Hinnan nousu // The Increase in Prices

[Nainen ja tyhjä lintuhäkki / A Woman and an Empty Birdcage, 2014 (~15x15cm+marg)]

Materiaalikustannusten nousun vuoksi joudun nostamaan "Ihmisiä saarillaan" -sarjan vedosten hintoja kympillä ylöspäin, eli 70 eurosta 80 euroon. Hinnan nousu koskee kaikkia sarjan vedoksia. Uusi hinta on merkitty jo nettisivuilleni, mutta tulee voimaan vasta 1.6. - eli toukokuun ajan on vielä voimassa vanha hinta 70e sekä teoksia myyvissä gallerioissa että minulta tilattaessa (tilaukset: paivi.hintsanen@coloria.net). Muut teossarjojen hinnat eivät näillä näkymin ole nousemassa, mutta Ihmisiä saarillaan -sarjan teoshinnat olen alkujaankin määrittänyt niin mataliksi, että materiaalikustannusten nousu uhkaa jättää hommat plus-miinus-nollan tasolle. (Ja jos materiaalihinnat nousevat samaa vauhtia ylöspäin kuin alkuvuonna ovat nousseet, niin voi olla, että vielä pieni hinnan nousu tulee syksylläkin, mutta hinta 80e pysyy ainakin elokuun 2016 loppuun.)

---

Due to the rising costs of materials I have to rise the price of the 'People On Their Islands' prints (all prints of the series) with 10 euros, from 70 euros to 80 euros. The new price is already seen on my web page, but actually it will take place from June 1 on - in May you can still purchase prints for the 'old' price of 70e, both from the galleries and from me (orders: paivi.hintsanen@coloria.net). It seems that the prices of other print series won't be increasing in near future; I have originally set the price of 'People On Their Islands' series prints so low that increases in material costs are threatening the profit margin, so that's why this series. (And, if the material cost prices will continue rising, it could be, that there will be a small increase in prices again in autumn, but the price of 80 euros will be valid at least until the end of August 2016.)

Hymyilyttää // Smiling

You never know what the mailman brings. Today he brought me a very welcome(d) letter: I've received a grant for my Random Prints project. I bought some strawberries to celebrate this all - what a wild life I live! (*grinning sarcasticly*) #RandomPrintsProject #artistlife #whatthemailmanbrought #workdiary

Kuva, jonka Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) julkaisi 26. 05ta 2016 klo 7.01 PDT

Tänään heräsin näyttelyn (purkamisen) jälkeiseen apaattiseen "mitäs nyt sitten" -tilaan. En oikein meinannut millään käynnistyä. Tiesin, että päivän sovittuihin tapaamisiin oli sen verran vähän aikaa, ettei minkään suuremman projektin tekeminen millään onnistuisi, ja koska olen huono palaamaan keskeneräisen ääreen, keskityin lähinnä noutamaan itselleni kahvikupin toisensa jälkeen ja odottamaan, milloin sen vaikutus alkaisi. Oli jotenkin harvinaisen levoton olo, eikä tiennyt, mitä muutaman tunnin luppoajallaan tekisi. Silti en jaksanut mennä heti poimimaan postia, kun se luukusta kolahti eteisen lattialle. Ehkä jotenkin alitajuisesti yritin suojella itseäni: nykyään, yleensä, kun postia tulee, mukana on aina vähintään yksi lasku, eikä reippaasti taloudellisesti tappiolle jääneen Hyvinkään näyttelypyräyksen jälkeen ehkä oikein olisi halunnut kiusata itseään enää enemmällä rahan menolla. Mutta lopulta sekin oli tehtävä: asteltava sateisen päivän pimentämään eteiseen, nostettava posti lattialta ja avattava kirjekuoret. Mutta: ei laskuja. Yksi komeasti tilpehöörillä silattu naistenlehtimainos ja yksi kultaleimainen kirje Niilo Helanderin Säätiöltä, sisällään ilmoitus siitä, että olen saanut apurahan Random Prints -projektin toteuttamiseen.

On se vain kummallista, kuinka nopeasti voivat mieliala ja tunnelma muuttua, tuntui kuin eteinenkin olisi tulvahtanut valoisammaksi. Aurinkoiseksi värittyi lopulta tämäkin päivä, vaikka ulkona sade on tehnyt parhaansa viilentääkseen ilman melkein kuin syksyiseksi.

---

Today I woke up into apathetic "what's now then" mode which I often have after (dissembling) an exhibition. I somehow didn't find a way to get myself going. I knew that there would be so little time before a few meetings, that there was no use to start making a bigger project, and because I'm extremely bad to return to any project I have started but which has not continued long enough, I just concentrated into fetching myself a cup of coffee after another, and to wait it to affect. I felt exceptionally restless, and I didn't quite know, what I would do with this few hours of idle time I had. Nonetheless I didn't go to pick up the mail, when I heard it landing on our hallway floor. Maybe I somehow tried to protect myself: nowadays, usually, when I receive some mail, there's almost always at least one invoice, and after the unprofitable Hyvinkää exhibition I maybe didn't want to tease myself with new spendings. But I had to, finally: I had to enter into the hallway, darkened by the rainy day, pick up the mail from the floor and open the envelopes. But: no bills. One very fancy advertising envelope for women's magazine and one golden labeled envelope from the Niilo Helander Foundation, including a message of the grant I had received for my Random Prints project.

It's odd how fast the mood and ambiance can swift into totally another, it felt like even the hallway would suddenly felt lighter. So, I had my sunny day after all, even though rain outside has worked its best to cool the weather down.

Taidealetalkoissa // Art sale volunteering

Yläkaupungin Yö Galleria Beckerissä / Jyväskylän taiteilijaseuran taidelainaamossa alkaa jo puolelta päivin taidealella! Esillä myös pieni kuukauden taiteilija -näyttelyni, ja jos haluat tulla moikkaamaan, olen paikan päällä talkoissa iltapäivällä! #galleriaBecker #GalleryBecker #JyväskylänTaiteilijaseuranTaidelainaamo #taidelainaamo #yläkaupunginyö2016 #yläkaupunginyö16 #yläkaupunginyö #Jyväskylä

Kuva, jonka Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) julkaisi 20. 05ta 2016 klo 23.18 PDT

Olen tässä kohtapuoliin lähdössä kohti Galleria Beckeriä, jossa olen talkoohommissa ainakin iltapäivään saakka, ehkä myös sitten illalla jälleen (kun olen ensin käynyt syömässä). Aamulla olen ehtinyt jo piirrellä kukan terälehtiä ekstraohuella pigmenttimustekynällä hentoisella otteella: olen jatkanut vesiväriluonnosten sivutuotteena syntynyttä työtä, jota olen tehnyt valokuvauksen ohella koko viikon. Katsotaan nyt, mitä tästä tulee, vai tuleeko mitään.

Ja kyllä: kuvata voi niin paljon, että kameralaukaisinta painavaan sormeen voi tulla rakko. (Tai ehkä se on vain merkki siitä, etten ole tehnyt tarpeeksi töitä - eikö se niin ole, että työhön tottumattomiin käsiin ne rakot tuppaavat tulla?)

---

I'm soon off to Gallery Becker, where I will be working this afternoon, and possibly also at the evening (after having my late lunch break). This morning I started drawing flower petals with an extrafine archival pigment ink pen with a delicate touch: I have continued the sideproduct project of my aquarelle sketches, which I have made (together with photographing) all week. Time will show, what this will be, if anything at all.

And yes: it is possible to take so many photos that you can have a blister in your shutter-release button pressing finger. (Or maybe that's just a sign of not working enough normally - isn't it so, that the blisters happen for people who haven't used to working?)

Uuden äärellä // Making Something New

Kuva, jonka Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) julkaisi 15. 05ta 2016 klo 12.55 PDT

Tänään on se päivä, kun aloitan uusien teosten tekemisen. Valmistelua ja tunnelmaan virittelyä olen tehnyt jo parin päivän ajan parvekkeen akvarellistudiossa läträyskeskuksessa, jossa olen luonnostellut ja etsinyt hyviä värikombinaatioita, kuitenkaan mitään tavoitteellisempaa tekemättä.

Kevään 2014 jälkeen olen ollut jonkinlaisessa ihmeellisessä välitilassa: olen kyllä tehnyt uusia teoksia, mutta useita uniikkiteoksia, ja niin uusilla ja itselleni kokeellisilla tekniikoilla, että kuvien tekeminen on oikeasti tuntunut turhankin työläältä, eikä flow ole kestänyt tarpeeksi kauan pitääkseen työvirettä yllä. Kun on ollut tarpeen jatkaa työtä, ensimmäisenä mieleen on tullut töiden työläys ja niiden äärelle pääsemisen hitaus (tähän liittyy myös työlle tarvittavan tilan raivaaminen ja muu parin tunnin valmistelutyö), ja sen jälkeen olen eksynyt tekovaiheiden labyrinttiin. Siis siihen orpoon olotilaan, kun kaikki prosessit eivät vielä ole tatuoituna mieleen, vaan ne pitää joka kerta miettiä uudelleen. Joten tarkoitus on jatkaa, mutta aikomuksena pysynee vielä jonkin aikaa.

Toisaalta, viimeisen kahden vuoden aikana olen tehnyt myös uusia teoksia aiemmin aloittamiini sarjoihin, kuten Missä tuuli lakkasi (täydentyi lopulliseen 10 vedoksen kokoon vuoden 2016 alussa) ja Ihmisiä saarillaan (jossa on nyt valmiina kahdeksantoista vedosta aiotusta kolmestakymmenestä). Jälkimmäinen on helpompi, kun sitä olin alunperin ajatellutkin tekeväni 4-6 kuvan vuosivauhtia, mutta ensin mainittu kuuluu niihin kauan työn alla olleisiin projekteihin, jotka olen "käsikirjoittanut" melko tarkkoine suunnitelmineen kokonaisuuksiksi alkuvaiheissa, ja sitten ne ovat taas - toisen tyyppisen työläyden vuoksi - jääneet hitaan prosessin rattaisiin. Kun sellaiset työt valmistuvat, huomaan huokaisevani helpotuksesta, enkä innostuksesta, vaikka olisi tullut juuri sitä mitä pitikin.

Ja kolmantena, mutta viimeisen parin vuoden aikana eniten aikaa vieneenä, on se vielä näkymätön työ, jota olen tehnyt suuritöisen teoskokonaisuuden valmistelua varten. Sen toteutus näyttää nyt kaikesta työstä huolimatta olevan vaakalaudalla (tarvitsen siihen sekä tekniikkaa että apua, enkä kumpaakaan pysty taloudellisessa tilanteessani nyt ostamaan). Olen jotenkin ajatellut viime vuosien aikana sitä tähän astisen urani päätyönä, joten siihen liittyvä tappiomieliala on kieltämättä vaikuttanut myös muiden teosten kanssa työskentelyyn.

Muutenkin lipsahdan näissä pitkissä projekteissa helposti inspiroituneesta tilasta velvollisuuden puolelle, ja alan kyseenalaistaa projektin mielekkyyttä, kun työ takkuaa. Miksi jatkaa, kun joutuu tekemään jatkuvia kompromisseja resurssien puutteen takia, ja samaan aikaan päähän pulppuaa uusia ideoita, joita pitäisi päästä toteuttamaan? Vielä aion vähän taistella tuon suuren projektini puolesta, mutta jos on jälleen uusi kompromissi edessä, niin ehkä laitan sitten projektin pöytälaatikkoon odottamaan parempia aikoja. Se ei ole mitenkään poikkeuksellista työtavassani. Viisi tai kymmenen vuottakaan ei teosten luomisessa ole mitenkään poikkeuksen pitkä aika, joten joskus vain pitää odottaa ja haudutella.

Ja sillä välin, odotellessa, pitää päästä muutamia askelia eteenpäin toista reittiä.

Uusien töiden pariin siis!


---

Today is the day, when I start making new artworks. I have been tuning myself into the work for the last few days at my aquarelle studio water and colour splashing centre in my balcony, where I have made some sketches and studied good colour combinations, but not made anything specific.

After the spring 2014 I have slipped into some kind of strange in between space: I have made also new artworks, but many of those are uniquie, and I have used so new and experimental (for me) techniques, that making the pictures has really been Work with capital W, and I haven't been able to keep the flow flowing long enough to enjoy my work. Then, when it has been the time to continue, the very first thing in my mind is the laboriusness of the whole project, and the difficulties to get to work (including making some space for the project and other preparing work, which takes usually about two hours). After this I've always lost myself into the maze of all the stages of my work. That is, into that very hollow feeling, when all the processes are not yet tattooed into your mind, but you have to think them over every time. So, I mean to continue, but it will probably take some time.

On the other hand, during the last few years I have also made some new prints to the series I have started earlier, like 'Where the Wind Stopped' (which I designed to have ten prints in it, and I made the last one this year) and 'People on Their Islands' (which now includes eighteen prints of the thirty that will be). The latter one was easier, when I originally planned to continue the series with 4-6 pictures a year, but the first one mentioned is one of those forever-projects which I have 'scripted' quite detailed early at the start of the project, and then they have taken a loooooooong time to proceed - because of another kind of laboriousness. When those kind of works will be finished, I often find myself sighing with relief, not with enthusiasm, even though the final prints would be just what I wanted.

And the third thing, and the one that has taken most of my time during these last few years, is the still invisible work, which I have done for my new big installation-like series of prints. At this point, in spite of all my hard work, I'm not sure if I'm able to complete the project (I need to have to buy some technics for that, and I also need some help for programming, and I can't purchase either of those right now). For the last years I have thought this process to be my main work in my career so far, so the defeatism really has affected to all my working negatively.

It's too easy for me to slip from the inspiring feeling into the feeling of 'duty', and I start to question the sensibleness of the project, when all the joy is gone and it just won't jappen. Why continue, when you have to compromise after compromising, and at the same time your head is filled with new ideas, that you yearn to get to work with. I will try to find a way for my big project to come true, but if there's another compromise waiting, maybe I'll just leave it for a while. That's not really unusual for me. Five or even ten years is not s specially long time to me when creating art, so sometimes you just have to wait and let the process steep.

And while waiting, I can proceed a few steps taking another route.

So, towards new artworks!

Unenomainen iltapäivä // An Afternoon Like Dream

Aamupäivän kuikoilin kärsimättömästi ikkunasta ulos aurinkoiseen ilmaan, kun odottelin pahvilähetystä, jonka piti saapua jo eilen. En uskaltanut mennä edes parvekkeelle valoon ja yrttien tuoksuun lukemaan, kun sinne ei välttämättä ovikello kuulu, joten katselin aurinkoa lähinnä ikkunalasin takaa levottomana. Siinä odotellessani päivittelin Society6 -kauppaani uusia tuotteita ja tein muita pikkuaskareita, jotka ovat odottaneet aikomuksina jo viikkoja. Tilaamani pahvit tulivat ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen hieman ennen kolmea. Riemukkaana kuittasin lähetyksen vastaan, vedin saman tien kengät jalkaani ja astuin rappukäytävään, joka samalla hetkellä pimeni miltei luonnottoman nopeasti. Ja rops vaan, vettä alkoi tulla roimasti ropisten. Mietin hetken, lähdenkö vai en, ja lopulta päätin, etten pienestä sateesta järkyty, haen vain sateenvarjon. Ulos päästyäni sade oli jo hiljennytkin niin, ettei varjoa lopulta tarvinnut. Märkä maa ja nurmi tuoksuivat, ja multa (sitä tuoksua oli ollut jo ikävä).

Käväisin Galleria Beckerissä, ja siellä sisällä ollessani nousi minimyrsky. Ihan hirmuinen tuuli, satoi melkein sivuttain, ukkonen jyrisi ja puista putoili oksia maahan. Tuuli tyyntyi miltei yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Jatkoin matkaani Janne Laineen ja Outi Heiskasen näyttelyyn Ti-Laan, tapaamaan Jannea. Todettiin kaikki, että ilma on jotenkin todella outo, aivan kuin olisi ulkomailla jossain. Aika meni nopeasti jutellessa, ja lähdettiin lopulta pois yhtä matkaa, Janne autolleen ja minä kotiin. Seminaarinkadulla kurkistelin valkoisen aidan takana piilottelevia saniaisia, kunnes lopulta pysähdyin haistelemaan kesäisen voimakkaita vihreitä tuoksuja ja kuuntelemaan lintusten lirkutusta. Seisoin minuutteja katselemassa lehvistön läpi siivilöityvää valoa pisaroiden ropistessa sateenvarjooni.

Kotiin päästyäni, mehu- ja maitotölkkejä jääkaappiin asetellessani, olo oli vähän samanlainen kuin juuri unesta heränneenä.

Hienoa outoutta.

---

This morning and noon I waited anxiously to get out to the sunny weather, but I had to stay in and wait for the cardboard shipment that was dued already yesterday. I didn't even dare to go to the balcony to read amidst light and odours of our small herb garden, because I can't hear the doorbell there... So I just viewed the sun through the window glass, restless. While I was waiting the shipment to arrive, I uploaded some new products to my Society6 Shop and did a bunch of some chores that I have meant to do already several weeks ago. It felt like forever before the cardboard shipment arrived, just before three o'clock. I signed fast, put my shoes on and as I entered the hallway, the light darkened almost unnaturally fast. And there we went, all the waters kept pouring from the sky at once. I took a moment to think if I should go or not, but I decided that I wouldn't upset from the small rain, I just have to get my umbrella. When I got outside the rain had already almost stopped, I really didn't need umbrella. The wet ground and grass smelled, and the soil (which odour I have already missed some time).

I visited shortly Galelry Becker, and while I was there a small mini storm rose. The wind was maniac, it rained almost sideways, there was thunder and some branches fell down from the tree on the yard. The wind calmed down almost as fast as it had risen. I continued my walk towards Janne Laine's and Outi Heiskanen's exhibition at Ti-La, to meet Janne. We all spoke about the strange weather, like we were abroad somewhere. Time went by fast as we talked this and that, and finally we left together, Janne to his car and I headed home. Very near to my home I peaked through the white picket fence and saw some ferns hiding there. Finally I stopped to smell those summery strong green odours all around and to listen the birds sing. I stood a while watching the light sifting through the woods, as the tiny drops drummed my umbrella.

As I came home and put some juice and milk cartons into fridge, I felt like I had just woken up from a dream.

A beautiful strangeness.

Tyhjää täyttä / Full emptiness

Hyvinkään näyttely on paikallaan Promenadigalleriassa ja odottaa katsojiaan 25.5. saakka.

Olen aina karsastanut yksinkertaista työt rivissä seinällä tasavälein -ripustusta. Sitäkin toki teen (kerrankin sain melkein koko Missä tuuli lakkasi -sarjan sievään miltei tasaväliseen ketjuun!), mutta etenkin silloin, kun täytän tilan suhteellisen pienikokoisilla vedoksilla, alan kaivata ripustukselta erilaista rytmiä - taukoja ja rytmityksiä, installaatiomaisuutta. Kyse ei ole koskaan yksittäisistä teoksista, vaan kokonaisuudesta.

Olen tyytyväinen Hyvinkään ripustukseen, jonka toteutin vanhan talon ja tilan ehdoilla. Vanhoja seiniä suojasivat lastulevypaneelit, jotka myös pätkivät yhtenäisiä seinäpintoja visuaalisesti palasiksi. En viitsinyt lisätä repaleisuuden tuntua kuvilla, joten jätin paljon myös tyhjää seinäpinta-alaa: tila ja jumalainen valo saavat hoitaa omat tehtävänsä. (Kotona katselin, että jotkut näyttelystä otetut valokuvat tuolista ikkunan edessä, voisivat olla suoraan jostain Hammershøin maalauksesta... Se valo!)

Hyvinkäällä onnistuin rytmittämisessäkin niin lahjakkaasti, että näyttelystä voi ottaa kuvia, joissa teoksia ei näy lainkaan!



My Hyvinkää exhibition at the Promenadigalleria is on until May 25, 2016!

I've always disliked the simple exhibition layout, where the artworks are hanging in straight line, side by side in even intervals. I use also that layout (I'm glad I got to hang almost the whole Where the Wind Stopped series to this neat line this time!), but especially when I fill the space with those rather small prints, I start to look for a different kind of rhythm - pauses and pacing, leaning towards installation. It's never the artworks only, but the whole.

I'm absolutely happy about the Hyvinkää exhibition layout, which I executed having the old house and the space in mind. The old inside walls were covered with chipboard panels, which also cut the uniform wall surfaces into visual pieces. I didn't want to add more to the scattered feel by hanging the artworks everywhere, so I left a lot of empty wall space also because of that: the space and divine light can fulfill their own job. (At home when I looked at some photos from the exhibition, of the chair in the front of the window, and it could be from some Hammershøi painting... The Light!)

In Hyvinkää I succeed in pacing so well, that you can take some photos at the exhibition, where none of my artworks can be seen at all!