttomaan tahtiin. Välillä voi käydä purkamassa turhautumiaan räiskimällä joululahjaksi saatua Ratchet & Clank -peliä (loistava!) ja tänään yritän saada okaisimmat hommat pois Dr. Who -jouluspeciaaliin mennessä. Isompien projektien kanssa jatkan ensi vuoden puolella, mutta rästiin on tuon onnettoman käden takia päässyt kasautumaan niin monta hommaa, että uusi kuvasarja saanee odottaa toteutustaan pidemmälle kevääseen. Vähän harmittaa, kun nyt olisi inspiraatiota käydä juuri sen kimppuun. Se kuitenkin vaatii ranteelta niin paljon, että pakko vain yrittää pitää itsensä ruodussa ja kurinalaisesti tehdä muita asioita alta pois.

Itse joulu taas livahti käsistä kuin viritetty juoksuhiekka. Jouluaatto-aamuna tein viimeiset työt, sitten loppuilta vanhemmilla meni lähinnä nukkuessa, kuten meni seuraavakin päivä. Jossain välissä ajattelin lukea Byattin Possession-kirjaa, jonka pakkasin mukaan, mutten löytänyt sitä. Pitkällisen etsimisen jälkeen se löytyi lopulta sängyn jalan taakse survoontuneena - paikasta, josta olin katsovinani ensimmäiseksi - ja koko etsimisruljanssin jälkeen koko lukemisvimma vähän laantui. Sitten olikin jo seuraava päivä ja huomasin lojuvani kotona television edessä. Joten se siitä yrityksestä.

Olen kyllä aiemminkin huomannut, että lyhyisiin lomakausiin ei kannata suunnitella yhtään mitään, sitten huomaa, että ainoa mitä jää jäljelle, on harmitus siitä, ettei ehtinyt. En tee uuden vuoden lupauksia, mutta jonkinlaisen elämänmuutostoiveen voisin itselleni esittää: tästä lähtien yritän pyhittää lukemiselle ja vain olemiselle muutaman tunnin viikossa. Ei tästä muuten mitään tule.

Ja/tai sitten pistän kirjan laukkuuni ja kuljetan sitä mukanani - ja kun jossakin pitää odottaa, niin luen ennemmin kuin paukutan tabletillani Candy Crash Sagaa. Kaikkein hienoimmat muistot lukuhetkistä ovat nimenomaan niitä, kun odotellessa lukee missä sattuu, in situ. Miksen ole jatkanut sitä? ...Ai niin, sää. Ei ole mieltä ylentävää odotella kaveria puistossa, kun märälle penkille ei voi istua ja vesi lotraa kirjan sivut kurttuisiksi. Tai paremmalla talvisäällä ei sivujen kääntäminen pakkasella onnistu. (Vaikka paremminhan perinteinen kirja kestää sekä vettä että pakkasta kuin tabletti...) Sisätiloissa on jostain syystä istumapaikkoja harvassa (kirjastossa, tietysti, mutta se on jotenkin liian ilmeinen). Ihmisten ilmeisesti halutaan liikkuvan kauppakeskuksissa vuolaana virtana, eikä jäävän nyhjäämään kirjojensa kanssa mihinkään kulmaukseen - mutta sisätila muutenkin tuntuu niin suljetulta ja ihmisten älinä kovemmalta. Onhan niitä istumapaikkoja kahviloissa, mutta tiettyyn erityiseen paikkaan hakeutuessa katoaa se sattumanvaraisuuden tunne, jonka avulla saa helpommin itsensä siirrettyä toiseen maailmaan.

Uuden lukukauden toivossa taidankin klikkailla itseni samantien Play:lle (Play:hin?) ja tilata muutamia uusia kirjoja kahlattavaksi. Jotta on sitten varastoa, kun saan hetkestä kiinni ja lukeminen vie mukanaan.

The National - Anyone's Ghost

Kai ne päivät tuntuvat lyhyeltä, jos herää puolelta päivin totaaliseen pimeyteen, vaikka päivät ovatkin eilisestä lähtien alkaneet pidetä. (Vai olikohan se kumminkin "pimetä" eikä "pidetä"? Tuntuu siltä.)

Käteni on ollut romuna melkein kuukauden, mikä on johtanut pitkään tekemättömyyden kauteen kaikilla työn kentillä, varsinkin sen luovemman työn kanssa. Nyt olen varovaisesti yrittänyt tehdä jotain pientä, mutta vielä pitää rajoittaa tekemisen intoa vähän, jotta jossain vaiheessa pääsee normaalitilanteeseen takaisin. Viime vuonna Firenzestä ostin vanhoja kirjoja, joiden sivujen uusiokäyttöä ajattelin kokeilla. (Hankin kirjat divareista ihan sokkona niiden paperituntuman perusteella. Myöhemmin huomasin kantaneeni kotiin myös ainakin muutaman fasismiin kallellaan olevia isänmaan rakkautta ylistävän kirjan - mutta aseet auroiksi! Paremmin ne kuvien pohjana toimivat kuin luettavina.)

Muutamissa kirjoissa on melko hyvälaatuisen oloista vanhaa paperia, joka kelpaa parempaankin projektiin, mutta osa on ilmiselvästi haurastunutta ja kellastunutta, jota ei voi varsinaisesti teoksiin käyttää. Luonnosalustana ne kumminkin ovat herkullisia ja joulutervehdyksiinkin olisivat tarjonneet oivan pohjan - vaikka jälkimmäisen tekeminen jäi käsipuolelta kesken. Jonkin verran ehdin kokeilla eri tekniikoita ja erityyppistä painantatekniikkaa niille, eikä digitaalisestakaan leikistä meinannut malttaa päästää irti. Nyt pitäisi vain malttaa toipua. 

Onneksi on joulu pistämässä jarrua ja pakkoirrottamassa koneesta. Muutoin joulumieli ei ole oikein ollut lähelläkään, mutta nyt, kun sähköpostiliikenne rauhoittuu ja olen toiskätisenä saanut muutamia projekteja lopeteltua, edessä odottava kuukauden ajalta kerääntynyt työmäärä ei tunnu niin ylitsepääsemättömän raskaalta. Kuusen valot ja kevyt kimallus näkyvät muuten pimeästä olohuoneesta suoraan työpisteelleni ja työpöytä on peittynyt paperin lisäksi suklaakonvehteihin, joten oikeastaanhan työpäivä tuntuu poikkeuksellisen kevyeltä.

Kone menee silti ainakin aatoksi ja ensimmäiseksi joulupäiväksi kiinni. Aion lukea A. S. Byattin kirjan Possession, jonka ostin aloitin reilu vuosi sitten Sienassa ja jonka lukemisenkin aloitin tuolloin Firenzessä - mutta joka kaikesta koukuttavuudestaan huolimatta jäi kesken ja johon en yksinkertaisesti ole ehtinyt palata. Nyt odotan: 511 sivua pienellä präntättyä tekstiä viemässä toiseen todellisuuteen. 

Muse - Supremacy

[Poissa 149. Pigmenttimustetuloste, 15x14cm.]

Ehti taas vuorokausi vaihtua ja vielä pari tuntia pitää työskennellä, vaikka niin viime viikolla viimeksi vannoin, että yritän viimeistään puoli yhdeltä nukkumaan. Mutta mieli ei lepää, jos homma jää kesken. Kaiken muun keskeneräisen joukkoon mahtuu vielä yksi puoliksi valmiiksi tehty projekti, minkä seurauksena olen muutaman päivän silitellyt liian möykkyistä mulperipaperia. Ennakoin, että paperipinon silittäminen vie varmaan tosi kauan, ainakin viisi tuntia. Nyt olen silitellyt kymmenettä tuntia (pätkissä tosin, en yhtäjaksoisesti) ja olen suurinpiirtein puolessa välissä. Se siitä suhteellisuudentajusta.

---

Jyväskylän taidemuseon viimeviikonloppuinen joulubasaari meni mukavasti, vaikka en saanutkaan sinne valmiiksi työn alla ollutta Aaria-sarjaa - toivottavasti se valmistuu alkuvuonna. Onneksi pinssit ja miniprintit tein muun ohessa jo ennenkuin käsi prakasi: oli sentään jotain uutta. Kauppakin kävi sen verran, että jouluna syödään muutakin kuin näkkileipää ja vettä

Vaikka jo basaarissa hengailu ja ylipäätään jonkinlainen sosiaalinen meininki yksinäisen kotona kyhjöttämisen sijaan tuntuu itsessään palkitsevalta, silti kaikkein paras fiilis tulee siitä, kun vuosi vuoden jälkeen tietyt ihmiset tulevat tervehtimään. Muutama ihminen ostaa vuosittain basaarista jonkun teokseni, mutta jotenkin sitä ei edes tule odottaneeksi.On hienoa kuulla erilaisia tulkintoja ja tarinoita töihin liittyen ja jutella muutenkin vaan, ihan vaikka säästä.

Kamera kulki taas mukanani sokkona laukussa, enkä onnistunut taltioimaan kuin yhden kälyisen kuvan tabletillani fb-sivulleni, mutta onneksi paikalla oli ihmisiä, jotka kuvasivat. Kuten Hurmioitunut, joka kirjoitti tapahtumasta kivan kuvauksen omaan blogiinsa: http://hurmioitunut.blogspot.fi/2013/12/taidebasaari.html

Pitänee mennä hetkeksi vielä jatkamaan paperin silittelyä. Huomenna käyn täydentämässä taidemuseolle myyntipöytääni muutamia pinssejä ja sitten taitaakin olla edessä vuoden viimeinen Live Herring -palaveri, ja maailman ja iäisyyden viimeinen Live Herringin läänintaiteilijapalaveri. Läänintaiteilijan osatitteli painaa hartioillani enää vain muutaman viikon (vaikka itse Live Herring -homma jatkuu osaltani heti tammikuussa Live Herring '14 -näyttelyn organisoijana). Vanhan loppu, uuden alku!

Royal Blood - Out Of The Black

[Puutarhan kasvatti / Foster Child of Garden II. Pigmenttimustetuloste, 27x18cm (+marginaali), ed. 30.]

Vähän vaikea suoriutua, kun oikea käsi on käyttökiellossa. Vasen käteni on hyödytön lärpyke vain, ei tottele lainkaan komentoja. Viikon alussa en ollut vielä hirveän huolissani, koska ajattelin yhdellä kädellä toimimisen lähinnä hidastavan touhua. Olenhan joskus opetellut kirjoittamaankin vasemmalla kädellä ihan siedettävän näköistä tekstiä, eikä se muistini mukaan ollut edes vaikeaa. Vaan ei onnistu enää. Hyvä, kun saan kynän pysymään kädessäni ja sen liikuttaminen paperilla on kyllä onnetonta nyherrystä. Onneksi kirjoittaminen koneella onnistuu, vaikka typojen määrä on ollut ennen näkemättömän suuri.

Ärsyttää, kun on niin monta projektia kesken ja lähellä valmistumista, eikä nyt pääse tekemään mitään. Olen suunnitellut uutta kuvasarjaa, joka piti saada myyntiin Jyväskylän taidemuseon Joulubasaariin, mutta saa nyt nähdä, miten sen kanssa käy. Vähän huonolta näyttää.

Saanpahan hoidettua sentään joitakin toimistohommia, eikä kaikkea työtä tarvitse kaikkea kerryttää määrättömiksi pinoiksi pöydälle ja printterin päälle. Mieluummin kuitenkin tekisin nyt muuta kuin tulostelisin tiliotteita ja järjestäisin kuitteja. Mutta onpahan sitten tehty hyvissä ajoin. Usein kun sattuu olemaan sellainen mieli, että haluaisi keskittyä luovaan, mutta ikinä ei kumminkaan ole sellaista olotilaa, että kuittien ja laskujen pyörittäminen tuntuisi mukavalta.

Hyvää musiikkia ja kovalla, niin tästäkin selviää.

Goldfrapp - Drew

[Puutarhan kasvatti / Foster Child of Garden III. Pigmenttimustetuloste, 27x18cm (+marginaali), ed. 30.]

Mainitsin viime postauksessai Plankkon joulunkuun uutiskirjeestä, mutta unohdin mainita, että Plankkon kuukauden taiteilijana olen minä! Haastatteluni löytyy osoitteesta: www.plankko.fi/site/2013/12/joulukuun-2013-taiteilija-paivi-hintsanen.

Bohicas - XXX

[Puutarhan kasvatti / Foster Child of Garden I. Pigmenttimustetuloste, 27x18cm (+marginaali), ed. 30.]

Plankkon joulunkuun uutiskirje on ilmestynyt (sen voi tilata uutiskirjeen vasemman yläreunan Subscribe-linkistä tai ilmoittamalla meiliosoitteensa minulle).

Uutiskirjeen tervehdyksessä kommentoin lyhyesti negatiivisia kommentteja, jotka koskevat taiteilijoiden pop-up-kauppoja ja erilaisia myyntitilaisuuksia. Etenkin viime viikolla törmäsin muutamilla (suljetuilla) foorumeilla ihan järjettömältä tuntuvaan kritiikkitulvaan, jonka perustana tuntui olevan se, että taide ei voi säilyttää arvoaan, jos se lasketaan myyntipöydälle ja myydään myyntitapahtumassa - eikä esimerkiksi korkealaatuisessa jurytetyssä näyttelyssä. Keskustelu "tätä rahvaanomaistamista" vastaan tuntui olevan aika yksimielistä, eikä vastalauseita juurikaan kuulunut. Tulivatko kommentit ihan sydämestä vai olivatko vain provoa, johon porukka lähti joukolla mukaan? En tiedä. Jäin myös miettimään, oliko kommenteille yhtään vastustajaa vai oliko suurin osa samanlaisia vaikenijoita kuin minä itse: kommentointi kiersi sellaisella tasolla, etten yksinkertaisesti jaksanut sylkeä sekaan vastalauseitani, koska ne olisivat olleet vain bensaa liekkeihin, eikä rakentavalle keskustelulle tuntunut olevan mitään sijaa. Koin mielekkäämpänä logata itseni keskustelusta ulos ja luulen - toivon - että niin teki moni muukin kanssani samaa mieltä oleva. Vaikka tavallaan ymmärrän, että keskustelu provosoituu verkossa hyvin ylikierroksille, silti tuntuu jotenkin kornilta vielä nykyaikana toistuvasti joutuu lukemaan tällaisia kommentteja - olivat sitten fleimausta tai eivät - ja varsinkin taiteilijoiden itsensä suusta.

Keskustelupyrähdys jäi mietityttämään vähäksi aikaa ja jo haihtui päästäkin, mutta palasi uudelleen päähän kiertämään tänään. Tämän blogauksen käynnisti aamulla saamani palaute eräältä ammattitaiteilijakollegalta, joka paheksui Jyväskylän taidemuseon museokaupassa esillä olevaa myyntipöytääni ja museon näyteikkunaa. (Olen museokaupan vieraana 12.1. saakka). Palaute oli kirjoitettu ilmeisesti pienessä hiprakassa aamuyöllä ja olisin jättänyt sen omaan arvoonsa, ellei taustalla olisi tuota viime viikkoista nettikeskustelua. Palautteen lähettäneen taiteilijan mielestä teosten myyminen tuollaisessa yhteydessä "antaa teoksista massatuotantomaisen vaikutelman ja se pilaa meidän kaikkien maineen".

Uskon vakaasti siihen, ettei nimi miestä pahenna, ellei mies nimeä. On yksinkertaisesti vaikea uskoa, että mikään teos on niin herkkä, että se muuttuisi loistavasta "tusinatavaraksi" ympäristön muutoksesta. Jos niin pääsee käymään, niin eiköhän kyse ole silloin keisarin uusista vaatteista: vika on sitten jossain muualla kuin ympäristössä. En löydä mitään häpeällistä siitä, että teoksiani menee joskus kaupaksi muualtakin kuin gallerian seiniltä tai muista näiden tiukkapipojen määrittämistä  "hyväksytyistä ympäristöistä" kuten taidelainaamoista. Päin vastoin, olkoon tilanne mikä tahansa, on hienoa, jos teokseni löytää uuden kodin. Jotenkin en vain näe pahaa siinä, etten ole vain apurahojen varassa, vaan pystyn myös itse rahoittamaan taiteen myynnillä sekä omaa elämääni että tulevien teosteni valmistamista  - myös niiden täysin epäkaupallisten installaatioiden ja projektien, jotka ei ole tarkoitettukaan myytäväksi. Jos vedoksen editio on 15 tai 30, se ei siitä sen enempää massatuotannoksi muutu, jos se on myytävänä museokaupassa tai myyjäisissä.

Anteeksi, mutta olen tosi, tosi, tosi kyllästynyt näihin kommentteihin, olivat sitten provomielessä tai hiprakassa kirjoitettu. Jokainen taaplatkoon tässä asiassa tyylillään - ja jos on taiteilijoita, jotka haluavat pysyä syrjässä "tästä kaupallisuuden virrasta", niin pysykööt - mutta jos voisi edes vähäksi aikaa ottaa käyttöön elä ja anna elää -ideologian ja uskoa, että jokainen taiteilija toimii sen mukaan, minkä itselleen näkee parhaana, eikä siinä kenenkään muun "maine pääse tahraantumaan". Toisaalta, ymmärrän kyllä hyvin sen, kuinka vaikea on samaistua päin vastoin ajattelevaan osapuoleen. On minunkin hankala ymmärtää, miten kenelläkään taiteilijalla on varaa eristäytyä elämästä ja sen realiteeteista, mutta ehkä joku todella on niin hyvällä paikalla, että saa tarpeeksi teoksiaan myytyä museoiden kokoelmiin tai gallerianäyttelyistä tai muista "tarpeeksi laadukkaista paikoista"  - tai varat sekä elämiseen että taiteen tekemiseen tulevat sitten muualta.

Itse olen tämänkin joulun alla vienyt töitäni Jyväskylän taidemuseon museokaupan lisäksi ihan rehellisiin myyntinäyttelyihin ja aion osallistua ensi viikonloppuna Jyväskylän taidemuseon vuosittaiseen Joulubasaariin - jonne ilokseni myös muita, ihan ammattitaiteilijoita, tulee läväyttämään teoksiaan myyntipöydille. Näistä myyjäisistä kertynyttä tuottoa käytän elämiseen - ruokaan ja ehkä leffalippuihinkin - ja tulevien teosteni tekemiseen, ja niin tekevät varmaan muutkin taiteilijat.

ps. Kaikki lainausmerkeissä olleet sanat / lauseet poimin nettikeskustelusta tai saamastani palautekirjeestä.

Young Husband - Running Water

Vein Jyväskylän taidemuseoon myyntiin sekä uusia että vanhoja värityskuvia ja samalla ohjeet värittämiseen... Ei tää nyt niin haudanvakavaa kuitenkaan ole.

Perjantaina Jyväskylän taidemuseokauppavierailuuni liittyvä ikkunan somistus ja myyntipöydän asemointi otti arvioimani parin tunnin sijaan seitsemisen tuntia ja teehetkeen mennessä olin sen verran väsynyt, että lörpöttelin ihan mitä sattuu. Vastasin kysymyksiin hienosti asian vierestä ja ainakin se oleellinen jäi sanomatta, koska kotona illalla tietenkin välähti mieleen, mitä olisi pitänyt sanoa. Voi, kun viisautta ja selkeyttä voisi pullottaa ja sitä saisi sopivissa annoksissa käyttöönsä juuri silloin, kun haluaa, ja etenkin noissa haastattelutilanteissa ja taiteilijatapaamisissa, eikä vain silloin, kun on kotona ja yksin.

Muutaman tunnin yöunien ja täyspäiväisen taiteilijahönöttämisen jälkeen perjantai-illan työt sujuivat suhteellisen tahmeasti ja lauantai-aamuna olin jo valmiiksi ihan toisessa stratosfäärissä, kun Tímean vetämä serikurssi alkoi Ratamossa. Oli mukava päästä verestämään vanhoja taitoja - tai oikeastaan aloittamaan alusta, koska mitään ei kyllä ollut tallella pään muistilokeroissa, vaikka joskus teki seriä aika paljonkin. Pieni tila monelle ihmiselle ei välttämättä ollut huono juttu: ehti rauhassa miettiä ja tyhjäkäydä sillä välin, kun muut saivat jo omia juttujaan valmiiksi. Istuskelu, jutuskelu ja pienimuotoinen tavoitteeton puuhastelu kevensi mieltä.

Aikataulu veti taas niin tiukille, etten ehtinyt valmistautua ollenkaan. Lauantai-aamulla nappasin kaapista mukaani satunnaisen nipun vanhoja piirroksia, jotka kävin läpi vasta Ratamossa. Sieltä löytyi kokeiltavaksi pari tussipiirrosta, joita hiljakseen maskailin sopiviksi. Tänään lopulta valotettiin seula ja jotain sain painettua paperillekin. En tosin hoksannut ottaa mukaani mitään kassia, jossa olisin voinut paperit kotiin kantaa, joten jätin nipun odottamaan huomista Monitaidetila Ikkunaan.

Siinä missä itse serikurssi on ollut rentouttavaa olemista, kaikki muu aika koko viikonloppuna onkin ollut taas ihan käsittämätöntä kiiresähläystä. Eilen, kurssin jälkeen, menin käsityön museolle ompelemaan pergamiinista "valkokangasta" The Undertakings -videorunolleni, ja onneksi Ulla tuli mukaani, koska muuten olisi jäänyt valkokangas tekemättä. Ompeleminen itsessään kesti kymmenen minuuttia, mutta koko sessioon meni puolisentoista tuntia. Se oli ehkä vähän turhan paljon valmiiksi väsyneelle. Kotimatkalla viimeiset kaksi sataa metriä tuntuivat ihan ylitsepääsemättömän raskailta: mietin jo ihan tosissani, että pitääkö minun tilata taksi viimeisille metreille.

Illalla vielä hoidin muutamia tilaustöihin liittyviä paperihommia ja kirjoitin muutaman teoskuvauksen ja Live Herring '14 -tapahtumaan ehdotuksensa lähettäneille tietoa näyttelyvalinnoista. Sen kanssa - ainakin lähettäisproseduurin - olisi voinut odottaa aamuunkin. Useampikin sai eilen viestejä, joissa luki sanan submissions sijaan sumbissions. Toistuvasti.

Tänään kurssin jälkeen hain valkokankaan kässämuseolta ja kiikutin sen Ikkunaan ja Maijan kanssa alustavasti teippasimme sen paikalleen. Väärin päin se tietenkin meni, mutta se saa nyt olla taiteellinen statementti - ellei sitten ahkerat näyttelyn pystyttäjät vielä jaksa sitä kääntää oikein päin. Itseltäni loppui virta.

Vielä pitäisi rykäistä kolmen - neljän tunnin työsessio, mutta taidan jättää väliin. Olen melkein onnellinen siitä, että ranteeseen sattuu sen verran, että hiiren käsittely tuntuu nyt aika kivuliaalta, ja on suorastaan järkevä päätös lepuuttaa sitä tämä ilta. Huomenna kuitenkin peli jatkuu.

The Jim Jones Revue - Eagle Eyeball

(Tämä oli itse asiassa jo eilisen iltapäivän vuodatus, mutta koska olen niin ylikierroksilla, etten saa unta, tulostan sen itsestäni sanoiksi nyt, melkein kaksitoista tuntia myöhemmin.)

Miten tässä pimeydessä voi tehdä töitä? Luonnonvaloloisteputkilampun (!) (mikä sana!) asentaminen työhuoneeseeni on jäänyt odottamaan sitä, että huoneen saisi kaikkien projektien keskeltä raivattua sellaiseksi, että sähkömies pääsisi paikalle ilman, että joku pino jostain kaatuu hänen kintuilleen, minkä seurauksena häntä kohtaisi parin viikon työkyvyttömyys, meitä haaste ja elon jatkaminen pimeydessä... Pitänee lopettaa amerikkalaisen tv-hömpän katsominen. Todellisuus vääristyy entisestään.

Mutta oikeasti. Tänään (teknisesti ottaen: eilen) olin iltapäivällä intovinkeänä kamera kädessä ajatuksenani ottaa sekä muutamia "tuotekuvia" uusista pinsseistä ja värityskuvista sekä hienoja prosessityökuvia siitä, kuinka projektini ovat levittäytyneet ympäri asuntoamme. Olohuoneen kuution kokoinen kynämeri olisi ollut erityisen hienoa dokumentoitavaa. Vaan kun maailma ei anna valoa talouteemme. Sielu ei kertakaikkiaan kestä sähkövalossa kuvaamista, kun kaikista kuvista tulee niin kellertäviä, ettei niistä saa kelvollisia kuvankäsittelylläkään, vaikka siinä suhteellisen taitava olenkin. Enkä halua käsitellä kuvia enempää, kun teen sitä muutenkin tarpeeksi. Haluan vain ottaa kuvan ja sillä siisti.

Kamerasta löysin tänään jonkun ihmeellisen sähkövalokuvausasetuksen, mutta se lähinnä nauratti. Ilmeisesti se yrittää joko toonata alas keltaista valoa tai kompensoida sitä sinisellä, mutta yhtä kaikki, lopputulos oli jotenkin äärimmäisen outo. Surrealistista otetta kaipaisin kameraltani monena muuna päivänä aina silloin tällöin, mutten tänään.

Lopulta löysin sen pienen pilkahduksen valoa olohuoneen ikkunan äärestä vähän vaille neljä ja sain hämärässä otettua muutamia kuvia Poissa-sarjan korteista. Sinisiä kylläkin, mutta sellaisia hämärän sinisiä, eikä keinotekoisen-sähkövalon-keinotekoisesti-luotuja-peittosinisiä, joten olen tyytyväinen edes siihen yhteen kuvaan.

---

Huomenna aamulla olen menossa Jyväskylän taidemuseolle pistämään ikkunaa ja pöytää kuntoon. Pitäisi herätä jo neljän tunnin päästä, jos meinaa olla sovittuun aikaan paikalla - ja vielä on vaikka mitä tekemättä. Kaikki jäi iltaan, koska aamulla en saanut mitään aikaiseksi, kun jännitin hammashygienistiä. Viime viikolla hampaasta irtosi paikka ja koska olin pitkään Helsingissä, sen paikkauttaminen jäi tähän päivään. Taisi olla aika vaikea paikattava, kun hygienisti alkoi jo kaipailla hammaslääkäriäkin (jotka olivat kaikki jossakin muualla) ja lopulta ei laskuttanutkaan mitään. Ei sattunut yhtään, mutta ien on ollut turvoksissa ja suussa veren maku koko päivän - ja jotenkin sellainen uumoilu, että kohta se sama paikka irtoaa uudelleen.


Paluumatkalla podin jännityksen jälkeistä väsymystä ja mietin, että pitää varmaan mennä johonkin hypnoosiin, kun huomaa, että tuo hammaslääkärin pelko on kasvamassa välillä ihan hallitsemattomaksi. Kävin pari vuotta sitten Göteborgin tiedemuseossa, jossa pääsin kokeilemaan jonkinlaista sugggestiota kivun hallintaan: istuttiin tuolille, laitettiin kuulokkeet päähän, painettiin nappia ja otettiin ihan perhanan kylmästä tangosta kiinni. Jo kymmenen sekunnin kuluttua tuntui, ettei yksinkertaisesti enää pysty pitämään kiinni, kylmyys muuttui nopeasti kivuksi. Ääni kuulokkeissa hoki ensin, kuinka hirveästi se sattuu, ja että kipu on ihan sietämätön, jonka jälkeen se yllättäen johdatteli ajattelemaan jotain muuta - ja hopsistalallaa, siinä istuin kymmenen minuuttia pidellen tangosta kiinni, enkä huomannut koko juttua. Niille, jotka eivät lähteneet äänen matkaan, tangosta kiinni pitäminen vaati todellisia ponnisteluja. Jostain syystä en pysty millään toistamaan itseni suggeroimista pelottomaan tilaan hammaslääkärin kohdalla - vaikka etukäteen tietäisin, ettei satu yhtään.

Joka tapauksessa, siinä hammashoitolasta paluumatkalla onnistuin hankkimaan itselleni jonkinlaisen sisäisen rauhan siitä, että vaikka en saanut tehtyä mm. taidemuseon kauppaan suunnittelemaani uutta kuvaa valmiiksi, ei se maailmaa kaada. Ehtii se myöhemminkin ja koska omaan vahvan taipumuksen megalomaniaan, niin ehkä on hyväkin, ettei tavara  tulvi lattioille asti.

Nyt pakkaamaan viimeiset kortit pakettiin, ja sitten nukkumaan ne pari tuntia. (Voi olla, että huomisessa teehetkessä heittäydyn entistäkin surrealistisemmaksi.)

Jake Bugg - What Doesn't Kill You

Kun en jaksa itse tekstiä luoda, niin kopioin suoraan tiedotteemme.

---

Live Herring -työryhmän läänintaiteilijakausi päättyy tämän vuoden loppuun ja läänintaiteilijakauden viimeinen toimijatapaaminen järjestetään ma 2.12. klo 18-19.30 Monitaidetila IKKUNASSA (Kauppakeskus Forum / Asemakatu 7, Jyväskylä). Muistelujen lisäksi tapaamisessa keskitytään myös tulevaan, sillä kerromme tapaamisessa työryhmän tulevaisuuden suunnitelmia sekä ajankohtaisia kuulumisia Live Herring ’14 -näyttelyn osalta. Live Herring ’14 on 23.1.-2.3.2014 Jyväskylässä / Galleria Ratamossa järjestettävä (uus)mediataiteeseen keskittyvä näyttely- ja tapahtumakokonaisuus.
Facebook-tapahtuma




Paikalle Monitaidetila IKKUNAAN kannattaa tulla kuitenkin jo klo 17, sillä silloin juhlistetaan K-S VIEW - keskisuomalaista videotaidetta -näyttelyn avajaisia:


K-S VIEW - keskisuomalaista videotaidetta

avoinna 3.–5.12. klo 11–19 sekä 7–8.12. klo 11–17
Kauppakeskus Forum / Asemakatu 7, Jyväskylä
Näyttelyyn on vapaa pääsy

K-S VIEW -näyttely kokoaa Monitaidetila IKKUNAAN kattauksen keskisuomalaista video- ja valotaidetta. Näyttely valaisee Jyväskylää 3.–5.12.2013 ja 7.–8.12.2013.

Näyttelyssä on teoksia seitsemältä keskisuomalaiselta tai täältä lähtöisin olevilta taiteilijalta: Päivi Hintsaselta, Jukka-Pekka Jalovaaralta, Anna Koivistolta, Nastja Rönköltä, Jukka Silokunnakselta, Tuukka Toijanniemeltä sekä Seppo Uuranmäeltä.

Näyttelyn kuraattoreina ovat toimineet valokuvataiteilija Maija Holma ja kuvataiteilija Anna Ruth Jyväskylän taiteilijaseurasta.

Näyttelyllä juhlistetaan Live Herring -työryhmän läänintaiteilijakauden lähestyvää loppua. Samalla näyttely toimii uuden alkuna: se on myös Live Herring '14 -näyttelyn ennakkonäyttely. Live Herring ’14 -näyttely järjestetään Galleria Ratamossa 23.1.–2.3.2014.

K-S VIEW -näyttelyn järjestää Taiteen edistämiskeskus / Live Herring -läänintaiteilijatyöryhmä yhteistyössä Jyväskylän taiteilijaseuran kanssa. Jyväskylän taiteilijaseura vastaa näyttelyn sisällöstä.

Näyttelyn avajaisia vietetään ma 2.12. klo 17 Monitaidetila IKKUNASSA. Näyttelyn avajaisten jälkeen ilta jatkuu Live Herring -läänintaiteilijatyöryhmän toimijatapaamisella (klo 18.00 –19.30).

TERVETULOA!

Facebook-tapahtuma

---

Vielä pienen loppukaneetin kirjoitan kumminkin: pää pyörii tuhatta ympyrää kerrallaan. Viime viikkoisella Helsingin reissulla roudasin muutaman teoksen Rööperin taidesalonkiin ja täydensin taidetyökaluvarastoani, mutta ehdin vähän levätäkin - varsin miehisessä ympäristössä Black Sabbathin keikalla keskiviikkona ja sitten hyvän ystävän kanssa loputtoman sushi-seisovan pöydän ääressä torstaina. Perjantaina piti käydä antamassa pieni puheenvuoro Taideyliopiston seminaarissa, mutta aamulla heräsinkin sairaana ja piti perua - harmitti ihan hirveästi, koska sisältö olisi kiinnostanut itseänikin. Luentopalkkion sijaan päädyin maksamaan melkein satasen ylimääräistä, jotta sain maata päivän hotellissa ja toipua - onneksi illalla jaksoin lopulta lähteä aiemmin varaamalla junalla takaisin, eikä tarvinnut kirjautua mihinkään hospitaaliin sisälle eikä tartuttaa Helsingin kavereita ties millä. Sen jälkeen onkin ollut elämä kuin usvan takaa tuijottamista, pienetkin jutut on vaatineet vähän ponnistelua - mutta sellaistahan se toipilaselämä on.

Eilen tosin virkistyin kovasti, kun kävin toimistolla läänintaiteilijahommia hoitamassa, käväisin päivän puolessa välissä Jyväskylän kaupungin tietohallinnon neljäkymmentävuotisjuhlissa ja illalla tapasin ystävän, jota en ollut nähnyt moneen kuukauteen. Täällä omassa yksinäisyydessään työn parissa pyöriessä aina unohtaa, kuinka virkistävää on nähdä välillä muitakin ihmisiä!

Richard Hawley - Don't Stare At The Sun

[Iltapäivä savannilla / Afternoon in Savanna. Pigmenttimustetuloste (päällekkäistulostus), ~11,5x35cm (+marginaali), ed. 5.]

Melkoista ryttyytystä tämä elämä. Kirjoitin tänään ystävälle meiliin, että odotan jo vapaa-ajan näkemistä, enkä enää muista edes kunnolla, miltä se näyttää. Hirveää, kun ei meinaa löytyä ystäville aikaa käydä edes kahvilla, vaan kun joku ottaa yhteyttä, pläräilen kalenteristani ensimmäistä tyhjää aukkoa kahden viikon päästä. Liioittelen sikäli, että vaikka tämä tilanne on kyllä ollut päällä jo useamman kuukauden (ja johti lopulta siihen, että kun enn yksinkertaisesti kestänyt seitsenpäiväistä työviikkoa ja puolivuorokautisia työpäiviä, niin päätin viettää yhtenä lokakuun lauantaina feikkisynttärit ja juhlistin niitä vapaapäivällä - ja kakun kera tietenkin!), kiireen loppu on lähellä. Tai ehkä ei aivan loppu, mutta siellä täällä kalenterissa on pieniä rakoja  - kuten ensi viikolla lyhyt Helsingin keikkani. Tosin siihenkin olen onnistunut sovittamaan teosten roudausta, materiaalien ostoa ja yhden puheenvuoronkin seminaarissa, mutta muutamassa päivässä on sentään jotain muutakin. Ihan varmasti ainakin junamatkojen verran...

Muuten pystyn jotenkin ajattelemaan, että itsepä olen urani valinnut. Vaikka kiireaikoina rutistaa, toisaalta, silloin kun ei ole kiire, voi käyttää aikaa miten haluaa ja lähteä noin vain kuukaudeksi Italiaan ja nukkua pitkään aamuisin. Tavallaan pidän siitä, että elämä ei ole tasankoa, vaan välillä saa pinnistellä äärimmilleen ja sitten lepokin tuntuu niin monta kertaa paremmalta.

Mutta silti välillä ärsytys ryömii ihan luihin ja ytimiin, kun joku "työssä käyvistä", tai pitäisikö paremminkin sanoa: vakinaista palkkaa saavista tuttavistani kommentoi, että kysymys on vain ajan viisaasta käytöstä. En jaksa ikinä reagoida tuollaisiin kommentteihin, koska tuntuu, että tätä on hyvin vaikea ymmärtää, jos itse ei ole samassa tilanteessa. Ajan käyttämistä ei välttämättä voi itse hallita silloin, kun sitä on niin niukasti, ettei siinä ole varaa venkoilla mihinkään suuntaan. Kiireinen aika on kuin tiukaksi käyneet farkut, joita on jo kerran suurennettu: niissä ei vain enää ole saumavaroja lisäsuurennoksiin, vaan jos haluaa sitä pitää, niin siinä sitten vain nitkutellaan ja varotaan äkkinäisiä liikkeitä.

En ole vielä keksinyt, miten tällaisen tilanteen syntymistä voisi itse estää. Omissa käsissä on vain osa ajan hallinnasta: suurimmat aikakeisarit ovat asiakkaani. Minulla on töitä, kun heillä on tarve saada jotain minulta, eikä valitettavasti se tarve synny tasaisesti ympäri vuoden. On joitakin asioita, joita voi ennustaa, mutta varsinkin taiteen ja kulttuurin kentällä, ja etenkin tässä leikkausten epävarmuudessa, mikään ei ole selvää. Kun palkka ei muutenkaan sada tilille tasaisesti ja yleensä sataessaankin tulee tihkuna eikä kaatosateena - varsinkin näin niukkoina taantumuksen aikoina, silloin on melkein pakko ottaa vastaan kaikki työt, joita tarjotaan. Yleensä kaikki heräävät uniltaan yhtäaikaa ja pitkän hiljaisuuden jälkeen kerralla tulee useita tilauksia. Ei ole valinnan varaa sanoa "ei", koska ei tiedä, tuleeko sen jälkeen enää mitään, varsinkin, jos aiemmat kuukaudet ovat olleet hiljaisia ja pitäisi jotenkin täyttää niiden jättämä rahareikä.  Tämä on yhtälö, joka yksinkertaisesti johtaa siihen, että vuorokaudet, tunnit, minuutit, sekunnit ja oma pää loppuu kesken.

Voisinhan tietenkin hallita aikaani paremmin ja olla antamatta sitä muiden käsiin. Se tietenkin tarkoittaisi sitten sitä tasaista elämää, koska ilman tuota ryttyytystä ei Italiaan ole kuukaudeksi mitään asiaa. Vaikka myöhään voin siltikin nukkua.

---

Yksi selkeä ratkaisu on tietenkin se, että yrittäisi olla tekemättä kaikkea mahdollista. Keskittyisin joko kirjoittamiseen, tai taiteen tekemiseen, tai kuvitustöihin, tai nettisivujen tekemiseen, tai muihin tiedotuksen tilaustöihin, tai väreihin, tai yhteen omista kymmenistä projekteistani - mutta kun pää ei vain toimi niin. Jos jotain tässä pitäisi saada hallintaan, niin se ei ole aika, vaan aivoni. En osaa laittaa tulppaa ideoilleni, enkä osaa pysäyttää itseäni, kun alan innostuneena niitä tekemään. Tilaustöiden - nettisivu-, tiedotus- ja kuvitushommien - päälle liimattuna oma pää on liikaa.

---

Jollain tavalla ensi vuoden vaihde on itselleni uuden ajan merkkipaalu: viisivuotinen läänintaiteilijatyöryhmäurakka on ohi ja samalla loppuu muutama pitkäaikainen projekti näiden pienempien syksyllä päättyvien päälle. Olen jotenkin kokenut nämä viimeiset pari Live Herring -läänintaiteilijavuotta hieman raskaaksi, vaikka Soile on käytännössä tehnyt leijonanosan hommista puolipäiväisenä - oma tuntimääräni ja työpanokseni on ollut paljon pienempi. Kokemus on ollut kaikin puolin hieno ja yhteistyömme on ollut toimivaa - ja jatkuu varmasti yhteisen läänintaiteilija-aikamme päätyttyäkin, joten missään nimessä en kadu tätä sivujuonnetta elämässäni. Parhaillaan järjestämme Live Herring '14 -näyttelyä, joka toteutetaan ensi vuoden puolella - läänintaiteilijakautemme jälkeen - jonka tuottamisen siis käytännössä harrastamme. Olen tapahtuman järjestämisestä innoissani ja tämä tuntuu taas sellaiselta oikealta, konkreettiselta hommalta, josta saa itse samalla virtaa, mutta samalla odotan, että pääsen näistä muutamista pitkäaikaisemmista sitoumuksistani kerralla eroon. Tulee tilaa uudelle.

Tarkoitus ei ollut kirjoittaa tässä Live Herringistä, mutta nyt kun asiasta mainitsin, tulin pienessä nostalgiavireessä ajatelleeksi, kuinka kummallinen polku meillä on ollut kuljettavana ja kuinka tätä tilannetta olisi ollut ihan mahdotonta ennustaa vielä muutama vuosi sitten. Kaikkein hienoin palkinto itselleni on se, että luomamme Mediataide kartalle -projekti alkoi kasvattaa siipiään ja etenee koko ajan. Live Herringin läänintaiteilijakausi päättyy kyllä, mutta Soilen ei: hän jatkaa ensi vuoden alusta mediataiteen  läänintaiteilijana. Eiköhän tuon asian juhlimiselle löydy aikaa ennen vuoden vaihdettakin!

Tom Eno - Jungle Camp

[Tauko metsässä / A Pause in the Forest. Pigmenttimustetuloste (päällekkäistulostus), ~11,5x35cm (+marginaali), ed. 5.]

Ja yhtä-äkkiä on marraskuu. Mitä ihmettä?

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet taas ihan järkyttävää kiitoa tukka putkella, hyppimistä projektista toiseen ja työstä toiseen ja sekalaista sillisalaattia ja asioiden kilkettä. Lisää silppua kokonaisuuksiin, jotka eivät tunnu koskaan valmistuvan. Ja kuten aina, herra Murphy ja lakinsa tulevat vierailulle juuri silloin, kun niitä vähiten kaipaisi. Tällä viikolla olen taistellut viiden suuren nettityödeadlinen kanssa ja bonuksena täyttänyt apurahakuponkeja (itselleni, en vain projekteille!) vähän joka suuntaan. Onneksi kone turtui vasta eilen illalla, eikä esimerkiksi kolmea tuntia aiemmin. Kuului vain zzzzzmmmmmmmm ja kone vaipui pimeyteen. Istuin typertyneenä kynä kädessäni näytön edessä (olin juuri kirjoittamassa tietokantatietoja muistiin) valehtelematta kokonaisen minuutin, ennenkuin henkisessä yksikössäni syntyi mitään reaktiota. Ensimmäisenä toimenpiteenä menin keittämään kahvit. Odotin käytännössä kahvipannun äärellä kuppi kädessäni kahvin valmistumista, sitten seisoskelin höyryävä kuppi kädessäni varttitunnin parvekkeella otsa parvekelasissa kiinni; sade valui silmieni edessä lasia pitkin, vääristäen hämärän maiseman, joka oli jotenkin uuvahtanut päivällä vallinneen oudon valon jälkeen. Mietin jälkeenpäin, että ihmiset vastakkaisella bussipysäkillä tuskin ovat pitkään aikaan nähneet niin tyhjäkatseista ihmistä.

Onneksi tilanne ei kuitenkaan ollut niin vakava kuin luulin. Sain koneen päälle safe-modessa (mikä lienee onkaan suomeksi) ja pääsin edelliseen palautuspisteeseen, jonka jälkeen kone aukesi ainakin  jotenkin ymmärrettävään näkymään. Suurin osa ohjelmista ei vain toiminut, joten eilinen ilta  ja tämän päivän aamu meni sitten niitä asennellessa. Helpotus siitä, että taisin selvitä tästä omin voimin (koputan puuta), mutta harmitus siitä, että täksi päiväksi sovittu nettisivupalaveri piti perua. Kyseessä oli projekti, joka on ollut pitkän aikaa tekeillä ja oikein odotin tapamista ja projektin kulminoitumista jonkinlaiseen valmiuteen, vesillelaskua ja shamppanjapullon kylkeen posauttamista. Olisi ollut niin hienoa saada edes yksi kimaltava piste i:n päälle tällä viikolla.


Edelleenkin mieli polkee vähän matalalla, mutta muistutan itseäni, että vain muutaman tunnin kuluttua voin pistää koneen kiinni ja kirmata ulkoilmaan. Luvassa kahvihetki hyvän ystävän seurassa tunnelmallisessa kahvilassa.

Sitä ennen otan kuitenkin varmuuskopiot.