Elämä järjestykseen // Organizing Life.

Eilen lähdin aamulla työhuoneelle mieli intoa täynnä. Oman vedosnurkkaukseni läjittyminen on häirinnyt jo kauan: olen säilyttänyt kehystettyjä teoksiani kahdessa puisessa kuljetuslaatikossa, joiden eteen ja kansien päälle on sitten kertynyt kaikki muu. Aina, kun on tarvinnut jotain, on ensin pitänyt tyhjentää kaikki tavara edestä ja päältä, ja nyt, kun valmiiksi kehystettyjä töitä on ennätysmäärä, tajusin, ettei tila yksinkertaisesti riitä. Mittailin tilan tarkasti, ja viime viikolla ostin valmiiksi kaksi hyllyä ihmetellen, miksi en ole aikaisemmin aikaiseksi saanut, kun ei tämä nyt niin vaikea ja edes aikaa vievä projekti ole. En vaan ikinä opi.

Työhuoneella nurkka tyhjäksi ja ensimmäinen hylly kasaan. Jännitin lähinnä sitä, mahtuvatko hyllyt paikalleen aika tiukoilla mitoilla säädettyjen tukipalkkien väliin - kyllä mahtuivat! Lämmin helpotus valahti kehoon. Vasta sitten, kun tuli eteen töiden sijoittaminen hyllyille, tajusin ajatusvirheeni. Hyllyvälit olivat ihan liian pienet isommille töille. Oli aika lannistavaa, kun oikein fyysisesti tunsi intonsa häviävän ja väsymyksen ryntäävän tilalle - ja kuinka hölmöksi itsensä voikaan tuntea. (Tämä on suora käytännön esimerkki siitä, mihin johtaa, kun kaikki aika on kovin repaleista ja työn joutuu tekemään useissa lyhyissä erissä: unohtaa edelliset päätelmänsä ja syyt, miksi on jo hylännyt jonkun idean...) Toinen hyllyistä oli kuitenkin käyttökelpoinen: sain sinne pienemmät kehystetyt työni, paspoissa olevat isommat työni, putkissa säilytettävät installaatioprojektini ja rullalla olevat kalliit käsintehdyt paperini.

Onneksi Timppa keksi, että jos toisesta teoslaatikosta poistetaan kahvat ja kannen lukitussysteemit, ja käännetään se sivuttain maahan, saan siitä väliaikaisen säilön isommille kehystetyille töilleni. Päälle laitettiin tukirimojen ylle ohut vaneri tasoittamaan kannen (entisen sivuseinän), nakutettiin etuosaan pieni toppari liukumista estämään ja nidottiin vielä kuplamuovia vanerin päälle pitämään kiristekelmutetut kehystetyt työt paikallaan. Sivuille jäi vielä tilaa isoille vedoskansiolleni. Vain muutamia töitä piti jättää lattialle, kun eivät mahtuneet hyllyille, mutta lopputulos vastaa kutakuinkin toivottua: teokset ovat suhteellisen helposti saatavilla. Lopulta vain iso ja painava lämpölevy ja kolme pakkausta 70x100cm kokoisia pahveja jäi ilman sijoituspaikkaa. Lämpölevy löysi jo paikkansa vedoslaatikon päästä, eivätköhän pahvitkin uuden paikan jossain välissä löydä.

Projektin lopussa olin kohtuullisen väsynyt. Sekä rakentelu että roudailu oli suhteellisen fyysistä, eikä väsyttävyyttä ainakaan lieventänyt se, että tila on niin matala (150cm), että koko päivä tuli vietettyä kummallisen kumarassa asennossa. Eikä se, että evääksi oli yksi onneton kanaleipä. Lopulta, kun vähän ennen seitsämää lähdimme, olo oli kohtuullisen nuutunut ja siinä vaiheessa vielä olimme menossa tunnin vierailulle kotimatkalla. Olotilaa helpotti se, että tiesimme, että kotona odotti vapaa ilta: jääkaapissa paketillinen kanansiipiä ja herkkudippiä, ja kerrankin oli katsottavana dvd-leffa. Oli kerrankin sellainen olo, että vapaa-aikansa on ansainnut.

Puoli yhdeksän maissa lopulta pääsimme kotiin ja laitoimme uunin päälle - mutta ruoanlaitosta ei sitten tullutkaan mitään. Jääkaappi oli lämmin (eikä mitenkään kädenlämmin vaan oikeasti ihan kunnolla lämmin), eikä (vähintään) päivän lämpimässä lillunutta kanapakettia oikein uskaltanut uuniin heittää. Pakastinkin oli sulana, jopa kylmäkallet hölskyivät vettä. Onneksi pizzatilaus vielä toimi, mieli ei yksinkertaisesti keksinyt mitään muuta. Ei olisi enää jaksanut liikauttaa pikkusormeakaan, mutta pakkohan sitä oli tyhjentää kaikki ulos. Päivällä oli vähän harmittanut hienojen aurinkoisten hellepäivien loppuminen, mutta ajoitushan oli ihan priima, koska osa jääkaappitavaroista saatiin parvekkeen kylmälle betonille. Pakasteet olivat kaikki kuitenkin mennyttä.

Kun lopulta pääsimme paria tuntia myöhemmin dvd:n katselun ääreen (uudelleen lämmitetty pizza naaman edessä), totta kai dvd oli yhtä pikselimössöä, eikä puhdistus auttanut mitään. Onneksi pleikkarilla lähti lopulta pyörimään - kolmas kerta toden sanoo. Siinä vaiheessa - lähempänä kahtatoista - oli vain jo niin totaalisen väsynyt, ettei melkein jaksanut enää edes syödä eikä oikein keskittyneesti katsoakaan mitään. Se siitä vapaaillasta.

Varmaan väsymystilan mittavuuden takia en sitten saanut oikein unta koko yönä. Nyt toljotan tyhjin katsein oksia, jotka olen kerännyt piirrosprojektia varten ja leikkuria, jolla pitäisi napsia tänään kolmekymmentä pahvia sopivan kokoiseksi, mutta jotenkin moottori nyt ei oikein käynnisty.

Pitäisikö vain jättää tämä päivä suosiolla väliin ja paeta kirjan kanssa sohvalle lepäilemään? On sentään sunnuntai.

---

Yesterday I went to my studio with enthusiasm pouring in my blood. I've been annoyed of one corner of the studio for long: my framed prints have been in two wooden cases, and everything has piled upon them and in front of them. Everytime I've needed something, I've first have had to empty all the stuff from the front and then from the top, and at this time, when I have more framed artworks than ever, I just realized that there's just not enough space. I measured the space very carefully, and last week I bought two shelves wondering, what is it that has kept me from doing this earlier - this isn't so hard or time consuming. I just never learn.

At the studio we emptied the corner and built the first shelf. I was nervous mainly about the outer measurements and if the shelves will fit to the space between the large wooden supporting beams - and they did! I felt warm and fuzzy. It was only when I started to fit the artworks to the shelves I realized my aberration. The spaces between the shelves themselves were too low for my bigger works. It was quite discouraging, when you feel your spirit break and the tiredness crawl in instead, physically really - and how fool you can feel. (This is a live example of what it leads to, when your time is all very fragmented and you have to do everything in many sessions: you just forget all your conclusions and why you have abandoned some idea...) One of the shelves was usable, however: I could place there my smaller framed works, my bigger work in passepartouts, my installation projects in thick tubes and my expensive hand made papers rolled.

Timppa came up with a temporary solution to fix one shelf of one of the cases by turning it into one side and removing all handles and locks. He stapled a plywood cover upon the top (previously side), and nailed a small stopper to the front of the top, and then also a layer of bubble wrap upon the plywood to keep the framed works, protected with plastic wrap, in place. There was enough space in side for my bigger print folders. There were only few works that had to be left on the front floor, as they didn't fit to the shelves, but the final set up is just about what I had wished for: the artworks are relatively easy to reach. Finally there were only the very heavy hotplate and three packs of 70x100cm cardboard that I couldn't fit into the corner. Actually, we found a new place for the hotplate, so probably the cardboards will find one too.

After we got finished I was totally tired. Both building and carrying wooden framed artworks was quite physical, and it didn't help that the space is so low (150cm) that I had to bent myself the whole day to work. And it didn't help either, that I had only one chicken sandwich for lunch. Finally, when we left just before seven, I was somewhat weary and at that point we still had one one hour visit to make. It helped to think that we had a free evening to wait: there were some buffalo wings waiting in the fridge plus some good dip sauce, and dvd movie to watch. I really had the feeling, that I had really earned my free evening, for once.

We arrived home about half past eight and started our oven - but that was it. The fridge was warm (and not just about lukewarm, but really warm), and we really didn't have courage to eat the chicken wings that had been warming all through the day. The freezer had also melted, totally. Luckily for us, pizza place was still open and we could place our orders to have something to eat. At that point I really was so tired, that it took enormous effort to force myself to do anything, but of course we had to empty both fridge and freezer. During the day I had been a bit sad that the sunny warm days were over for a while, but the timing actually couldn't be any better, because we could then place some of the fridge stuff outside on the balcony's cold concrete floor. But all the stuff from the freezer was gone.

When we got to the dvd (with re-heated pizza waiting) a few hours later, of course the movie was one pixelated mash, cleaning didn't help. Finally, the third time we tried with Playstation 3, which luckily usually plays everything, and we got our free time started. At that point - it was almost midnight - I just was so totally drained, that I almost didn't have it in me to eat or even to watch the movie. So, that was my free evening.

I think it was the amount of my tiredness that I didn't then get myself to sleep. Now I'm staring (with empty eyes) some branches that I have collected for one drawing process, and a cutter that I should use today to cut about thirty cardboards to fit, but somehow I just can't get myself going.

Should I just leave it for today, and get my book and get to the sofa to have some rest. It's Sunday, after all.

Hinnan nousu // The Increase in Prices

[Nainen ja tyhjä lintuhäkki / A Woman and an Empty Birdcage, 2014 (~15x15cm+marg)]

Materiaalikustannusten nousun vuoksi joudun nostamaan "Ihmisiä saarillaan" -sarjan vedosten hintoja kympillä ylöspäin, eli 70 eurosta 80 euroon. Hinnan nousu koskee kaikkia sarjan vedoksia. Uusi hinta on merkitty jo nettisivuilleni, mutta tulee voimaan vasta 1.6. - eli toukokuun ajan on vielä voimassa vanha hinta 70e sekä teoksia myyvissä gallerioissa että minulta tilattaessa (tilaukset: paivi.hintsanen@coloria.net). Muut teossarjojen hinnat eivät näillä näkymin ole nousemassa, mutta Ihmisiä saarillaan -sarjan teoshinnat olen alkujaankin määrittänyt niin mataliksi, että materiaalikustannusten nousu uhkaa jättää hommat plus-miinus-nollan tasolle. (Ja jos materiaalihinnat nousevat samaa vauhtia ylöspäin kuin alkuvuonna ovat nousseet, niin voi olla, että vielä pieni hinnan nousu tulee syksylläkin, mutta hinta 80e pysyy ainakin elokuun 2016 loppuun.)

---

Due to the rising costs of materials I have to rise the price of the 'People On Their Islands' prints (all prints of the series) with 10 euros, from 70 euros to 80 euros. The new price is already seen on my web page, but actually it will take place from June 1 on - in May you can still purchase prints for the 'old' price of 70e, both from the galleries and from me (orders: paivi.hintsanen@coloria.net). It seems that the prices of other print series won't be increasing in near future; I have originally set the price of 'People On Their Islands' series prints so low that increases in material costs are threatening the profit margin, so that's why this series. (And, if the material cost prices will continue rising, it could be, that there will be a small increase in prices again in autumn, but the price of 80 euros will be valid at least until the end of August 2016.)

Hymyilyttää // Smiling

You never know what the mailman brings. Today he brought me a very welcome(d) letter: I've received a grant for my Random Prints project. I bought some strawberries to celebrate this all - what a wild life I live! (*grinning sarcasticly*) #RandomPrintsProject #artistlife #whatthemailmanbrought #workdiary

Kuva, jonka Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) julkaisi 26. 05ta 2016 klo 7.01 PDT

Tänään heräsin näyttelyn (purkamisen) jälkeiseen apaattiseen "mitäs nyt sitten" -tilaan. En oikein meinannut millään käynnistyä. Tiesin, että päivän sovittuihin tapaamisiin oli sen verran vähän aikaa, ettei minkään suuremman projektin tekeminen millään onnistuisi, ja koska olen huono palaamaan keskeneräisen ääreen, keskityin lähinnä noutamaan itselleni kahvikupin toisensa jälkeen ja odottamaan, milloin sen vaikutus alkaisi. Oli jotenkin harvinaisen levoton olo, eikä tiennyt, mitä muutaman tunnin luppoajallaan tekisi. Silti en jaksanut mennä heti poimimaan postia, kun se luukusta kolahti eteisen lattialle. Ehkä jotenkin alitajuisesti yritin suojella itseäni: nykyään, yleensä, kun postia tulee, mukana on aina vähintään yksi lasku, eikä reippaasti taloudellisesti tappiolle jääneen Hyvinkään näyttelypyräyksen jälkeen ehkä oikein olisi halunnut kiusata itseään enää enemmällä rahan menolla. Mutta lopulta sekin oli tehtävä: asteltava sateisen päivän pimentämään eteiseen, nostettava posti lattialta ja avattava kirjekuoret. Mutta: ei laskuja. Yksi komeasti tilpehöörillä silattu naistenlehtimainos ja yksi kultaleimainen kirje Niilo Helanderin Säätiöltä, sisällään ilmoitus siitä, että olen saanut apurahan Random Prints -projektin toteuttamiseen.

On se vain kummallista, kuinka nopeasti voivat mieliala ja tunnelma muuttua, tuntui kuin eteinenkin olisi tulvahtanut valoisammaksi. Aurinkoiseksi värittyi lopulta tämäkin päivä, vaikka ulkona sade on tehnyt parhaansa viilentääkseen ilman melkein kuin syksyiseksi.

---

Today I woke up into apathetic "what's now then" mode which I often have after (dissembling) an exhibition. I somehow didn't find a way to get myself going. I knew that there would be so little time before a few meetings, that there was no use to start making a bigger project, and because I'm extremely bad to return to any project I have started but which has not continued long enough, I just concentrated into fetching myself a cup of coffee after another, and to wait it to affect. I felt exceptionally restless, and I didn't quite know, what I would do with this few hours of idle time I had. Nonetheless I didn't go to pick up the mail, when I heard it landing on our hallway floor. Maybe I somehow tried to protect myself: nowadays, usually, when I receive some mail, there's almost always at least one invoice, and after the unprofitable Hyvinkää exhibition I maybe didn't want to tease myself with new spendings. But I had to, finally: I had to enter into the hallway, darkened by the rainy day, pick up the mail from the floor and open the envelopes. But: no bills. One very fancy advertising envelope for women's magazine and one golden labeled envelope from the Niilo Helander Foundation, including a message of the grant I had received for my Random Prints project.

It's odd how fast the mood and ambiance can swift into totally another, it felt like even the hallway would suddenly felt lighter. So, I had my sunny day after all, even though rain outside has worked its best to cool the weather down.

Taidealetalkoissa // Art sale volunteering

Yläkaupungin Yö Galleria Beckerissä / Jyväskylän taiteilijaseuran taidelainaamossa alkaa jo puolelta päivin taidealella! Esillä myös pieni kuukauden taiteilija -näyttelyni, ja jos haluat tulla moikkaamaan, olen paikan päällä talkoissa iltapäivällä! #galleriaBecker #GalleryBecker #JyväskylänTaiteilijaseuranTaidelainaamo #taidelainaamo #yläkaupunginyö2016 #yläkaupunginyö16 #yläkaupunginyö #Jyväskylä

Kuva, jonka Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) julkaisi 20. 05ta 2016 klo 23.18 PDT

Olen tässä kohtapuoliin lähdössä kohti Galleria Beckeriä, jossa olen talkoohommissa ainakin iltapäivään saakka, ehkä myös sitten illalla jälleen (kun olen ensin käynyt syömässä). Aamulla olen ehtinyt jo piirrellä kukan terälehtiä ekstraohuella pigmenttimustekynällä hentoisella otteella: olen jatkanut vesiväriluonnosten sivutuotteena syntynyttä työtä, jota olen tehnyt valokuvauksen ohella koko viikon. Katsotaan nyt, mitä tästä tulee, vai tuleeko mitään.

Ja kyllä: kuvata voi niin paljon, että kameralaukaisinta painavaan sormeen voi tulla rakko. (Tai ehkä se on vain merkki siitä, etten ole tehnyt tarpeeksi töitä - eikö se niin ole, että työhön tottumattomiin käsiin ne rakot tuppaavat tulla?)

---

I'm soon off to Gallery Becker, where I will be working this afternoon, and possibly also at the evening (after having my late lunch break). This morning I started drawing flower petals with an extrafine archival pigment ink pen with a delicate touch: I have continued the sideproduct project of my aquarelle sketches, which I have made (together with photographing) all week. Time will show, what this will be, if anything at all.

And yes: it is possible to take so many photos that you can have a blister in your shutter-release button pressing finger. (Or maybe that's just a sign of not working enough normally - isn't it so, that the blisters happen for people who haven't used to working?)

Uuden äärellä // Making Something New

Kuva, jonka Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) julkaisi 15. 05ta 2016 klo 12.55 PDT

Tänään on se päivä, kun aloitan uusien teosten tekemisen. Valmistelua ja tunnelmaan virittelyä olen tehnyt jo parin päivän ajan parvekkeen akvarellistudiossa läträyskeskuksessa, jossa olen luonnostellut ja etsinyt hyviä värikombinaatioita, kuitenkaan mitään tavoitteellisempaa tekemättä.

Kevään 2014 jälkeen olen ollut jonkinlaisessa ihmeellisessä välitilassa: olen kyllä tehnyt uusia teoksia, mutta useita uniikkiteoksia, ja niin uusilla ja itselleni kokeellisilla tekniikoilla, että kuvien tekeminen on oikeasti tuntunut turhankin työläältä, eikä flow ole kestänyt tarpeeksi kauan pitääkseen työvirettä yllä. Kun on ollut tarpeen jatkaa työtä, ensimmäisenä mieleen on tullut töiden työläys ja niiden äärelle pääsemisen hitaus (tähän liittyy myös työlle tarvittavan tilan raivaaminen ja muu parin tunnin valmistelutyö), ja sen jälkeen olen eksynyt tekovaiheiden labyrinttiin. Siis siihen orpoon olotilaan, kun kaikki prosessit eivät vielä ole tatuoituna mieleen, vaan ne pitää joka kerta miettiä uudelleen. Joten tarkoitus on jatkaa, mutta aikomuksena pysynee vielä jonkin aikaa.

Toisaalta, viimeisen kahden vuoden aikana olen tehnyt myös uusia teoksia aiemmin aloittamiini sarjoihin, kuten Missä tuuli lakkasi (täydentyi lopulliseen 10 vedoksen kokoon vuoden 2016 alussa) ja Ihmisiä saarillaan (jossa on nyt valmiina kahdeksantoista vedosta aiotusta kolmestakymmenestä). Jälkimmäinen on helpompi, kun sitä olin alunperin ajatellutkin tekeväni 4-6 kuvan vuosivauhtia, mutta ensin mainittu kuuluu niihin kauan työn alla olleisiin projekteihin, jotka olen "käsikirjoittanut" melko tarkkoine suunnitelmineen kokonaisuuksiksi alkuvaiheissa, ja sitten ne ovat taas - toisen tyyppisen työläyden vuoksi - jääneet hitaan prosessin rattaisiin. Kun sellaiset työt valmistuvat, huomaan huokaisevani helpotuksesta, enkä innostuksesta, vaikka olisi tullut juuri sitä mitä pitikin.

Ja kolmantena, mutta viimeisen parin vuoden aikana eniten aikaa vieneenä, on se vielä näkymätön työ, jota olen tehnyt suuritöisen teoskokonaisuuden valmistelua varten. Sen toteutus näyttää nyt kaikesta työstä huolimatta olevan vaakalaudalla (tarvitsen siihen sekä tekniikkaa että apua, enkä kumpaakaan pysty taloudellisessa tilanteessani nyt ostamaan). Olen jotenkin ajatellut viime vuosien aikana sitä tähän astisen urani päätyönä, joten siihen liittyvä tappiomieliala on kieltämättä vaikuttanut myös muiden teosten kanssa työskentelyyn.

Muutenkin lipsahdan näissä pitkissä projekteissa helposti inspiroituneesta tilasta velvollisuuden puolelle, ja alan kyseenalaistaa projektin mielekkyyttä, kun työ takkuaa. Miksi jatkaa, kun joutuu tekemään jatkuvia kompromisseja resurssien puutteen takia, ja samaan aikaan päähän pulppuaa uusia ideoita, joita pitäisi päästä toteuttamaan? Vielä aion vähän taistella tuon suuren projektini puolesta, mutta jos on jälleen uusi kompromissi edessä, niin ehkä laitan sitten projektin pöytälaatikkoon odottamaan parempia aikoja. Se ei ole mitenkään poikkeuksellista työtavassani. Viisi tai kymmenen vuottakaan ei teosten luomisessa ole mitenkään poikkeuksen pitkä aika, joten joskus vain pitää odottaa ja haudutella.

Ja sillä välin, odotellessa, pitää päästä muutamia askelia eteenpäin toista reittiä.

Uusien töiden pariin siis!


---

Today is the day, when I start making new artworks. I have been tuning myself into the work for the last few days at my aquarelle studio water and colour splashing centre in my balcony, where I have made some sketches and studied good colour combinations, but not made anything specific.

After the spring 2014 I have slipped into some kind of strange in between space: I have made also new artworks, but many of those are uniquie, and I have used so new and experimental (for me) techniques, that making the pictures has really been Work with capital W, and I haven't been able to keep the flow flowing long enough to enjoy my work. Then, when it has been the time to continue, the very first thing in my mind is the laboriusness of the whole project, and the difficulties to get to work (including making some space for the project and other preparing work, which takes usually about two hours). After this I've always lost myself into the maze of all the stages of my work. That is, into that very hollow feeling, when all the processes are not yet tattooed into your mind, but you have to think them over every time. So, I mean to continue, but it will probably take some time.

On the other hand, during the last few years I have also made some new prints to the series I have started earlier, like 'Where the Wind Stopped' (which I designed to have ten prints in it, and I made the last one this year) and 'People on Their Islands' (which now includes eighteen prints of the thirty that will be). The latter one was easier, when I originally planned to continue the series with 4-6 pictures a year, but the first one mentioned is one of those forever-projects which I have 'scripted' quite detailed early at the start of the project, and then they have taken a loooooooong time to proceed - because of another kind of laboriousness. When those kind of works will be finished, I often find myself sighing with relief, not with enthusiasm, even though the final prints would be just what I wanted.

And the third thing, and the one that has taken most of my time during these last few years, is the still invisible work, which I have done for my new big installation-like series of prints. At this point, in spite of all my hard work, I'm not sure if I'm able to complete the project (I need to have to buy some technics for that, and I also need some help for programming, and I can't purchase either of those right now). For the last years I have thought this process to be my main work in my career so far, so the defeatism really has affected to all my working negatively.

It's too easy for me to slip from the inspiring feeling into the feeling of 'duty', and I start to question the sensibleness of the project, when all the joy is gone and it just won't jappen. Why continue, when you have to compromise after compromising, and at the same time your head is filled with new ideas, that you yearn to get to work with. I will try to find a way for my big project to come true, but if there's another compromise waiting, maybe I'll just leave it for a while. That's not really unusual for me. Five or even ten years is not s specially long time to me when creating art, so sometimes you just have to wait and let the process steep.

And while waiting, I can proceed a few steps taking another route.

So, towards new artworks!

Unenomainen iltapäivä // An Afternoon Like Dream

Aamupäivän kuikoilin kärsimättömästi ikkunasta ulos aurinkoiseen ilmaan, kun odottelin pahvilähetystä, jonka piti saapua jo eilen. En uskaltanut mennä edes parvekkeelle valoon ja yrttien tuoksuun lukemaan, kun sinne ei välttämättä ovikello kuulu, joten katselin aurinkoa lähinnä ikkunalasin takaa levottomana. Siinä odotellessani päivittelin Society6 -kauppaani uusia tuotteita ja tein muita pikkuaskareita, jotka ovat odottaneet aikomuksina jo viikkoja. Tilaamani pahvit tulivat ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen hieman ennen kolmea. Riemukkaana kuittasin lähetyksen vastaan, vedin saman tien kengät jalkaani ja astuin rappukäytävään, joka samalla hetkellä pimeni miltei luonnottoman nopeasti. Ja rops vaan, vettä alkoi tulla roimasti ropisten. Mietin hetken, lähdenkö vai en, ja lopulta päätin, etten pienestä sateesta järkyty, haen vain sateenvarjon. Ulos päästyäni sade oli jo hiljennytkin niin, ettei varjoa lopulta tarvinnut. Märkä maa ja nurmi tuoksuivat, ja multa (sitä tuoksua oli ollut jo ikävä).

Käväisin Galleria Beckerissä, ja siellä sisällä ollessani nousi minimyrsky. Ihan hirmuinen tuuli, satoi melkein sivuttain, ukkonen jyrisi ja puista putoili oksia maahan. Tuuli tyyntyi miltei yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Jatkoin matkaani Janne Laineen ja Outi Heiskasen näyttelyyn Ti-Laan, tapaamaan Jannea. Todettiin kaikki, että ilma on jotenkin todella outo, aivan kuin olisi ulkomailla jossain. Aika meni nopeasti jutellessa, ja lähdettiin lopulta pois yhtä matkaa, Janne autolleen ja minä kotiin. Seminaarinkadulla kurkistelin valkoisen aidan takana piilottelevia saniaisia, kunnes lopulta pysähdyin haistelemaan kesäisen voimakkaita vihreitä tuoksuja ja kuuntelemaan lintusten lirkutusta. Seisoin minuutteja katselemassa lehvistön läpi siivilöityvää valoa pisaroiden ropistessa sateenvarjooni.

Kotiin päästyäni, mehu- ja maitotölkkejä jääkaappiin asetellessani, olo oli vähän samanlainen kuin juuri unesta heränneenä.

Hienoa outoutta.

---

This morning and noon I waited anxiously to get out to the sunny weather, but I had to stay in and wait for the cardboard shipment that was dued already yesterday. I didn't even dare to go to the balcony to read amidst light and odours of our small herb garden, because I can't hear the doorbell there... So I just viewed the sun through the window glass, restless. While I was waiting the shipment to arrive, I uploaded some new products to my Society6 Shop and did a bunch of some chores that I have meant to do already several weeks ago. It felt like forever before the cardboard shipment arrived, just before three o'clock. I signed fast, put my shoes on and as I entered the hallway, the light darkened almost unnaturally fast. And there we went, all the waters kept pouring from the sky at once. I took a moment to think if I should go or not, but I decided that I wouldn't upset from the small rain, I just have to get my umbrella. When I got outside the rain had already almost stopped, I really didn't need umbrella. The wet ground and grass smelled, and the soil (which odour I have already missed some time).

I visited shortly Galelry Becker, and while I was there a small mini storm rose. The wind was maniac, it rained almost sideways, there was thunder and some branches fell down from the tree on the yard. The wind calmed down almost as fast as it had risen. I continued my walk towards Janne Laine's and Outi Heiskanen's exhibition at Ti-La, to meet Janne. We all spoke about the strange weather, like we were abroad somewhere. Time went by fast as we talked this and that, and finally we left together, Janne to his car and I headed home. Very near to my home I peaked through the white picket fence and saw some ferns hiding there. Finally I stopped to smell those summery strong green odours all around and to listen the birds sing. I stood a while watching the light sifting through the woods, as the tiny drops drummed my umbrella.

As I came home and put some juice and milk cartons into fridge, I felt like I had just woken up from a dream.

A beautiful strangeness.

Tyhjää täyttä / Full emptiness

Hyvinkään näyttely on paikallaan Promenadigalleriassa ja odottaa katsojiaan 25.5. saakka.

Olen aina karsastanut yksinkertaista työt rivissä seinällä tasavälein -ripustusta. Sitäkin toki teen (kerrankin sain melkein koko Missä tuuli lakkasi -sarjan sievään miltei tasaväliseen ketjuun!), mutta etenkin silloin, kun täytän tilan suhteellisen pienikokoisilla vedoksilla, alan kaivata ripustukselta erilaista rytmiä - taukoja ja rytmityksiä, installaatiomaisuutta. Kyse ei ole koskaan yksittäisistä teoksista, vaan kokonaisuudesta.

Olen tyytyväinen Hyvinkään ripustukseen, jonka toteutin vanhan talon ja tilan ehdoilla. Vanhoja seiniä suojasivat lastulevypaneelit, jotka myös pätkivät yhtenäisiä seinäpintoja visuaalisesti palasiksi. En viitsinyt lisätä repaleisuuden tuntua kuvilla, joten jätin paljon myös tyhjää seinäpinta-alaa: tila ja jumalainen valo saavat hoitaa omat tehtävänsä. (Kotona katselin, että jotkut näyttelystä otetut valokuvat tuolista ikkunan edessä, voisivat olla suoraan jostain Hammershøin maalauksesta... Se valo!)

Hyvinkäällä onnistuin rytmittämisessäkin niin lahjakkaasti, että näyttelystä voi ottaa kuvia, joissa teoksia ei näy lainkaan!



My Hyvinkää exhibition at the Promenadigalleria is on until May 25, 2016!

I've always disliked the simple exhibition layout, where the artworks are hanging in straight line, side by side in even intervals. I use also that layout (I'm glad I got to hang almost the whole Where the Wind Stopped series to this neat line this time!), but especially when I fill the space with those rather small prints, I start to look for a different kind of rhythm - pauses and pacing, leaning towards installation. It's never the artworks only, but the whole.

I'm absolutely happy about the Hyvinkää exhibition layout, which I executed having the old house and the space in mind. The old inside walls were covered with chipboard panels, which also cut the uniform wall surfaces into visual pieces. I didn't want to add more to the scattered feel by hanging the artworks everywhere, so I left a lot of empty wall space also because of that: the space and divine light can fulfill their own job. (At home when I looked at some photos from the exhibition, of the chair in the front of the window, and it could be from some Hammershøi painting... The Light!)

In Hyvinkää I succeed in pacing so well, that you can take some photos at the exhibition, where none of my artworks can be seen at all!

Tule tapaamaan / Come to meet me

Viime aikoina mieli on matanut melko matalalla ja sisäinen optimistini on piiloutunut jonnekin syvälle niin hyvin, että sitä on ollut vaikea kaivaa ulos. Huhtikuu on monessakin mielessä ollut kuukausista julmin, ja senkin vuoksi päätin, että toukokuu ei sitä enää ole. Itseni kevätmörrinmöykkyydestä valoisampaan vireeseen säikyttääkseni järjestän työn ääressä pienet kevätjuhlat, kas näin:

Toukokuussa 2016 olen Jyväskylän taiteilijaseuran taidelainaamon kuukauden taiteilija ja ripustan lainaamon yhdelle seinälle toukokuun ajaksi (hyvin pienen) pienoisnäyttelyn. Tiistaina 3.5. olen paikalla lainaamossa (Galleria Becker, Seminaarinkatu 28, Jyväskylä) ripustelemassa teoksiani gallerian aukioloaikana klo 12-17 – tervetuloa tapaamaan + juomaan kaffet kanssani!

—

Lately I have been quite low, my inner optimist has hidden somewhere so deep, that it has been hard to find. April has been the cruellest month in many ways, and because of that I have decided that May won't be that. I want to push myself from my current grumpy spring mood to somewhat lighter mood, and to do that I'll be having a small sprint partyish event while working, like this:

I’m the Artist of the Month at the Jyväskylä Artists’ Society’s Artotheque in May. I’ll have a small one wall exhibition at the Artotheque, which situates at the Gallery Becker house (Seminaarinkatu 28, Jyväskylä). I’ll be at the Artotheque on Tuesday May 3rd, 12pm-5pm – welcome to visit & have coffee with me!

Tavallista elämää / Ordinary life

Our herbs are anxiously waiting to get into their new home: into a small herb garden we just built on our balcony - but then it started to snow, and it's only +3°C, and no warmer weather promised. So, we'll have to wait yet another few weeks. #herbs #coriander #basil #dill #summerwhereareyou #smallherbgarden

Kuva, jonka Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) julkaisi 23. 04ta 2016 klo 7.58 PDT

Eilen kävin noutamassa Matkahuollosta Rovaniemeltä saapuneet teokset ja pakkasin Hyvinkäälle lähtevät teokset valmiiksi. Jos olisin ollut kaukaa viisas, olisin ottanut Matkahuoltoon mukaan järkeni, ja lähettänyt sinne saapuneet työt saman tien matkaan eteenpäin Hyvinkäälle, ja olisin välttynyt painavien laatikoiden roudaamiselta, tunteja vievältä purku- ja paketointityöltä ja yhdeltä Matkahuolto-reissulta. No, ei paketeissa joka tapauksessa ihan samoja töitä ole, vaikka samanniminen näyttely onkin. Eikä Hyvinkään laatikoiden pakkaaminen niin suurta tuskaa ollut, kun laitoin sinne käytännössä menemään Tampereen Rongan näyttelystä tulleen paketin; täydensin vain kehystetyllä työllä myytyjen tilalle (jotka tietenkin oli erilaisissa kehyksissä kuin Rovaniemellä olleet työt, joten en voinut lainata Rovaniemen laatikosta). Argh. Tätä säädön määrää väsyneessä mielessä.

Nyt, kun olisi vihdoin se päivä, jota olen odottanut - aikaa luovalle työlle ja uuden luomiselle - en jaksa. En yksinkertaisesti jaksa. Eikä tänään synny pakottamalla. Siispä hoidan alta pois muutaman to do -listalla ikuisuuksia roikkuneen korttitilauksen ja sen jälkeen menen pitkään ja lämpimään kylpyyn, teen itselleni teetä ja asetun kirjan kanssa sohvalle sateen raidoittaman ikkunan eteen. Jossa todennäköisesti sitten herään parin tunnin päästä otsa kiinni kirjan sivuissa.

---

Yesterday I received my artwork shipment from Rovaniemi and I packed the Hyvinkää artworks ready to be sent later. If I had been wise enough, I had taken my brains with me, when I went to fetch the Rovaniemi shipment: I could have just sign the packages and then resend them to Hyvinkää rightaway, and I would have avoided carrying those heavy packages, and the hours of opening packages and packing another packages, and also one car trip to the shipment company. Well, they didn't have exactly the same works in them (in packages which came from Rovaniemi and in packages which I'll send to Hyvinkää), although the exhibitions carry the same name. And it wasn't that big thing to pack the Hyvinkää shipment, since I just used the almost unpacked boxes that came from Tampere the Gallery Ronga exhibition a few weeks ago; I just had to fill it with a few framed prints to substitute the sold ones (and which of course wwere in different kind of frames than the works in Rovaniemi were, so I couldn't just take ones from the Rovaniemi box). Argh. This enormours amount of bits and bobs.

Now, when it's finally the day, that I have waited so anxiously for - some time for my creative work and creating something new - I just don't have it in me right now. I just simply don't have enough energy right now. I can't push myself today, I know I can't create anything by forcing myself. So, I fill one card order which has been hanging on my to do list for ages, and then I'll take a long and warm bath, after which I will make myself some tea and I'll sat to the sofa next to the window striped by the rain, and I'll take a good book with me. And I will probably wake up a few hours late with my forehead stuck to the pages of the book.

Seuraavaksi: Hyvinkää / The Next Stop: Hyvinkää

Missä tuuli lakkasi -näyttely on esillä Hyvinkään taiteilijaseuran Promenadigalleriassa 7.-25.5.2016.
Näyttelyn avajaisia vietetään perjantaina 6.5.2016 klo 18. Tervetuloa!

Facebook-tapahtuma: www.facebook.com/events/580146585494534/

---

Where the Wind Stopped exhibition is shown at the Promenadigalleria in Hyvinkää May 7-25, 2016.
The exhibition vernissage is on Friday May 6, at 18. Welcome!

Facebook event: www.facebook.com/events/580146585494534/

Kolme viikkoa menee aina liian nopeasti // Three Weeks Pass Always Too Quickly

Tanssi / Dance. 2016, pigmenttimustevedos / pigment ink print, ed. 25.

Tuntui, että vasta sain Rovaniemen Galleria Napan näyttelyn pystyyn ja nyt on enää kaksi näyttelypäivää jäljellä. Näyttelyaika kuluu aina vähintään triplanopeudella normaaliin verrattuna. Taisin tehdä näyttelyllä roiman tappion: myyntejä ei ole ollut tähän mennessä kovinkaan paljon, en varmaan saa edes matka- ja lähetyskuluja katettua, puhumattakaan näyttelytilan vuokrasta. Mutta se nyt oli tavallaan odotettavissakin. Teoksia on muutenkin liikkunut alkuvuonna todella vähän verrattuna aiempaan, joten olin osannut henkisesti varautua siihen, etteivät työt Rovaniemeltäkään lähde kovin vilkkaasti liikenteeseen. Ja toisaalta, matka- ja majoituskulut olivat niin hintavat, että osasin senkin puolesta varautua asiaan. (Ja onhan tässä vielä kaksi päivää aikaa: ehkä tulee viimeisten päivien asiakkaita, kuten viime vuonna kävi Black Wall Galleryssa Vaasassa!)

Tämä Jyväskylä-Rovaniemi -matka sai minut kyllä miettimään Suomen ulkomaita arvostavaa näyttelyapurahajärjestelmää. En tiedä millaiset rahasummat noissa pyörivät, mutta huomio kiinnittyy ennenkaikkea apurahajärjestelmien joustavuuteen, joka tuntuu suoraan huutavan, että ulkomaa on parempi. Ulkomaan matkatukia on haettavissa useammasta paikasta useampia kertoja vuodessa, kun taas kotimaan näyttelyihin tukia lähinnä saa hakea Taiken ja eri säätiöiden yleisistä apurahoista, eikä niissä ole (käsittääkseni) yhtään suoraan matka- ja majoituskuluihin kohdennettuja hakuja, eikä ainakaan sellaisia, joita voisi hakea joustavammalla aikavälillä kuin kerran vuodessa. Korjatkaa joku, jos olen väärässä. (Toivottavasti olen!) Totean tämän nykyään haettavissa olevia apurahoja yhtään väheksymättä: nekin on tietenkin hyvä olla olemassa, ja itse saan olla kiitollinen sekä tänä että viime vuonna saamistani Taiken apurahoista, jotka ovat ylipäätään mahdollistaneet näyttelyjen pitämisen. Mutta silti toivoisin, että näyttelyjen järjestäminen kotimaassa nähtäisiin yhtä arvokkaana kuin ulkomailla ja siihen panostettaisiin samalla pieteetillä.

Kotimaassa matkustaminen ja teosten kuljettaminen on (ainakin autottomalle) edelleen kallista. Itselläni suhteellisten pienikokoisten paperipohjaisten töiden kuljetus sujuu kohtuullisen edullisesti, kun ne kulkevat melkein missä tahansa lämpötilassa ja mahtuvat standardikuljetukseen, mutta erikoiskäsittelyä vaativien öljy- tai akryylimaalausten tai muiden kylmänarkojen teosten kuljetus talvisaikaan lämpösäädellyssä kuljetuksessa voi maksaa ihan käsittämättömän paljon - sen verran, että siitä saattaa tulla lopulta kynnys näyttelyn järjestämiseen kauempana. Yksityisautoilijoille tämä saattaa olla hitusen edullisempaa, minkä itsessään on nykypäivän joukkoliikennettä "suosivassa" systeemissä ironista.

Nyt tämä pohdinta lähti siitä, kun huomasin, että omien teosteni kuljettaminen toissa vuoden näyttelyyn Prahaan, sekä matkat ja viiden päivän majoitus kahdelta Prahassa maksoivat suurin piirtein saman kuin mitä maksoi teoskuljetus ja neljän päivän matkani Rovaniemelle. Tosin, samaan näyttelyyn Timo Sälekiven akryylimaalausten lennättäminen maksoikin sitten enemmän kuin Rovaniemen matkani, mutta siitäkin hinnasta kotimaan sisäinen kuljetus (Jyväskylä-Helsinki lämpösäädellyllä rekalla) maksoi aikalailla samanverran kuin Helsinki-Praha -lentokuljetus. Näyttelyteostemme kuljetus toissa vuoden näyttelyresidenssiin Berliiniin ja omat matkamme maksoivat kahdelta henkilöltä vähemmän kuin matkani ja teoskuljetukseni Rovaniemelle (majoituskuluja en tässä ota vertailuun, kun Berliinissä olimme kolmen viikon residenssissä). Mainittakoon, että sekä Prahan että Berliinin näyttelyyn saimme matka-apurahaa (Taikelta ja Framelta), millä saatoimme kattaa matka- ja majoituskulut ja mikä mahdollisti näyttelyiden pitämisen.

Rovaniemen junamatkalla tajusin Suomessa koettavat etäisyydet. Pistää vain miettimään, että mitä jos apurahasysteemi jotenkin kannustaisi kotimaan näyttelyiden pitämiseen yhtä tehokkaasti kuin ulkomaan näyttelyiden järjestämiseen, ja apurahaa kotimaan matkakuluihin olisi haettavissa yhtä fleksiibelillä systeemillä kuin ulkomaan matkakuluihin? Ehkä taiteesta tulisi tasa-arvoisemmin tavoitettavaa koko Suomessa. Ehkä vähän kärjistettyä, mutta ei kaukana totuudesta?

EDIT: Koska sain välittömästi julkaisun jälkeen sähköpostiini kitkerää palautetta siitä, että yritän ajaa alas kansainvälistä toimintaa ja haukun Frame Finlandia (henkilöltä, jolla ei ole käsittääkseni mitään tekemistä Framen kanssa), tahdon vielä lopuksi painottaa, että tämä ei ole mikään Frame Finlandin vastainen kirjoitus. Frame Finland tekee hyvää työtä omalla alallaan, edistäessään suomalaisten taiteilijoiden näkyvyyttä ulkomailla. Tämän kirjoituksen toivomus on, että kunpa tehokkaan taiteen ulkomaille viennin rinnalle saataisiin yhtä tehokkaasti taiteilijoiden kotimaan näyttelytoimintaa tukeva systeemi. Tai siis: voi, kun koko Suomen kattavaa näyttelytoimintaa varten olisi olemassa kotimaan Frame Finland!

---

It feels like yesterday, when I had the Gallery Napa vernissage in Rovaniemi and suddenly there're only two days left. The exhibition time goes by at least three times as quick as "normal" time. I think I have made a grand financial loss with the exhibition: there hasn't been many sales so far, and I won't probably even cover my travel and shipping expences with the sales, not to speak about the exhibition space rent. But I had somehow guessed it. This year the art sales have been really really quiet, at least when compared to the previous sales, so I had prepared myself to think that those works in my Rovaniemi exhibition won't sell very quickly. And in the other hand, also the travel and accommodation expences were so pricey, that I had prepared myself to that also. (And there are still two days time left: maybe there will be some last day customers, like there were at the Black Wall Gallery in Vaasa last year!)

This Jyväskylä-Rovaniemi trip (about 550 kms) made me think about the Finnish grant system that puts a lot of value to the exhibition activities outside Finland. I don't know the financial amounts of the grants but my attention is most of all at the flexibility of the systems, and in that area the system is practically screaming that it's better outside Finland. The exhibition grants to the international exhibitions (or, exhibitions outside Finland) can be applied for several times in a year when there are a lot less grants avalaible to organizing exhibitions in Finland, at least there is not such flexibility in those grant applications. (I hope I am wrong with this assumption). I'm very greatful to every grant I've received last year and this year, which have made possible for me to have exhibitions, but still I wish that somehow the exhibitions in Finland could be at least the same value as the exhibitions abroad and they could get the same attention and flexibility.

Travelling and shipping artworks in Finland is very expensive because of long distances (at least when you don't have a car). To myself the shipping it's quite easy and reasonable priced, because my small prints can be handled in almost any temperature and they fit to standardized packages, but if you have for example oil or acrylic paintings which are larger and which should be transported in temperature regulated containers, the shipping can be really really expensive - it really may be the thing that stops people to have exhibitions in further away. For the car owners this might be a bit cheaper (but not cheap), which is very ironic in this world that should prefer the public / mass transportation.

At this time I started to think about this all, when I noticed that the cost of shipping my artworks to Prague two years ago, and the flights and accommodation for two people was about the same as the costs of the shipping of my artworks and my four day trip to Rovaniemi. Though, shipping Timo Sälekivi's paintings to the same exhibition was far more expensive than my trip to Rovaniemi, but about the half of the shipping price was about the inner Finland transport (Jyväskylä-Helsinki with temperature regulated truck), about as much as the flight shipment from Helsinki to Prague. At the same year our artwork shipments and our own flights to Berlin were less expensive (for two people) than my trip and artwork shipment to Rovaniemi. (I don't count accommodation to this, because we spent three weeks in Berlin in residence). I should also mention, that we received travel grant both to Prague and Berlin exhibitions, which made possible the whole thing.

When I was travelling back from Rovaniemi to Jyväskylä I really realized the distances in Finland. I can't help but to think that what if the grant system would somehow encourage to have exhibitions in Finland as efficiently as it encourages to have exhibitions abroad, and what if the grants for exhibitions in Finland could be applied in as flexible system as they can be applied to the exhibitions abroad? Maybe the art(life) would be more coequal and equally available in the whole Finland, not just in southern cities. Maybe a bit exaggerated, but not far from the truth?

EDIT: Because I received very heavy feedback just about minutes after publishing this post, about that I try to run down the international activities and I criticize Frame Finland withtout a reason (this all came from a person that doesn't have anything to do with Frame), I would like to emphasize the fact that this post is not against Frame Finland in any way. Frame Finland makes awesome job in their area of expertice, as they support opportunities for Finnish artists to participate in international art events and exhibitions. In my post I just wish that if only we could have as efficiently working system for the exhibitions and events in Finland too.

Kauniita sanoja / Beautiful words

Toimimattomuus kiusaa // Inoperativeness distressing

Kuva, jonka Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) julkaisi 12. 04ta 2016 klo 7.02 PDT

Reiluun viikkoon ei ole toiminut pää, ja nyt kun jotenkin yrittää päästä uudelleen työn syrjään kiinni, ensin ei toimi kone ja sitten sähköpostiserverillä on jotain häikkää. Toivon, että viestit ovat kuitenkin säilyneet ja tulevat ajallaan. (Ja miten taas sattuikaan juuri sinä päivänä, kun toimiva sähköposti olisi ollut erityisen tärkeä tulevan palkanjuoksun kannalta...)

Viime päivien aikana olen tehnyt sitä, mihin pää on pystynyt: siivonnut komeroita. Heittänyt monta säkillistä tavaraa pois, roskikseen, paperinkeräykseen ja kirpparille. Sain vihdoin paperileikkurini tason tyhjäksi: se oli hautautunut vedospaperipakettien alle. Niille raivasin oman hyllyn komerosta. Paklasin seinästä pienet murtumat (joskin nyt ne näyttävät siltä, että tarvitsevat enemmän korjausta kuin mitä ennen "korjausoperaatiotani", en ole mikään remonttireiska). Olen pessyt useita koneellisia pyykkejä joka päivä.

Eilen istuin muutaman tunnin parvekkeella vain ihaillen yhtäaikaista tummaa taivasta ja auringonpaistetta ja timanttisena satavaa vettä. Kevät alkaa tuoksua.

---

My head hasn't been working for over a week now, and now that I'm finally trying to get to work again, first my computer is not working and then there are some problems in my email server. I just hope that those messages have not been deleted forever but they will arrive just later. (And why, again, this happened on a very day when functioning email would just be especially important because of my future months' income.

During the last days I have done what I have managed: I have been cleaning the closets. I have tossed several bags stuff away, to trash, paper trash and to flea markets. I finally got my paper cutting machine board emptied. It was filled with stacks of my printing papers, which now have a good space in my closet shelf. I spackled the small cracks on the wall (although now they are even worse than before my fixing operation, I'm really not any handyman). I have done the laundry several times every day.

Yesterday I sat at the balcony for a few hours quietly, just admiring the simultaneous dark sky and sunshine, and watching the rain come down like small diamonds. The scent of spring is starting to be around.

Slow Art Day

Galleria Napa osallistuu kansainväliseen Slow Art Day -päivään lauantaina 9. huhtikuuta. Klo 13 pysähdymme ihmettelemään...

Julkaissut Lapin taiteilijaseura ry 6. huhtikuuta 2016

Kaiken hämmennyksen ja surumielisyyden keskellä ehdin jo unohtaa, että minulla on parhaillaan näyttely Rovaniemellä. Ilahduin, kun huomasin, että myös Galleria Napa osallistuu Slow Art Day -päivään 9.4. - tapahtumasivu Facebookissa löytyy osoitteesta https://www.facebook.com/events/1716999818548435/

---

In midst all this confusion and sadness I already somehow forgot, that I currently have an exhibition in Rovaniemi. I was very glad to find out, that also Gallery Napa takes part to Slow Art Day in April 9 - please, check out the event page in Facebook: https://www.facebook.com/events/1716999818548435/





 

Ylös alas / Up And Down

Kuva, jonka Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) julkaisi 1. 04ta 2016 klo 7.51 PDT

Ylös ja alas on menty jälleen monella tavalla. Junailin itseni muutamia päiviä sitten ylös kartalla Rovaniemen korkeuksille saakka, jossa puolikuntoisena naputtelin näyttelyn paikalleen Galleria Napan seinille. Näyttelyn avajaisissa kohtasin aivan mahtavia uusia tuttavuuksia, ja totesin, että harvoin on ollut niin kipeänä niin hieno olo. Sen verran mukavia nuo pohjoiset kohtaamiset olivat, ettei hirveästi päässyt edes harmittamaan, vaikka jälleen perjantaiksi kaavailemani kaupunkiturismi typistyi hotellihuoneen vällyjen alla makaamiseen kuumeista tilaa arvioiden ja miettien, pystyykö itse menemään avajaisiinsa vai ei - onneksi siis päätin mennä, vaikka melkoista raahautumista matka galleriaan oli. Lauantaina paluupäivä kului rentouttavasti leffoja katsellen täysin mitään tekemättä junassa, joka lähti 9.25 aamulla Rovaniemeltä ja toisessa, joka toi kotiasemalle 19.40 illalla. Tuo kymmenen tunnin laiska paluumatka euforisen optimistisessa mielentilassa ja vähän kuumeisena oli oikeastaan hieno kokemus, totaalilepoa tarpeeseen, ja kelluin jonkinlaisessa hyvänolon pilvessä tähän aamuun saakka.

Mutta herätys sunnuntaiaamuun olikin sitten rujo: erään läheiseni sairaus on pahentunut sille asteelle, että tänään saattelimme hänet vuodeosastolle. Päivä kului epätietoisuudessa odotellen: ensin kotona, sitten keskussairaalassa ja lopulta terveyskeskuksessa. Nyt kävelen ympyrää kotona surun ryömiessä iholla, osaamatta ajatella tai tehdä oikein mitään. Vaikka tähän oli osannut etukäteen jotenkin varautua, silti Todellisuus on aina todellisempi kuin mitä se on etukäteen kuvitelmissa ollut.

Silti, kun avasin keittiön ikkunan ilmaa saadakseni, ja katsoin pimeyteen, missä katuvalot eivät vielä olleet syttyneet, tunsin ensimmäisen kerran sulavan lumen tuoksun. Hiljaisuus ympärillä tuntuu lohduttavalta.

---

Up and down, in many ways. A few days ago I took a train to Rovaniemi, and up the map, to the Rovaniemi in Artic Circle I travelled with it. I was a little bit fluish but I managed to build my exhibition at the Gallery Napa. At the exhibition vernissage I met the most wonderful great people, and I thought, that it is very seldom that I feel physically so ill but still so fine mentally. Meeting new people in north was so fantastic, that I wasn't really sad even though the Rovaniemi sightseeing I had planned to have on Friday turned out to be staying in the hotel room bed and wondering if my fever is too high to go to my exhibition vernissage at all - afterwards I was so glad I chose to go, even it felt really heavy at the time. On Saturday I spent the whole day in a train; relaxed by watching movies and doing nothing in a train which left Rovaniemi at 9.25am and after one change I arrived to my home station at 7.40 in the evening. That ten hour lazy return trip in euphoristically optimistic state of mind and a little bit feverish, was actually a nice experience, total rest for the one who needed it, and I floated in some kind of euphoria until this morning.

But it was quite a rude awakening to this Sunday morning: an illness of my very close relative is gotten to the stage, that we accompanied her to the ward today. This day was all about waiting: first at home, then at the central hospital, and finally at the local health care center. Now I walk around my apartment when the sorrow crawls my skin, and I really can't think or do nothing. Although I had prepared myself to this and knew it was coming, still the Reality is much more real that it is in one's imagination beforehand.

Yet, when I opened the kitchen window to crasp some air, and I looked at the dark, where the streetlamps were still off, I smelled the scent of the melting snow for the first time. The silence around me feels comforting.

Coloria ihailee maailman värejä / Coloria loves all the colours in the world

Rasismin vastaista viikkoa on jäljellä enää pari päivää, mutta rasismin vastainen elämä jatkuu senkin jälkeen - myös...

Julkaissut Coloria 25. maaliskuuta 2016

Sitä samaa, sitä samaa // The same, the same

Pullopostia I / A Message in a Bottle I

Ihan kuin eläisi jotain déjà-vuta koko ajan. Ihan samaa asiarumbaa käyn läpi nyt Rovaniemen näyttelyä valmistellessani kuin pari viikkoa sitten Tampereen näyttelyä valmistellessani, vaikka ajattelin olevani etukäteen ovela ja tehdä yhteisrysäyksessä monia asioita yhtäaikaa valmiiksi kaikkiin tuleviin näyttelyihin. Sellaisenaan puuduttavaa toistoa, mutta huomaan saavani jotenkin merkillistä hyvänolon tuntua, kun kirjoitan kaikki pikkuasiatkin listaan, ja sitten pääsen yliviivaamaan tehtyjä töitä. Ihan kuin oikeasti saisi jotain suurempaakin aikaan.

Pienet hienot jutut katkovat tasaista arkea: Raisa Jäntti kirjoitti Nokkonen-blogiinsa Tampereen Galleria Rongan näyttelystäni otsikolla Tarinoiden ketju. Siitä iloisena palaan sunnuntaisen arkeni pariin.

---

Like I was living all the time in some déjà-vu. I'm re-doing exactly the same things now as I'm preparing myself for the Rovaniemi exhibition, as I was doing a couple of weeks ago when I was preparing my Tampere exhibition. And I thought I was wise enough to prepare several small things for all my future exhibitions at the same time. Very boring repeating, but I find myself enjoying in a very strange way about my to do lists... I write every little job to the list and then get a good happy feeling about the fact that it is done and I get to overline the job from it. Like I was doing something very meaningful.

Also, some small things break my even everyday life: Raisa Jäntti wrote about my exhibition in her blog (in Finnish only). Glad to continue my Sunday work after reading the positive review.

Kahden vuoden prosessi // Two Years Process

Nostalgia, 2015.

Alunperin suunnittelin Missä tuuli lakkasi -teossarjaa kymmenen kuvan kokoiseksi, ja takkuisen kahden vuoden taipaleen jälkeen sarja on vihdoin täydentynyt täyteen mittaansa. Viime vuonna, kun tartuin sarjaan vuoden tauon jälkeen, mietin useaan otteeseen, olisiko maaginen luku seitsemän sittenkin parempi. Sarjan seitsemän ensimmäistä työtä olin saanut valmiiksi edellisen vuoden, 2014, aikana ja ne valmistuivat verrattain lyhyellä aikavälillä puolen vuoden sisällä toisistaan. Minulle oli itsestään selvää, että viimeiset kolme työtä joka tapauksessa tulisivat julki vasta Missä tuuli lakkasi -näyttelykiertueen ensimmäisessä näyttelyssä Galleria Rongassa, Tampereella, maaliskuussa 2016, mutta silti harmitti, kun prosessi pysähtyi kesällä ensin musteiden loputtua ja niiden maahantuonnin hitauden vuoksi, sitten printterin rikkouduttua ja lopulta paperien loputtua maahantuojalta. Elämän rivien välistä alkoi lukea vinkkejä joltakin suuremmalta voimalta siitä, että tätä ei ollut tarkoitettu. Itsepintaisesti kuitenkin pidin kiinni muistikirjaan piirtämästäni suunnitelmastani ja niiden kolmen sarjan viimeisen kuvan tekemisestä.

Nostalgia ja Odotus valmistuivat lopulta loppuvuonna 2015 ja Tanssi alkuvuonna 2016. Vielä silloin, kun vedokset olivat kädessäni, kyseenalaistin alkuperäistä suunnitelmaani. Tuntuivatko nuo kolme sarjan iltatähteä vain päälleliimatuilta jo kokonaisuudeksi muokkaantuneille seitsemälle työlle? Ja eikö numero seitsemän muutenkin tuntuisi maagisemmalta ja tavallaan oikeammalta? Pakatessani töitä lähetettäväksi Galleria Rongaan ajattelin vielä, että jätän tarvittaessa työt sitten ripustamatta seinälle.

Kun astuin galleriaan sisään, kaikki kyseenalaistamiset rapisivat pois mielestäni. Yhtä-äkkiä ei ollut enää mitään epäselvyyttä siitä, lunastivatko kolme uutta työtä paikkansa kuvasarjassa. Ripustaessani töitä huomasin, että kymmenen kuvan sarja muodosti (alunperin tahattomasti kylläkin) ihan uudenlaisen sanattoman kertomuksen, ja moni avajaisvieraskin teki saman havainnon, vaikka tulkintoja niiden kertomasta tarinasta oli useita.

Lähestyn aina näyttelyä ennemminkin jonkinlaisena kokonaistaideteoksena kuin vain yksinkertaisena ajatuksena laittaa töitä esille seinille. Ennen Galleria Rongan näyttelyä olin (teossarjan kokonaisuuden kyseenalaistamisen lisäksi) hyvin levoton siitä, häviävätkö vähäväriset teokseni gallerian vaaleaan tilaan ja saanko kokonaisuudesta tasapainoisen tilassa. On outoa, kuinka nopeasti jonkinlainen levollisuus valtasi minut heti ensimmäisen työn (Varjo betoniseinällä) ripustamisen jälkeen: ajatus kokonaisuudesta ja ripustamisesta muodostui hyvin selkeäksi, yksinkertaisesti vain tiesin, mihin mikäkin teos kuului.

Olen hyvin tyytyväinen näyttelyyn. En joutunut tekemään ripustuksellisesti yhtä ainutta kompromissia, eikä ole mitään, mitä olisin tehnyt toisin. Tämä on harvinaisen tyydyttävä tunne. Ei kai sitä muuten voi ilmaista: olen ylpeä näyttelystäni ja siitä, miten tila ja teokset muodostavat yhdessä jotain itseään suurempaa.

Tilaa, hiljaisuutta.

---

Originally I planned the series 'Where the Wind Stopped' to include ten pictures, and after very difficult two year process the series is finally completed. Last year, when I continued working with the series after one year pause, I thought seriously, if the magical number of seven works would be better. I had finished the first seven pictures of the series during the previous year, 2014, and they all were finished in rather short time window, in half a years time. I had planned that the three last works of the series would be shown first at the first 'Where the Wind Stopped' exhibition at Gallery Ronga, in Tampere, on March 2016, but still I was annoyed, when the process paused last summer first because I ran out of inks and importing them took time, and then because my printer broke down, and then after the importer ran out of papers I use. In between the written lines of life I started to read hints from some bigger power, that maybe this wasn't meant to happen. Stubborn as I am, I just held on to my plan and finishing the final three works.

'Nostalgia' and 'Waiting' were finished at the end of the year 2015 and 'Dance' at the beginning of 2016. I still continued to question my original plan and the three last prints, when they were already in my hands. Did they just feel like an add-on to my previous seven works that had already formed some kind of entity themselves? And didn't the number seven feel more magical and somehow right anyway? When I packed my works to be shipped to Gallery Ronga I still thought about the possibility to leave them out of the final exhibition.

When I first stepped into the gallery, all my doubts vanished. Suddenly I had no unclarity of if the three final works wouldn't take their place in the series. As I hang the pictures, I noticed that this series formed (though originally accidentally) a new kind of wordless story, and many exhibition vernissage guests made the same observation, although there were many interpretations on the story they tell.

I always think about my exhibition as some kind of installation like artworks themselves, rather than just placing works to be shown in the gallery walls. Before Gallery Ronga exhibition (in addition to questioning the entity of the print series) I was very anxious about the space itself: I was worried if my low-tinted works will vanish into the very light gallery space and if I could build balanced exhibition in that space. It was weird how fast some kind of tranquility took over right after hanging up the first work ('A Shadow on a Concrete Wall'): the idea of the whole and how to place the artworks was suddenly very clear, I just simply *knew*, in which place each artwork belonged to.

I am very pleased with the exhibition. I didn't have to compromise with anything, and there's nothing I had done differently. This is unusually satisfying feeling. I can't put it in any other way: I am very proud of my exhibition and of the way, how the space and artworks together form something greater than themselves.

Space, silence.

Galleria Ronga, Tampere

#galleriaronga #tampere Hämäriä kuvia näyttelystä, joka on oikeasti paljon valoisampi...Shady photos from a light and airy exhibition.

Julkaissut Päivi Hintsanen 13. maaliskuuta 2016

En muista milloin näyttelyn ripustus olisi mennyt yhtä kivuttomasti kuin Galleria Rongassa, Tampereella, viime perjantaina. Kyllähän siinä työtä riitti, mutta ei mennyt kuusitoistatuntiseksi tauottomaksi äheltämiseksi, ja vaikka ruokataukoa ei tajunnut pitää ajoissa, ei kuitenkaan ollut taju kankaalla prosessin jälkeen. Gallerian puolesta kaikki hoitui hienosti, itse olin osannut mitoittaa projektin jotenkin järkeviin mittasuhteisiin ja onni oli muutenkin puolellamme (eikä junakaan verottanut työaikaa kuin varttitunnin myöhästymisen verran).

Avajaiset olivat poikkeuksellisesti lauantai-päivällä johtuen omasta hankalasta aikataulustani. Onneksi en edes yrittänyt ahtaa niitä perjantai-iltaan, koska sitten näyttelyn ripustuksesta ei olisi jäänyt samanlaista hyvää fiilistä - valmiiksi olisi kyllä saatu, mutta huomattavasti kovemmalla pulssilla. Hienoa, että monet avajaisvieraat kommentoivat sitä, että lauantai-päivä oli paljon miellyttävämpi aika: perjantaina ei olisi illalla jaksanut rahtautua paikalle. Itsekin kerrankin pääsin nauttimaan avajaisista. Se on harvinaista herkkua; turhan usein sosiaalinen kanssakäyminen heti näyttelyn pystytyksen jälkeen tuntuu raskaalta ja edellisillä muutamalla kerralla on ollut ihan taistoa seisoa avajaiset läpi (viime vuotisen Black Wall Galleryn näyttelyn avajaisissa Vaasassa olin niin järjettömän väsynyt, etten oikein osannut nauttia kunnolla muuten hienoista avajaisista ja sen jälkeen Runonkulman gallerian näyttelyn avajaisissa Uudessakaupungissa pönötin kuumeessa ja olo oli aivan hirveä, vaikka olikin ihana kesäinen päivä ja ihmisiä paljon paikalla).

Mikään ei jäänyt harmittamaan, edes se, ettei pressiin tullut tälläkään kertaa ketään. (No joo, jos olisin tiennyt, olisin ehtinyt ottamaan pitkän rentouttavan kylvyn Tammerin leijonanjalkaisessa isossa kylpyammeessa, myönnetään, että vähän harmittaa kylvyn väliin jääminen. Mutta en myöskään tehnyt oikein töitä pressin eteen aktiivisesti, joten mitäpä siitä.)

---

I don't remember the last time when the exhibition building was so easy as it was at the Gallery Ronga in Tampere last Friday. We had to work, all right, but the process didn't turn inta mindless sixteen hour nonstop work, and even though I didn't realise to have my lunch break early enough, I was all ok after the whole process. The gallery staff did everything perfectly, I myself somehow managed to keep everything on suitable scale, and we had luck on our side in other ways too (and even coming with train did take only fifteen minutes of our time, being fashionable late again).

The vernissage was exceptionally at the Saturday afternoon, because of my own difficult schedule. I'm so glad I had enough sense not to try to fit them into Friday night, because then I wouldn't have this good feeling about the whole exhibition - yes, we would have finished the setup in time, but heart beating much faster. I'm also glad that many exhibition vernissage quests commented on that that the Saturday afternoon was much better time, they would've not managed to get there on Friday evening. I actually *enjoyed* the vernissage, which doesn't often happen. It's actually rare thing; most of the time the vernissage is too soon after the exhibition building and it just feels very heavy to have any kind of social activities then. During the last few times I've actually have had to force myself to survive the vernissage (last year at the Black Wall Gallery vernissage in Vaasa I was so ridiculously tired, that I just couldn't enjoy fully of the otherwise great vernissage, and after that at the Runonkulma gallery in Uusikaupunki I was in fever and feeling terrible, although it was a beautiful summer day and lots of people on site).

I really didn't have anything annoying about this exhibition building and vernissage, I don't even mind that there was nobody at the press event. (Well, if I had *knew*, I would have filled the beautiful large bathtab of Tammer hotel with warm water and I had taken a relaxing bath before the vernissage, so I admit that I'm a little bit irked about missing the bath... But I actually wasn't active in any manner with the press, so never mind...)

6 uutta vedosta / 6 New Prints

Kuusi uutta vedosta Ihmisiä saarillaan -sarjasta esillä parhaillaan Galleria Rongassa, Tampereella (31.3.2016 saakka, tänään tosin kiinni) ja nyt löytyvät myös nettisivultani.

---

Six new prints from the People on Their Islands series are exhibited for the very first time in my exhibition at the Gallery Ronga in Tampere (until March 31, 2016), and can be now viewed also in my webpage.

Tampere näyttely / exhibition

FACEBOOK - Please share:
https://www.facebook.com/events/814193415392610/


Työ, yö, yötyö. Sen jälkeen, kun teokset ovat valmiina, näyttelyn valmisteluprosessissa ei juurikaan ole mitään luovaa, vaikka luovuutta luoviminen vaatiikin. Olen leikannut ja signeerannut, pakannut ja pakannut lisää. Olen kiikuttanut töitä kehystykseen ja tuonut sieltä pois, ja jälleen pakannut. Olen kirjoittanut listoja ja lähetysluetteloita, ja lisää listoja, ja pankkisiirtolomakkeita ja laskuja, ja maksanut laskuja, ja vielä lisää laskuja ja miettinyt, että siihen sitä luovuutta tarvitsisikin, että saisi kaikki laskut maksettua. Mutta onneksi uusimman eräpäivä on vasta huhtikuussa, jolloin Teos 2016 -tapahtuman tilitykset tulevat (omalta osaltani tapahtuma sujui myynnillisesti paremmin kuin osasin odottaa, ja lisäksi sain muutaman palauteviestin, joihin ei liittynyt myyntitapahtumaa, mutta jo niiden takia osallistuminen olisi ollut kannattavaa!) Sunnuntaina pakkasin koko päivän, ja eilen vein Tampereelle lähtevät työt Matkahuoltoon, kävin postissa lähettämän muutaman tilaustyön ja lähetin koko nipun vedoksia Grafoteekkiin, Helsinkiin. Palkkioksi soin itselleni ensimmäisen sosiaalisen hetken pitkään aikaan: sushilounas ystävän kanssa, ennenkuin oli aika jatkaa missiota työhön liittyvien tarvikkeiden etsimisellä.

Tänään olen tikistellyt näytteyrupeaman jalkoihin jääneiden tehtävien kanssa. Hitaasti etenee, mutta etenee - ja mihinkäs tässä enää kiire Tampereen näyttelyn kanssa. Paketit ovat jossakin matkalla perille, ja ainoastaan julisteiden viimeistely on kesken. Sen ajattelin tehdä huomenna olohuoneen lattialla samalla, kun katson jotain hyvää hömppää televisiosta.

Tietenkin tuossa nyt olisi tämän viikon työlistalla vielä seuraavan näyttelyn (Galleria Napa, Rovaniemi) kutsareiden, julisteiden, pressimatskujen ynnä muun sellaisen tekeminen, jonka jälkeen koko näyttelyvalmistelurumba alkaa uudelleen samantien sen jälkeen, kun Tampereen Galleria Rongan näyttely on lauantaina auennut... Mutta ehkä vielä tänään tuijottelen tuota Tampereen näyttelyyn liittyvää to do -listaa ja kellun tässä ihanassa tunteessa, että valmisteleva työ on käytännössä tehty.

---

Working, sleeping, working and sleeping. After finishing the artworks for the exhibition, the rest of the process holds nothing creative in it, although getting it all together, somewhat demands it. Iäve been cutting and signing, packing and packing some more. I've brought prints to be framed and got the prints from the frameshop, and packed yet again. I've been writing lists and delivery orders, and yet again more lists, and giro forms and bill, and I have paid bills, and more bills, and I have thought, that this is really where the creativity could do some good - to organize everything in a way that I could pay all my bills. But luckily, the newest one is due only in April, which is the month when the Teos2016 sales clearence will come (taking part to this event was much more successfull than I ever would have thought, and in addition I got some feedback, which themselves, even when they didn't include any purhcases, would have been enough to make taking part worth while!) On Sunday I was packing the whole day, and yesterday I took the exhibition prints travelling to be shipped to Tampere plus I sent some orders by post as well as 10+ prints to Grafoteekki, Helsinki. To reward myself I gave myself a social moment - it has been a long time since the last one: a sushi lunch with a friend, before it was time to continue with searching some goods I still needed for my exhibition set up.

Today I've tried to catch up everything I have ignored during the exhibition preparation. Everything proceeds so slowly, but still it proceeds - and with the Tampere exhibition I'm in no hurry anyway. The packages are on their way, and only the posters are still unfinished. Which I planned to complete tomorrow, on the living room floor, while watching some good tv series on telly.

Ofcourse there actually is the invitations, posters, press materials etc. for the following exhibition (Gallery Napa, Rovaniemi) in my this week's to do list, and after the Tampere exhibition has been opened on Saturday, it all begins all over again... But maybe I'll just stare my almost completed to do list of the Tampere exhibition and float in this wonderful illusion, that all the work is done.

Teos2016 (II)

Vuotuinen taidegrafiikan ja veistosten myyntitapahtuma järjestetään 25.2.-6.3.2016 Kaapelitehtaalla. Nämä löytyvät sieltä!

Julkaissut Päivi Hintsanen 24. helmikuuta 2016

Kävin Helsingissä. Vein teokset Kaapelille, kävin tutustumassa kahteen tilaan ja kuvaamassa ne tulevia projekteja varten, hain Puunsielut-sarjan Rööperin taidesalongista kotiin, vein teoksia Grafoteekkiin ja kävin materiaaliostoksilla. Tehosuorittamisen jälkeen ei haitannuut vaikka juna ei liikahtanut puoleen tuntiin mihinkään, koska kuljettajaa ei ollut, ja naurattikin, kun konduktööritär alkoi kuulostaa jo niin väsyneen sekavalta kuulutuksissaan, koska se kuljettaja ei tullut. Mutta onneksi joku otti junan ohjaimet käsiinsä ja päästiin puksuttamaan kotia kohti ja oltiin eteisessämme jo kymmenen jälkeen, ihan säälliseen aikaan siis. Vielä ehdin tajuamaan hukanneeni yhden kokonaisen viikon, ennenkuin pääsin nukkumaan asti, ja sen hukatun viikon katoamista selvitellessä ja paikkaillessa tämä päivä onkin kulunut rattoisasti.

---

I took a trip to Helsinki. I took my works to Cable Factory, I visited two spaces and photographed them for my future projects, I got my Wood Spirits artworks back home from Rööperin taidesalonki, I took some prints to Grafoteekki and did some material shopping. After this efficient running around I didn't mind at all waiting the train to leave for over half an hour - because it was missing a driver. And I did laugh a bit, when the train conductorness started to sound very tiredly confused in her announces, because the train driver just didn't show up. But luckily someone did take control of the train in some point and we got to leave back home in which we arrived at about ten at the evening. Still I had time to realise that I had lost one whole week somewhere, and trying to find out where that week did go and trying to figure out where fit all those seven days tasks has kept my day today full.

Teos2016

Suomen taidegraafikoiden teosvälitystilaisuus tulossa. Tänään pakkailin teoksia työhuoneella ja melkein sain valmiiksikin päivän urakan, ennenkuin elämä toi pienen mutkan eteen. Jotain pientä jäi tekemättä, mutta tarpeeksi ehdin tehdä kuitenkin ja TEOS 2016 -tapahtumaan teokset pakattua, ja illan aikana ympäröivä elämäkin on taas asettunut uudelleen uomilleen. Helsinkiä kohti siis.

The annual art sales event of the prints is taking place soon. Today I packed some of my works at the studio and almost got the project finished, before life took another unexpected turn. I wasn't able to finish it all, but however I made enough, and got those TEOS2016 event artworks packed - and during the evening also the life around me got back to its tracks. So, towards Helsinki.

Teos2016 / Facebook

Hienoutta ja huonoutta / Something good, something bad

Tuulenvire oksien välissä - A Breeze Among the Branches, 2014

Voi, kun voisi kertoa kaikki hienot asiat, joita tässä on tapahtunut. Jotain Hienojen Asioiden suuruuden mittakaavasta ehkä ymmärtää, jos sanon, että Keski-Suomen Taikelta saamani 1000 euron kohdeapuraha ei ole se kaikkein hienoin juttu.

Ja voi, kun pääsisi avautumaan kaikesta loskasta, jota on taas eteen tullut. Siitä en viitsi kaivaa edes esimerkkiä.

Eli vaaka jälleen aikalailla tasapainossa.

Tänään sain Tampereen näyttelyn kutsukortit noudettua painosta ja pistin samantien postitse menemään Galleriaan, nyt pitäisi vielä mediatiedote rustata, niin valmistelevat työt olisi tehty. Apurahahakemuksien laatimiseen olen kuluttanut muutaman päivän, samoin kirjanpitoon ja budjetin laskentaan ja muihin todellisuutta ruostuttaviin paperihommiin. Sormet syyhyäisivät taas jo luovan työn pariin, toivottavasti huomenna vihdoin onnistuukin. Jos saan pidettyä itseni vielä tänään kurissa ja ojennuksessa, toivoa on. Olen pistänyt tämän päivän viimeiseksi paperityöläispäiväkseni, mutta maali silti näyttää olevan vielä niin kovin kaukana tämän omatekoisen deadlinen alla, että voimat ovat loppua.

---

I wish I could share all the nice things, that have happen. The magnitude of these Great Things might probably be somehow understood, if I tell, that a 1000 euro grant from the local Arts Council is not the biggest thing happening right now!

And I wish I could just pour out all the s**t that has been happening. I won't even give an example of one.

So, the balance is about even.

Today I finally got to pick up the invitation cards to Tampere exhibition and I sent them to the Gallery rightaway by post. I still should write a press release of he exhibition, and then all the preparation stuff (paperwise) would be finished. I've spent a few days writing grant applications, also keeping my books and budgets balance - I've spent my time in all those paper works which are gathering rust upon my everyday life. I wish I could get to do creative work again, and hopefully tomorrow I'll be able to. If I still obey myself today and keep a strick discipline on finishing all the paper work stuff listed, there's some hope. I've marked today to be my last day as a office worker, but still the finishing line seems to be so very far away... I'm wondering if I'm able to.

Julisteesta / About the poster

Koska olen toteuttamassa n. vuoden päästä itselleni ehkä merkittävintä näyttelyprojektia, tämä vuosi oli suunniteltava niin, että selviäisin mahdollisimman vähällä kaikesta ekstrasta (kuten tiedotteet, julisteet, kutsarit, ja kaikki sellainen näyttelyjärjestelyyn liittyvä sälä). Jotta aikaa jäisi maksimissaan luovalle työlle. (Ja taloudellisestikin vähän enemmän liikkumatilaa. Tässä kaivellaan kolikkopussin pohjia.) Aloin miettiä, että miksen tekisi näyttelyjulisteita kuten bändit ennen vanhaan (ehkä edelleen?) tekivät julisteensa: alareunaan jätettiin tyhjä tila, johon sitten saattoi kirjoittaa jotain.

Tässä nyt suunnittelen pohjaa, joka voisi toimia useamman näyttelyn julisteena, ja johon voisin jollain kikalla kiinnittää jokseenkin kauniisti sitten varsinaiset näyttelytiedot. Vähän vielä mietin leikkaa/liimaa-pelin järkevyyttä. Lähinnä sitä, että (ilman A3 printteriä tuota infoa ei saa ) pakostakaan paikalleen niin silmiä hivelevän kauniisti kuin ehkä sitten pitäisi, ja toisaalta sitä, että viehän näyttelyinfojen tulostelu ja paikalleen liimaaminen sitten aikaa. Mutta ei hirveän paljon enemmän kuin julisteiden lähettely printtitalolle, koevedoksen tsekkaaminen ja noutaminen erikseen joka kerta, ja rahaakin säästyy huomattavasti.

Ajatus on vielä prosessissa, mutta ehkä se tästä lähtee...

---

One year from now, I'm planning to have an exhibition, which is propably the most meaningful for myself so far, and because of that I had to plan this year so that I could manage all the extra thingies (like writing press releases, making posters and exhibition invitations, and all the stuff connected with exhibition planning). So I could have maximum time for my creative work. (And also some room with my financial situation - here I am using the last coins from my wallet). I started to think, that why wouldn't I make the exhibition posters in a similar way that the bands used to (maybe they still do?): leaving an empty space on the bottom of the poster, so you could then write something into it.

Now, here I am planning a template, that could work for several exhibitions, and to which I could in some, still mysterious, way to attach the exhibition info. Still I have to consider if the cut and glue system is sensible enough. It's obvious, that you really can't place the info into the paper so beautifully as I wish (with no A3 printer in use), and also, it then takes time to print those infos and glue them on. But then again, not so much more than remaking the poster for each exhibition, uploading the poster each time separately to the printer, taking the time for going to view the proof, and then getting the prints from the print house, each time. And also, a lot money can be saved.

Still in process, but getting there...

Hiljaista pakertamista // Slow, Silent Working

Sähköpostiin tippuu joka päivä tapahtumakutsuja, joihin useimpiin en ehdi edes reagoida, kun ne ovatkin jo ohi. Meneillään on useampia projekteja, jotka ahmivat aikaa, ja ahmisivat enemmänkin, jos olisi antaa. Jokseenkin levollisen mielen olen onnistunut kuitenkin hankkimaan järjestelmällisyydelläni: olen näyttelyjä suunnitellessani hylännyt taiteilijan kaulaliinani ja pukenut ylleni tehotuottajan huivin.

Kaikista pienistä tehostuskeinoista ylpein olen uusista aikatauluistani ja budjettisysteemeistäni. Kun viime syksynä hahmotin, kuinka täynnä tämä vuosi on kilkettä ja säätöä, laadin itselleni yhden toimintabudjetin (erillisten näyttelykohtaisten sijaan) ja se on osoittautunut käsittämättömän hyväksi työkaluksi kokonaisuuden hallinnassa. Olen tehnyt myös erilaisia aikatauluja aiemminkin, mutta nyt olen saanut aikaiseksi mega-aikataulun, jossa kaikki deadlinet on listattu ja värikoodattu ja tehtävistä upotettu lisätiedot mukaan, ettei mitään joudu etsimään muualta. Tietenkin, kaikki deadlinet kalenteritaulukkoon naputeltuani tuli jonkinasteinen tukehtumisrefleksi, kun jatkuvien viimeisten päivämäärien massa tuntui niin loputtomalta - mutta sitten itsekin tajusin, että tottakai se siltä vaikuttaa, kun väliin ei ole merkitty niitä eräpäivättömiä päiviä lainkaan.

Silti erilaisia deadlineja on jo melkein sata. Siis keskivertona joka kolmas päivä. Yritän kaikin voimin olla ajattelematta sitä, että on vuoden toinen kuukausi ja vasta vain osa vuoden projekteista hahmottunut kalenteriin... Jos nyt tehokas tuottaja sisälläni vaan malttaisi olla lähtemättä liian pitkälle kahvitunnille - tai vuorotteluvapaalle.

---

I'm receiving several event invitations each day, and to most of them I don't even manage to react, before they are already over. I have several time consuming projects going on, which would just about consume all the time that I'd let to be consumed. I have a somewhat easy mind with my organizer skills: when planning exhibitions, I have totally lost my artist muffler and put on my power producer scarf.

Of all my small efforts to boost my activities, I'm most proud of my new schedules and budgeting systems. When, last autumn, I realised how full this year is with bits and bobs, I created one total budgeting system (instead of several exhibition cost budgets) and it has proven to be a unbelievable good tool with the big picture. I have also made different schedules before, but now I've managed to create a mega schedule with all deadlines listed and colour coded, and with meta info included, so that I don't really have to look info from anywhere else. Of course, after the input of all the deadlines in the calendar table I had some kind of choking reflex, when the continuing list of the deadline dates seemed to be just endless - but then I realised, that of course it looks like that because all the "ordinary" days have been left out.

Still, there are almost hundred deadlines already. That is, one in three days, approximately. I'm using all my strength not to thing about the fact, that it is only the second month of the year, and only a tiny part of the deadlines of this years projects are marked on my calendar. I just hope that the power producer in me doesn't take too long coffee breaks - or somehow get the idea to have a long leave.