Low - Whitetail

Linokaiverruksen sijaan päädyin jatkamaan alkuvuonna aloittamaani tussausoperaatiota. En tiedä, mistä pakkomielle erilaisten kimuranttien solmupiirrosten ja viime aikoina myös isojen A2-kokoisten pinta-alojen pikkutarkkaan tussaamiseen on syntynyt, mutta halpa harrastus tämä ei joka tapauksessa ole. Eilen illalla, jälleen yhden tussin ehtyneen värin äärellä, tajusin käyttäneeni tähän yhteen työhön pigmenttitusseja jo neljällä kympillä. Jos puhuisin myytävistä teoksista, sehän ei nyt ole materiaalille hinta eikä mikään, mutta jotenkin en osaa ajatella näiden piirrosteni myymistä, vaikka niistä on joistakin tullut kyselyitäkin (olen antanut muutamia vuosia sitten joitakin pienempiä akvarellipaperille tehtyjä tuttavilleni lahjaksi, muutoin ne eivät ole olleet esillä kuin Kuvituksia-sivullani).

Eikä jälkikään ole niin hirmuisen pikkutarkkaa: tv:tä samalla katsoessa on vähän lipsahdellut, enkä näköjään muutenkaan ole mestari pysymään viivojen sisällä, edes omieni. Jotain terapeuttista näiden kikkaratukkaisten naiskuvien piirtämisessä (ja värittämisessä) kuitenkin on. Ehkäpä sittenkin joskus pidän jonkinlaisen piirrosnäyttelynkin. Sitten, kun kuvia on tarpeeksi ja kokonaisuudesta saa sen verran puhuttelevan, että kuvista saa jotain muutakin irti kuin terapiapiirtelyni viivanylityksiä. Sitä saa kuitenkin odotella hyvän aikaa: tämänkin prosessissa olevan työn piirtelin jo ennen jouluaa sen jälkeen olen väritellyt sitä parin kuukauden ajan melkein joka ilta - aina sen verran kuin käsi kestää kramppaamatta. Maaliskuussa oli pakko pitää muutama viikko taukoa, mutta nyt alkaa silti jo neljäs värityskuukausi, joten olen ilmeisesti löytänyt oman down-shiftausprojektini.

Viivoja piirrellessäni kävi mielessä, että ehkä näistä solmupiirroksistani löytäisin hyvän projektin linoiluuni. Solmukuvioiden piirtäminen vaatii sen verran keskittymistä, että hyvässä lykyssä saan yhdistettyä meditaation ja työn. Mutta saa nähdä, saanko tätä toisinnettua linolle missään muodossa - jos kynän kanssa on vähän kömpelöä, niin terien kanssa voi käydä miten vain. Pitää ottaa valmiiksi vähintään lievästi kubistinen linjaus ilmaisutyyliin...

Jos nyt ensin värittelisin tämän työn alla olevan kuvan loppuun.

Depeche Mode - Heaven

[Tyyni keskipäivä / Still Noon. Pigmenttimustetuloste (päällekkäistulostus), ~11,5x35cm (+marginaali), ed. 5.]

Päätä halkoneen migreenin jälkeen ajatus blineistä iltaruokana tuntuu jälleen ajattelemisen arvoiselta. Muuta en ole vähään aikaan ehtinyt ajattelemaankaan, varsinkaan tänään, kun pienikin liike pään sisällä on muistuttanut kipureseptoreiden olemassaolosta. Kun aamulla oli ihan pakko mennä keittiön ikkunaan tuijottamaan värikästä kuumailmapalloa, joka ajelehti kirkkaansinisen taivaan poikki. Nyt päänsärky on kaikonnut muistoksi takaraivon perukoille, mutta sen verran varon vielä, että yritän pysyä irti monitorin äärestä loppupäivän.

Viikontakainen vierailu Turussa (Cirque Soleilia ja Värjärikillan vuosikokouksessa pistäytyminen) piristi ja junamatkalla intouduin suunnittelemaan muutamia linokaiverruksia - joiden toteuttaminen oikeasti onkin sitten ihan eri juttu. Jotenkin kuitenkin tuntui avartavalta vaihteeksi miettiä kuviakin uudella tavalla; peilikuva on aina jotenkin haastavampi päässä. Ja nyt, kun koneesta pitää irrottautua, pitäisikö ottaa kaiverrin käteen?

Tässähän se pääsiäinen mukavasti menee.

The Byrds - Everybody’s Been Burned

Vaskenruosteyrttitarha, Jyväskylän taidemuseossa Checkpoint Leonardo-näyttelyssä 28.4.2013 saakka.

Miten taas on käynyt niin, että kaikki projektit, sekä omat että tilausjutut, pienet että suuret, ne viimevuotiset että tulevat, ovat jotenkin kaikki taas jysähtäneet näiden parin viikon ajalle. Yritän edetä asioissa, yksi kerrallaan, jotta suurinpiirtein tiedän missä menen.

Jyväskylän taidemuseon Checkpoint Leonardo -näyttely on nyt pystyssä ja auki. Omalle näyttelyprosessilleni olin kerrankin varannut ruhtinaallisesti aikaa ja hyvä niin, muuten ei olisi ollut aikaa sairastaa viittä päivää ennen näyttelyn alkua. Lopulta päädyin siihen normaaliin prosessiin: työstämään teosta toisella kädellä ja tekemään muita teoksia toisella, mikä johti aivan järkyttävään väsymykseen - mutta sain tehtyä! Vaskenruosteyrtit saatiin kuitenkin paikalleen, istutettua lasipurkkeihinsa, ja siellä ne nyt kukkivat ja kuihtuvat rauhassa. Pientä hienosäätöä on vielä installaation kanssa, mutta periaatteessa kaikki on paikallaan.

Oli myös aivan mahtavaa tavata jälleen Jeanette (Schäring), jonka kanssa olisin kernaasti jutellut enemmänkin. Jeanettella on kenties näyttelyn ajankohtaisin työ: tämä on kansainvälinen veden vuosi ja näyttelyn ajankohtaan osuu myös ensi perjantaina vietettävä vesipäivä. Jeanetten työ tuo hienosti estetiikan kautta esille veden ominaisuuksia - ja epäpuhtauksia. Harmittaa ihan valtavasti, kun paikallinen lehdistö uupui massiivisen tiedotustilaisuuden alle eikä jaksanut kiinnittää Jeanetten työhön huomiota kovin paljon. Toivottavasti hänen työnsä saa huomiota ansaitsemansa määrän jatkossa...

Kaikkein ärsyttävintä tällaisessa ruuhkaelämässä on, kun ei ehdi nauttia työnsä tuloksista, vaan on heti syöksyttävä seuraavaan juttuun. Alan hiljalleen ymmärtää, mistä downshiftaamisen tarve syntyy... Mutta jotakin palkitsevaa on siinäkin, että kirjoittaa kaikki tekemisensä pitkäksi listaukseksi ja pääsee vetämään paksulla tussilla viivoja jokaisen tehdyn työn päälle.

Ulkonakin paistaa vihdoin aurinko.

The Pointer Sisters — Send Him Back

[Muinainen karpalopuu / Ancient Cranberry Tree. Pigmenttimustetuloste (päällekkäistulostus), ~11,5x35cm (+marginaali), ed. 5.]

Viikonloppu oli mukavan hiljainen poikkeus ympäröiviin päiviin. Kävin katsastamassa sekä Galleria Dixin Studion, johon toukokuussa pitäisi pläjäyttää töitä, että Suomenlinnan Rantakasarmin galleriatilan, jossa kesäkuussa sitten istuskelen valvomassa. Rantakasarmissa oli aika kiva näyttelykin, mutta jotenkin menin sinne niin tilan katselumissiossa, että näyttelyn katsominen jäi melkein paitsioon - vasta jälkeenpäin paluulautalla oikeastaan tajusi ja alkoi harmitella asiaa. Galleriatsekkauksen jälkeen käyskentely hiljaisessa lumen vaivuttamassa Suomenlinnassa oli todellista terapiaa. Usko auringon olemassa oloon heräsi jälleen - sitä ei ole juuri Jyväskylän taajuuksilla näkynyt muutamaan kuukauteen.

Viikonloppuna sain myös varmistuksen Galleria Foggasta: työni ovat saapuneet galleriaan perille ehjinä. En ollut ihan varma Matkahuollon suorituksesta, kun homma ei tällä kertaa sujunut kuin Strömsössä, joten kivi tippui sydämeltä. En ole yleensä ihan hirveän innokas vastaamaan myönteisesti kaikkiin yhteisnäyttelykutsuihin ja etenkään osallistumaan näyttelyihin vain muutamilla töillä (varsinkaan, jos niitä ei ole etukäteen valittu, ts. näyttelyn kokoajalla / kuraattorilla ei ole ollut omaa missiota näyttelyn kuvallisen kokonaisuuden tai teeman suhteen). Tämä ei tarkoita, että vastustaisin yhteisnäyttelyitä - parhaimmillaanhan ne voivat antaa katsojalle monimuotoisemman elämyksen kuin monet yksityisnäyttelyt - mutta minun on vaikea suhtautua niihin osallistujana. Teen harvoin teoksia erillisinä kuvina: yleensä teen ne osana näyttelykokonaisuutta, jossa kuvilla on tietty järjestys ja myös töiden koko, ripustus, valaistus ja moni muukin asia ovat harkittuja valintoja - ja ainakin toivon, että näin kokonaisuus on aina enemmän kuin osiensa summa. Totta kai teokset on tehty toimimaan myös yksittäisinä töinä ja ne myydään myös yksittäin, mutta gallerian seinälle ripustettaessa minulla on voimakas tarve saada koko tarina on paikalleen ja on vaikea katsoa vain ikäänkuin yksittäisiä lukuja kirjasta. Kontrollifriikkinä tutisen tuskasta (vertauskuvallisesti, ainakin vielä), jos en pääse päättämään miten ja mihin työt ripustetaan: vaikka minulle on sama, miten tarina tulkitaan sen jälkeen, kun olen sen päässyt kertomaan, haluan kuitenkin olla kertoja ja määrätä sen, millaisena tarina tulee ulos; pienetkin ripustuksen yksityiskohdat vaikuttavat tähän hyvin paljon.

Galleria Foggan (Pohjoisranta 8B, Helsinki, www.fogga.fi ) näyttelyn suhteen kuitenkin tein poikkeuksen ja uskaltaudun jättäytymään muiden armoille. Unelmista totta II näyttely 5.-24.3.2013 on osa valtakunnallista Naisten Pankin Businessenkeli -kampanjaa, joka lanseerataan Naistenpäivänä 8.3.2013. Osa myyntituotosta menee Naisten Pankille. Hieno idea ja hyvä kohde.

Sunnuntaina tuli kutsu myös erääseen toiseen toukokuiseen yhteisnäyttelyyn, josta enemmän, kunhan saan asiat veivattua paikalleen. Kevät on siis näyttelykimaran aikaa.

Täytyykin jatkaa kuparidokumentaatiota - reilun viikon päästä alkaa jo taidemuseon Checkpoint Leonardo -näyttelyn pystytys ja omat videot ovat vielä editoimatta...

Loop - Straight To Your Heart

Ffffriend (What? We *all* love Flowers, don’t we?)

'

Montakohan vuotta olen suunnitellut e-korttien lähetyssysteemiä ja nyt sain sen melkein puoliunessa tehtyä Kuvituksia.com-sivuille. Käykäätten sinne vain hirviömäisen hyvää ystävänpäivää toivottamaan!

Vaskenruosteyrttitarha-installaation kokoaminen edistyy hiljalleen. Hyllysysteemeistä on nyt jonkinlainen hahmotelma ja sain tilattua kymmenen metriä luonnonvaloledinauhaa kilkkeineen. (Samalla päässäni iskostui ajatus täysspektrisen luonnonvalolampun tilaamisesta työhuoneeseeni, jossa printtien katsomisesta ei tule oikein yhtään mitään nykyvalossa ja talvisin päivänvalo saattaa olla parikin päivää pois käytöstä... Kaamos.)

"Ministudio" on melkein valmiiksi rakennettu huoneeseeni ja sähköjohtokin ujutettu hankalaan paikkaan paikalleen, mutta varsinainen projekti saa silti vielä odotuttaa itseään siihen saakka, että saan pari eheää kotipäivää projektin aloittamiseen. Nyt tulevat päivät ovat silppua, mutta hyvällä tavalla: nyt torstaina (joka on jo oikeasti tänään, vaikka henkisesti minulle tässä vaiheessa vielä huomenna) on PV Lehtisen elokuvantekijätapaaminen Arktisen Upeeta -festareilla (Live Herringin vieraana) ja lauantaina Lähikuva - keskisuomalaisten elokuvatoimijoiden tapaaminen. Maanantainakin on menoa.

Mutta ehkä ensi viikon tiistaina saan sitten vihdoin käynnistettyä prosessikuvauksen. Huh. Jos ajalle antaisi vallan, se voisi taas käydä vähiin, joten ehkä parempi pitää se tiukasti suitsittuna.

Animal Collective — Today's Supernatural

[Lumen pesä / Snow's Nest. Pigmenttimustetuloste (päällekkäistulostus), ~11,5x35cm (+marginaali), ed. 5.]

Elämä on viime viikkojen aikana muistuttanut monimuotoisuudestaan, niin hyvässä kuin pahassa. Pysäyttäviä hetkiä, hiljaisuuteen uppoamista.

Työ on repinyt päätä moneen eri suuntaan ja henki natisee jatkuvan deadline-kierron alla, mutta siitä huolimatta luonnosvihkoon on piirtynyt ohuella lyijykynällä luonnoksia tulevasta kuvasarjasta. Mieli palaisi päästä aloittamaan sitä jo, mutta elämäntilanne ei anna mahdollisuutta vaihtaa asioiden järjestystä tälläkään kertaa. Yritän pidätellä itseäni.

---

Olisi niin aika käydä talviunille. Hereillä pysymisen taito on vähän hukassa.

Animal Collective — Today's Supernatural

Vaskenruosteyrtti-projekti on työn alla ja keittiö muuttunut pieneksi dokumentaatioministudioksi. Parhaillaan yritän raivata työhuoneeseeni sellaista pientä koloa, johon saisin ko. projektin siirrettyä, jotta ruokaakin pääsisi joskus syömään. Ei muutenkaan ole niin terveellistä sählätä noiden metallijuttujen kanssa keittiössä. Suurin osa tosin on purkissa. Yhden pienen pienen kokeilun tein ihan suoraan kuparilevylle, kun ajattelin hieman kerätä materiaaliani Checkpoint Leonardo -näyttelyn yhteydessä Jyväskylän taidemuseossa huhtikuussa pidettävään luentooni espanjanvihreästä (samaiseen näyttelyyn tuo Vaskenruosteyrtti-installaationikin menee). Nämä kuvat tästä nimenomaisesta värikokeilusta, kokeilin roueninvihreän valmistamista suolan avulla. (Ei ole varsinaisesti myrkyllistä, mutta haitallista kyllä, joten en suosittele kokeilemaan kuin siihen sopivissa tiloissa. Keittiöhän ei ole sellainen...)



Muutenkin tammikuu sujui varsin sutjakasti, kun vauhtiin pääsi. Prahan näyttelyn päivämääriksi varmistuivat 26.2.-5.4.2014 ja pääsimme myös Berliinin Galerie Pleikuun pitämään näyttelyä ja residenssiin 14.4.2014 alkaen. Ensi vuonna siis odottaa kosmopoliittielämä :) Kunhan nyt selviäisi ensin tästä täkäläisestä. Kasaantuneiden hommien purku vienee vielä hyvän aikaa päiviä ja uusia ja isojakin työprojektejakin odottaa.

Bat for Lashes — Laura

Että voi pänniä. Kerrankin olin etukäteen ajatellut laskeutuvani rattoisasti joululomalle ja keskittyväni muutaman viikon vain omiin juttuihini... Kiitos flunssan, kurkkuputken tulehduksen ja kaikkien maailman sivutautien koko joulu meni sängyn pohjalla ja vielä uusi vuosikin, eikä senkään jälkeen elämä ole ollut vielä mitenkään auvoisaa. Ei ollut todellakaan mistään pikkunuhasesta kysymys - moneen päivään en yksinkertaisesti kyennyt tekemään mitään muuta kuin nukkumaan ja joko palelemaan tai hikoilemaan. Onneksi otettiin jouluruoan kanssa vähän etulähtö, koska jouluaatosta viime viikkoon en maistanut yhtään mitään. Eikä kyllä tehnyt mitään mieli syödäkään. Onneksi sentään jouluiset maisemat olivat kaunistakin parempia ja se pieni päivittäinen valon tiraus aivan uskomaton. Jotain lohtua aina silloin, kun jaksoi avata silmänsä.

Nyt on sitten melkein normaali olotila saavutettu. Ei ehkä vielä terveyden kannalta, mutta töiden kannalta: rästissä on vino pino asioita, enkä tiedä kuinka monta viikkoa menee, ennenkuin olen kerennyt vastaamaan kaikille muutamien viikkojen aikana meilitse lähestyneille - saati sitten tekemään kaikki meiliin kertyneet työprojektit alta pois. Yritän olla ajattelematta asiaa, niin en rusennu ajatusteni alle.

Ehkä eniten harmittaa Vaskenruosteyrtti-projektini, jonka dokumentaatiokuvaus oli tarkoitus aloittaa ennen joulua - ja joka on edelleen aloittamatta. Ärsyttävää päätyä pielavetisiin ratkaisuihin tällaisten juttujen kanssa, mutta ei kai tässä auta muu kuin lopettaa ininä ja tehdä se, mikä tehtävissä on.

Sitten ensi viikolla, kun pääsen oikeasti tolpilleni. Olen päättänyt.

ps. Timpalle aukesi facebookiin taiteilijaprofiili, josta saa käydä tykkäämässä, jos haluaa pysyä ajan tasalla tulevista tapahtumista: https://www.facebook.com/tsalekivi

Joulukalenteri :) Karkit saivat odottaa tammikuista mässytystä - kiva bonus parantumisprosessille.

Sissy & The Blisters — Killing Time

Kiss. Miniprintti, 8x8cm, ed.50.

Viime viikonloppuiseen joulubasaariin ehdin tehdä myös c-kasetti- ja vinyylinostalgiapläjäyksen, printtejä ja pinssejä (Vinyl & C-Cassette Nostalgy -sarja). Pinssejä on ollut aiemminkin, mutta kun ne on olleet muiden pinssien seassa, ne ovat käytännössä hävinneet sinne. Nyt tajusin erottaa ne omaksi entiteetikseen omaan rasiaansa ja kyllä ne sitten hyvin löysivät asiakkaansakin. Myös paperiset kaffeet, kakkuset ja muut soppaset tekivät ihan hyvin kauppansa, joten pahvibistron puolellakin meni mainiosti. Olin melko varma siitä, että kun tv toitotti juuri edeltävällä viikolla virallisesti taantumasta, kalliimpia vedoksia ei liikkuisi pöydästä lainkaan, mutta ainakaan vielä uutinen ei hirveästi vaikuttanut ostajiin. Onhan tuo kahden päivän sosiaalinen maratoni aina kummallisen uuvuttava, mutta samalla raikas piriste normaalin keskelle. Myyntiäkin suurempi hienous on aina ihmisten kanssa jutteleminen - kuvista löytyneillä tarinoilla elää taas pitkään eteenpäin.

Viime aikoina olen ajautunut enemmän kuvitus- ja piirrosjuttujen pariin - tai oikeastaan ihan tietoisesti marssinut suoraan kohti. Ensi keväänä valmistuva isompi printtisarja saa taas rauhassa muhia ja sillä välin hauskuutan itseäni (ja toivottavasti jossain määrin muitakin) keskittymällä kuvitusjuttuihin. Suutarin lapsella ei vaan taaskaan ole kenkiä... Teen onnistuneita markkinointisuunnitelmia ja -kampanjoita muille, mutta omat tiedotusprojektit eivät ota onnistuakseen. Kuvituksia-sivu (www.kuvituksia.com) on kyllä paremmassa kuosissa kuin toinen portfoliosivuni (www.paivihintsanen.fi), mutta sivun ja kuvien markkinointi on kyllä jäänyt niin komeasti muun tekemisen jalkoihin, ettei mitään rajaa. Melkein hävettää, kuinka keppoisesti Monsterium/Kuvituksia facebook-sivu on saanut jäädä sijoilleen. Niistä muutamista tykkäävistä kiitollisena arvon tykkääjien kesken vuoden lopussa yhden Café-Bistro Miniprint -sarjan vedoksen ja kuukausittain pinssejä. Pitäisi varmaan tehdä oikeasti joku tykkääjien haku -kampanja, ettei tarvi tyhjille seinille kirjoitella, mutta aggressiiviset "jaa tämä kuva ja tykkää sivustamme, niin olet mukana arvonnassa" -jutut ovat vain ihan hirveitä... Tuntuu siltä, että parempi muutama aito tykkääjä aina silloin tällöin hitaasti kuin kerralla koko satsi mukatykkääjiä.

Mukavaa on se, että kiinnostusta on tullut etenkin ison veden toiselta puolen. Vielä kun jotenkin keksisi edullisen tavan postittaa tilaukset, niin asiasta voisi tullakin jotain. Jokin tuntuu olevan pielessä siinä vaiheessa, kun lähetyshinta on säännönmukaisesti korkeampi kuin tuotteen hinta... Hmph.

Café-Bistro Miniprintin annostaulu joulubasaarilla...

Joulubasaarilta...

Täytynee jatkossa panostaa kunnollisiin hintalappuihin :)

Joulua kohti. Aamuhetki sujui tänään normaalia leppoisammin, oli jopa aikaa istua kahvikupin kanssa pöydän ääreen ja tiirailla lähipuun valloittanutta tilhiparvea. Toivottavasti huomisaamusta löytyisi samanlainen hetki.

Salad - Kent

Tomato Soup With Turmeric and a Shark. (8x8cm miniprint, ed. 50. 15€)

Vielä muutama päivä pitäisi tikistää työprojektien viimeistelyyn, sitten meinaan heittäytyä pariksi päiväksi ihan vapaalle. Jo on aikakin: tietokanta-ajattelu ei aivossa oikein enää tunnu vääntyvän muotoonsa ja saatan tuijottaa monta minuuttia koodia tajuamatta mitä oikeasti katson.

Mieli tuntuu todella kaksijakoiselta, kun graafisissa tilaustöissä olen tehnyt muutaman suruaddressikuvituksen, oma tuleva vedossarja on aika synkeän puhuva ja onneton ja samalla - ehkä juuri siksi - ilmoille ryöppyää vinkeitä, kirkasvärisiä kuvituksia miniprinttien (ja tulevien pinssien) muodossa. Viimeisimpänä sarjana olen pukannut ilmoille jo viisi vuotta vääntämäni Café-Bistro Miniprint -sarjan, jonka ekat luonnokset löytyvät jo kymmenen vuoden takaa nimellä Ravintolapäivä! Nuo tussipiirroksista alkunsa saaneet työt eivät ole mitenkään teknisesti järkyttävän monimutkaisia tai syviä, että sen vuoksi aikaa niiden tekemiseen olisi kulunut viisi vuotta (mikä saattaa hyvinkin olla totuus joidenkin muiden kuvieni kohdalla), mutta melkein valmiista on yllättävän hankala saada oikeasti valmista. Aikapulaakin suurempi vaikuttaja tässä yhteydessä on varmaankin olllut vain oma aikaansaamattomuus. Paljon puhuttu puhti unohtaa käydä kylässä liian usein. Pitää ottaa se puhutteluun.

Jospa nyt pienen välivapaan terästämänä saisin Jyväskylän taidemuseon Joulubasaariin valmiiksi myös muutamia vuosia pyörittelemäni "musiikkiaiheiset" miniprintit (ja pinssit), niin alkaisin olla melkein ajantasalla todo:n ja todellisuuden kanssa. Tätä varmaan ennakoi viime yön unenikin, jossa tuotin jollekin nuorelle raskaan musiikin yhtyeelle jouluversiota Peltoniemen Hintriikan Surumarssista. Soisin kyllä, että päässäni soisi nyt joku vähän iloisempi humppa, koska alavirettä löytyy ikkunasta katsomalla muutenkin vähän liikaa.

More Like Trees - The Night

[Kuningattaren kuolema / The Death of the Queen. Pigmenttimustetuloste, 27x27cm (+marginaali), ed. 15.]

Kas, kävin Espanjassa. Madridin reissua edelsi miltei kahden viikon tauoton 24/7-työskentely ja Madridissakin joka päivä oli työpäivä, joten eilinen täysuni paluulennolla ja tämänpäiväiset pakkaus- ja inventointisessiot tuntuivat miltei lomalta vain. Illalla jollain energialla sain myös varastotilanteeni ajantasalle - huomenna voin vihdoin vastata viikon aikana tulleisiin tiedusteluihin, ja suurimpaan osaan suosiollisesti.

Madridin aurinkoiset säät ja puut lehtineen antoivat kyllä melkoisen energiapläjäyksen tämän pimeän sumun keskelle. Viikon keskittyminen aivan muuhun (kuusi työpajaa roskisvärjäyksestä; kuulumisia piakkoin Suloisia värejä -sivuilla: suloisiavareja.wordpress.com/) tyhjensi sopivasti päätä ja värjäsi sormet keltaisiksi ja vihreiksi, eikä tullikaan ollut kiinnostunut epämääräisistä nyssäköistä matkalaukuissamme. Päädyin taas itselleni räätälöityyn turismiratkaisuun: Pradon sijaan päädyin sen taakse, uskomattoman kauniiseen kasvitieteelliseen puutarhaan, jossa vingutin kameraani ja sauhutin kynääni muutamia tunteja. Kuvamateriaalia sielulle ja jotain myös tuleviin artsuiluihin.

Kaikessa upeudessaan Madrid näytti myös kääntöpuoltaan ja paikallisten kanssa jutellessa sai käsityksen siitä, kuinka tukalalta monen tilanne maassa näyttää. Hotellimme sijaitsi parlamenttitalon lähellä, joten todistimme melkein livenä yleislakkopäivän mielenosoitusta. "Melkein" siksi, että seurasimme mielenosoitusta televisiosta ja kuulimme parvekkeelta mielenosoituksen ääniä, mutta kun katsoimme kadulle, näkyvissä oli vain leppoisaa keskiviikkoiltaa viettäviä nauravia ihmisiä. Tosin, koska asuimme niin lähellä parlamenttia, kadullamme oli jonkin aikaa ihan oma poliisibarrikadi, ja koska pidimme suurimman osan työpajoista vilkkaimman mielenosoitusalueen toisella puolella, poliisien ja barrikadien näkeminen kuului jokapäiväiseen arkeen. Työpajoihin osallistuvien ja muiden uusien tuttavuuksiemme kanssa jutellessa sai nopeasti käsityksen siitä, kuinka kattava ja epätoivoinen työttömyystilanne on ja kuinka tiukassa raossa monien ihmisten elämä on. Jos opiskelijat käyvät muotoilukoulua kahdessa tai kolmessa vuorossa ja opettajan päivä saattaa kestää aamuvarhaisesta kymmeneen saakka illalla, jotenkin oma elämänrytmi kaikkine kiireineen ja tilapuutteineenkin tuntuu kummallisen leppoisalta ja väljältä.

I Am Kloot - Hold Back The Night

[Das Cabinet des Dr. Caligari. Toisinto I / Reprise I. Pigmenttimustetuloste, 11x32cm (+marginaali), ed. 10.]

Firenzen jälkeinen aika on hulahtanut ohi nopeasti, kuin sekunneissa. Samalla aikaa tuntuu kuin koko reissusta olisi jo kuukausitolkulla aikaa. Hirveä kulinaristinen kriisi alkaa helpottaa. Gelatoikävä ei varmaan hevillä hellitä, mutta ikäväni tuoreisiin oliiveihin olen saanut joten kuten tasaantumaan. Sen verran reissu kumminkin vammautti, etten saa millään enää nieltyä kotomaan kaupasta saatuja mustia oliivin kaltaisia pikkuisia, kuivia nappuloita, jotka ravintoloiden salaatitkin tursuavat. Jotkut kalamatakset ovat sinnepäin, mutta edes tapastiskeiltä ei ole vielä helpotusta löytänyt. Seuraavan kerran varaan matkalaukun vakuumipakatuille oliiveille. Ja ne tomaatit... Onhan se eri kasvis, kun saa kasvaa auringossa, eikä sitä nypitä raakana matkustamaan kaukomaahan.

Lukeminen ja kirjoittaminenkin ovat taas ikävästi jääneet, kun pitää keskittyä tilaustöiden tekoon. Tiesin kyllä etukäteen, että loka- ja marraskuu tulisivat olemaan melkoisia koitoksia, mutten silti oikein tajunnut, kuinka elämää vievää voi parin suuremman projektin tekeminen olla. Se hyvä puoli näissä projektirysäyksissä kyllä on, että pää seikkailee luonnostelemaan ja ideoimaan jotain ihan muuta - en tiedä, mihin nuo ideani enää kirjaan. Pitänee tehdä omille projekteilleen samanlainen toimintasuunnitelma kuin tilaustöillekin - jos niitä sitten saisi myös tehtyä, eivätkä ressukat hylkiöt jäisi aina roikkumaan jonon viimeiseksi.

Timpan työhuoneelle Tourulaan menen asentamaan oman vaskenruosteyrttidokumentaatiopisteeni, kunhan ensi lauantain Tourulan kuvataiteilijoiden avoimet ovet -tapahtuma on ohi (Lisää tietoa tapahtuman FB-sivulla; infoa saa leivttää vapaasti!) Loppuvuonna sitten muutenkin keskityn enemmän omiin projekteihini, muutamaa pienempää juttua lukuunottamatta.

---

Polyannanismin mukaisesti tästäkin projektin syömästä päivästä pitää löytää jotain positiivista. Aamulla se ei ollut edes niin vaikeaa: tarvitsi vain katsoa ulkona vaakasuoraan viimovaa räntää ja hetkessä iski instant-onni, kun tajusi, ettei tarvitse mennä ulos tänään ollenkaan. Yritän vain muistuttaa itselleni, että olen ennenkin talven yli suurinpiirtein järjissäni selviytynyt.

Radiohead - Fake Plastic Trees

Muutama päivä sitten oli ensimmäinen oikeasti pilvinen päivä ja lämpötila tippui (päiväksi) noin pariin kymmeneen asteeseen. Kovan tuulen kanssa ilma on tuntunut vihdoin helpottavalta ja taivaalta siivilöityvä valo muuttuu päivä päivältä kauniimmaksi. Illalla, kun ylätaivaalla juhlivat vielä kevyet lammaspilvet, alempaa ohitse ajelehti melkein mustien pilvien massa, joita laskeva ilta-aurinko valaisi altapäin - kuin yö olisi ajellut hitaasti päivän ohitse. Unenomaista vaikutelmaa lisäsivät pikkuiset pimeät pilvihattarat, jotka matkustivat mustan jättiläisen ohitse omaa vauhtiaan paljon lähempänä meitä. Oma pokkarikamerani ei pystynyt tallentamaan surrealistisen spektaakkelin verenpunaisia värejä; toivottavasti ne tallentuivat Timpan parempaan kameraan. Siltikin kaikki tapahtumasta ottamani kuvat näyttävät siltä, että joskus tulevaisuudessa en varmaan usko itsekään, ettei niitä ole käsitelty mitenkään. Jos olisin elänyt keskiajalla ja nähnyt moisen näyn, olisin todennäköisesti maannut useita viikkoja valveilla odottaen pelolla ruton puhkeamista.

Muutamina viimeisinä päivinä varjot ovat kasvaneet (vai tuntuuko se vain siltä?), kamera on saanut tallennella uusia näkyjä ja kuvia on päässäni valmiina jo monen näyttelyn verran. Pitää huolehtia siitä, että järjestää jostain niiden tekemiselle aikaa, etteivät ne jää vain epämääräisiksi läikiksi kummittelemaan pään perukoille. Joitakin luonnosmaisia kuvia olen raapustellut muistikirjaani, mutta pääasiassa aika on mennyt kirjoittamiseen - ja päämäärättömään harhailuun ja oleiluun.

Viime päivinä elämä on tuntunut unenomaiselta. Lähinnä ihmeellisen ihanan valon takia, ja koska voi istua ikkunat auki keittiön pöydän äärellä työskentelemässä samalla, kun pihalla keskustelijoiden huitovat varjot piirtyvät seinään jättimäisinä. Tai siksi, että mahdottomuuden tuntu on kadonnut, asiat vain ajautuvat oikeisiin uomiinsa ihan omalla voimallaan.

Antony and the Johnsons - Cut the World

Kesti toista viikkoa Firenzeen pääsyn jälkeen, kun pää tuntui jälleen toimivan jotenkin. Kun turismi on hoidettu alta pois aiemmilla kerroilla, tällä kertaa voi keskittyä olennaisempiin asioihin: oleiluun, syömiseen, lukemiseen, nauttimiseen. 

Muutamana päivänä olen jäänyt asunnolle ihan vain kirjoittamaan ja tekemään muutamia kuvitushommia. Kun taustalla eivät paina muut työt, mikään itsestä tuleva projekti, olkoon se sitten sanoja, kuvia tai molempia, ei tunnu samalla tavalla työltä.

Tänään kävelimme turismin ydintä vältellen Firenzen suurimpaan puistoon kaupungin länsipuolelle. Valo oli ihan uskomaton. Syksystä ei ole vielä minkäänlaisia merkkejä, mutta elokuun kuumuus kuivatti myös luontoa ja maa on täynnä ruskeaksi karrelle kuivuneita lehtiä. Olimme puistossa ties kuinka kauan: otimme valokuvia, nautimme valosta, istuin jonkin aikaa kirjoittamassa.

Kotiin päin kävellessä tunsin pienen piston sydämessäni: samaan aikaan, kun itse käyskentelen huolettomana ja vapaana kaikista arjen harmeista sopivan lämpimässä (ja tänään myös tuulisessa) ilmassa, Habitare-messuilla Plankkon osastolla (2 C 71) Anne, Vippe, Anitta ja Katri tekevät pitkää päivää... Toivottavasti ihmiset löytävät osastolle ja toivottavasti kauppa käy, niin omatuntonikin vähän helpottaa.

Jimmy Cliff — One More

[Laivat purjehtivat ohi jo vuosia sitten / The Ships Sailed Past Years Ago. Pigmenttimustetuloste (päällekkäistulostus), ~11,5x35cm (+marginaali), ed. 5.]

Aika hieno olo, joskin väsynyt. Ajattelin irrottautua työkoneesta joksikin aikaa, ja mikä sen paremmin kruunasikaan tämän lomalleirrottautumishetken kuin se, että Jyväskylän taiteilijaseuran teosvälitystilaisuudesta meni ihan hyvin töitä kaupaksi.

Nyt on laukku pakattu (melkein), työt tehty, taksi tilattu aamuksi ja kotimme valvojille kirjoitettu hyvät ohjeet huushollin ylläpitoon. Toivottavasti eivät saa slaagia pienestä epäjärjestyksestä luovasta sisustuksesta. Oman Italian avaimemme saamme huomenna lentokentällä (hieman jännittää tiukka aikataulu avainten luovutuksen ja koneeseen nousun välillä... Löydämmeköhän toisemme?) On jotenkin epätodellinen olo.

Random Prints -projektista on itselleni kahden edellisen toteutuskerran jälkeen tullut niin rakas, etten voinut edes kuvitella matkaa ilman sitä. Vedokset on valmiina, kirjeet pitää vielä taitella ja kirjekuoret täyttää, sitten taas salaperäinen missio kirjeiden kanssa alkakoon.

Antony and the Johnsons — Kiss My Name

[Vaikeneminen / Silence. Pigmenttimustetuloste, ~27x18cm (+marginaali), ed. 15.]

Kesän loppu on kulunut kaukokaipuun kielissä - työn pyörteissä. Tai no, kesän lopulta tämä ihmeellinen viileä harmaus on jo jonkin aikaa tuntunut, kunnes tänään sitten aurinko esitteli itsensä pitkän tovin jälkeen. Tekisi heti mieli lähteä temmeltämään kohti jäätelökioskia, mutta ei auta, kun koneelle tupsahtaa työpostia toisensa jälkeen. Joka vuosi huomaa selvästi, että ilmojen viileneminen tehostaa ihmiset toimittamaan eteenpäin kaikki työasiat, jotka ovat odottaneet toteuttamistaan jo kauan aikaa (sama käy myös joulun ja juhannuksen alla, yleensäkin lomien alla).

Toisella kädellä teen nettisivuhommia muille, toisella Isendiin Malesiaan lähtevää SULOisia värejä -projektin posteria, mielikuvituskäsillä lisäksi viimeistelen viime vuonna käsin piirtämäni Neulova noita -kirjan kuvia pidemmälle, väännän uusia kuvituskuvia ja hoidan paperiasioita pois. Välitoimenpiteinä pelaan FBssa Outernautsia, johon olen jäänyt koukkuun. Kohta oikeasti tarvitsisi mielikuvituskädetkin oikeaan käyttöön, kun signeeraus ei suju kuvitelluilla raajoilla. Jonkinlaista kummallista mielenrauhaa saan joka kerta, kun yksi projekti on valmis ja sen saa naulattua umpeen.

Keittiössä porisevat monenlaiset biojätteet hellalla (tuo kuulostaa niin paljon pahemmalta kuin on - jos vaikka muotoilisinkin tämän muotoon "hedelmien kuivatut kuoret") ja työn alla on posteri Isendiin Malesiaan. Vaikka nytkin meneillään on useimpia väriprojekteja ja niiden sivutuotteita, tuntuu, että Colorialle jäävä aika on typistynyt melkein olemattomiin. Toivoakseni elämäni taas muuttuu hieman värillisemmäksi jossain välissä. Ainakin olen viime päivinä tilaillut koko joukon väriaiheisia kirjoja lisänä kirjastooni, joka ei mahdu mihinkään. Kun se lottovoitto kohdalle päsähtää, ostan yhden huoneiston värikirjoilleni.

Taiteenedistämisasiaakin: Jyväskylän taiteilijaseura järjestää 24.-26.8.2012 Teosvälitystilaisuuden Jyväskylän taidemuseolla, jonne myös miulta menee myytäväksi kolme kehystettyä työtä (Aamu sekä tässä postauksessa näkyvät työt Vaikeneminen ja Uni jota ei voisi olla) (ja Timppa tuo myyntiin yhden, Nro. 29 -nimisen tänä vuonna valmistuneen teoksen). Ilmoittauduin perjantai-iltapäivän päivystysvuoroon, joten vähän vaihtelua tähän koneen ääreen istumiseen. Tapahtumalla on facebook-sivut, tervetuloa liittymään ja tietoa saa jakaa eteenpäin!


[Uni jota ei voisi olla / A Dream That Could not Be. Pigmenttimustetuloste, ~27x18cm (+marginaali), ed. 15.]

Smoke Fairies - Let Me Know

Välillä jotain muuta. Olen yrittänyt keskittyä vähän kuvituspuolen juttuihin ja viimeistellä joskus keskenjääneitä juttujani. Viime viikon Illustration Fridayn teemana oli Loneliness ja päädyin viimeistelemään siihen vanhan kuvitukseni Autumn Day at the Park, joka oli koneellani lähinnä ääriviivapiirustuksena lukuisten kommenttimuistiinpanojen kanssa. Yritin niitä tulkiten raapustaa kuvan loppuun mahdollisimman uskollisena alkuperäistoteutukselle, vaikka kaikkea suunnittelemaani en muutamien vuosien takaa enää muistanutkaan. Jossakin välissä aloin lähestyä niin paljon sitä perusartsuani, että tietoisesti jätin kaikki varjot ja sen sortin viimeistelyt pois - jotta tämä oikeasti saa olla eri näköinen.

Alunperin tein kuvan hahmottelemaani itse kuvittamaani tarinaan, jossa jonkun epämääräisen grande-katastrofin jälkeen yksinäinen lapsi kuolleessa kaupungissa yrittää elää onnellisen lapsen elämää niin hyvin kuin pystyy: rakentaa itselleen huolehtivat vanhemmat pahvista, käy heidän kanssaan nauttimassa syyspäivästä puistossa, talvisella luistinradalla autiossa kaupungissa, keväisessä omenapuutarhassa ja kesäpäivänä meren äärellä. Aloin kirjoittaa sitä runomuotoa lähentelevänä lastentarinana, mutta lopputuloksesta ei ollut tulossa ehkä kumminkaan kertomusta perheen pienimmille, kun siitä tuli niin tolkuttoman onneton ja surullinen.Tarkoitus oli alunperin tehdä tarinaan happy ending: kesäiselle rannalle eksyisi toinenkin yksinäinen lapsi, jonka pahvivanhemmat adoptoisivat ja hiljalleen perhe kasvaisi suuremmaksi, kun yksinäiset lapset löytäisivät toisiaan. Mutta jotenkin teksti muuttuikin kirjoittaessa niin, että aurinkoisen kesäpäivän pahvivanhemmat vettyvät sateessa meren äärellä, kun on muutenkin kosteaa, ja nousuvesi vie mennessään ne.

Toonasin tuohon Illustration Fridayn kuvaversioon syksyn ruskaväriloistoa reippaasti alaspäin, mutta taidanpa tehdä myös sen alkuperäisen idean mukaisen version pehmennettyine viivoineen ja hieman erilaisella värityksellä. Jos vaikka jossain välissä saisi aikaiseksi puurtaa tekstin kuvineen kokonaisuudessaan valmiiksi. En  tiedä, osaanko enää luopua siitä hirveästä, lohduttomasta lopusta, mutta jos vaikka tekisi varmuuden vuoksi vaihtoehtolopetuksen niitä varten, joiden tarinoiden pitää päättyä aina onnellisesti.

Public Service Broadcasting - London Can Take It

[Jos taivaanranta täyttyisi löytöretkeilijöistä / If only the Horizon Would Fill With Explorers. Pigmenttimustetuloste (päällekkäistulostus), ~11,5x35cm (+marginaali), ed. 5.]

Huolimatta aamulla jatkuneesta väsymyksestä, tästä päivästä on tullut varsinainen multitaskaamisen malliesimerkki. Vedostan, kirjoittelen tiedotteita, pyykkään ja keittelen SULOisia värejä -projektin hengessä kiivin kuoria keittiössä. Kahvia kuluu.

Alkukesästä tuli kokeiltua erilaisia lakkoja ja vernissoja hukkavedoksiin, mutta ainakin tuli selväksi, että varsinaisia teoksia ei noilla kokeilluilla keinoilla kannata käsitellä. Paperi on huima imuri: lakat ja vernissat joko häviävät sinne sisään tai läntittyvät epämääräisinä pintaan. Parhaimmassa ja tasaisemmassakin tapauksessa niillä on taipumus ennemminkin sammuttaa värejä kuin muuttaa ne hehkuvimmiksi, mikä oli alkuperäinen tavoite. Tarkoitukseni ei ollutkaan lakkailla tai vernissailla koko teoksia (eikä varsinkaan olemassa olevia), mutta mielessäni on muutama teos, jossa olisin halunnut tehdä "mustaa mustalle" ja "sinistä siniselle" samalla tavalla kuin miten uv-vernissa käyttäytyy painotuotteissa. Pieniä yksityiskohtia ja koristeenomaista pintaa korostamaan mattavärejä. Ajatus saa jäädä siis prosessoitumaan päähäni vielä tuleviksi ajoiksi. Tänään kuitenkin päätin tehdä vähän erilaisia kokeiluja noilla lakoilla ja vernissoilla, nimenomaan hukkaprinteille - alkukokeilut lupaavat sopivaa outoutta.

Hukkaprinttikasani lisääntyi taas muutamilla vedoksilla, kun olen yrittänyt säätää Kaksitoista variaatiota maisemalle -sarjan vedoksia (kuvassa) ulos koneestani. Ne on tehty päällekkäin printtaamalla ja tuntuu, että on yhtä paljon kiinni tuurista kuin taidostakin, että saa ne onnistumaan. Vedoksia myydään eksklusiivisesti vain Höyry-galleriassa; niistä osa on siellä näyttelyssä esillä tämän kuun loppuun ja loput irtokappaleina alakerran Emalipuu-kaupassa ostettavina. Sarjan editio on viisi, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, etten todennäköisesti saa sarjaa ihan täyteen - niin monta on mennyt pieleen, että tulee pian kalliimmaksi tehdä koko satsi kuin jättää tekemättä.

The Damned - You Know

[Itäisen tornin portaat / Staircase of the Eastern Tower. Pigmenttimustetuloste, ~12x27cm (+marginaali), ed. 30.]

Ei mikään maailman paras päivä. Heräsin ihan järjettömään väsymykseen, joka ei lakannut koko päivänä. Aamupäivällä sain vihdoin vastattua eräälle prahalaiselle gallerialle, jonka meili saikin sitten odottaa vastaustaan yli kuukauden. Viive vastauksessa tuskin vaikuttaa ainakaan positiivisesti, mutta toivottavasti muu sisältö kiinnostaa niin paljon, että pieni vitka unohtuu. Asioiden roikkumaan jääminen normaalisti ärsyttää sen verran, että sitä vain harvoin tapahtuu, mutta jotenkin tuo asia vain pääsi päivä toisensa jälkeen lipsahtamaan jonnekin taka-alalle. Ehkä jotenkin alitajuntaisesti mietti pari vuotta etukäteen täydeltä näyttävää kalenteriaan ja sitä, että tahtooko sinne nyt oikeasti lisää täytettä. Kun olisi hirveä paine keskittyä vähäksi aikaa kirjoittamiseen ja kuvittelemiseen (sekä kuvainnollisesti että konkreettisesti), ja jonkin uuden ja isomman tekemiseen. Mutta päästä pulpahtelevilla kuvilla on kyllä ihan oma elämänsä: niitä tulee jatkuvasti uusia, johonkinhan ne pitää saadakin.

Kirjoittelusession jälkeen iltapäivällä kävin Beckerillä palaveeraamassa ja katsomassa Kapan näyttelyn, ja siinä samalla törmäsin muutamiin tamperelaisiin tuttuihini, joiden kanssa oli mukava vaihtaa kuulumisia (ja jotka poistuvat galleriasta teokseni kainalossaan - ja mukanaan myös lupaukseni siitä, että syön koko rahalla gelatoa :D). Kevyen palaverin ja iloisen tapaamisen jälkeen ilmakaan ei tuntunut niin raskaalta hengittää.

Välillä lannistavasti tuntuu siltä, että mitä enemmän tekee, sitä enemmän on tekemättä. Asiat kun tuppaavat tulemaan bumerangina takaisin, eikä mikään tunnu menevän kerralla putkeen.Viimeksi eilen iloiten vastaanotin tilaamani kortit, joista jo aiemmin olin saanut viivästymisilmoituksen pienten ongelmien vuoksi, ja joita olin joutunut odottamaan jo tuplasti normaalia kauemmin - mutta tämä "laatuvalvottu" satsikin oli viallinen: taittuneita kulmia, naarmuja, liimajälkiä ja yksi kortti liian vähän. Pari edellistäkin tilauksen reklamaatiota ja maksumuistutusta olisi pöydällä huomisen tehtävänä. Jatkuva reklamointi vie kumman paljon energiaa.

Onneksi maailmassa on tällä hetkellä mansikoita. Niiden läsnäolo arjen universumissa muuttaa kaikki asiat niin paljon paremmiksi.

The Woodbine & Ivy Band — Gently Johnny

Sais olla 25 tykkääjää facebook-sivulla, niin sais personoitua vähän enemmän...

Ohhoh, iski tanakka kuvittelu- ja kuvitustuokio. Zazzle-kaupan lisäksi pistin Kuvituksia.com-sivua kuntoon ja avasin sille facebook-sivun. Siinä välissä elvyttelin myös Illustraattori-taitojani ja piirtelin kaikenlaista vinkeää, mikä kylläkin on viimeistelemättä. Zazzleen en ole vielä saanut lisättyä kuin Happy Bunny - Stunned Fish -tuotteita, mutta eiköhän sinne piraattejakin jossain välissä esille saa. (Jotenkin lipsahti koko prosessi - alunperin aloin vain askarrella Lost-teemaista kuvitusta Illustration Friday -projektiin ja sitten yhtä-äkkiä olinkin ajautunut kirjoittelemaan ties mitä amerikkalaisia verolappusia. No, Lost-kuvitus jäi vielä tekemättä. Jos jossain välissä saisi aikaiseksi.

Tasapainon vuoksi pitäisi varmaan jatkaa oman www.paivihintsanen.fi -sivuston päivityksenkin parissa, mutta vaihteeksi taas muutamia muita töitä alta pois ja ihan ensimmäiseksi pari kierrosta Outernautsia Facebookissa (Insomniac on pelitaloista ihanin!) Meneehän se kesä näinkin, nörttinä koneen äärellä.