Nostalgia, 2015.
Alunperin suunnittelin
Missä tuuli lakkasi -teossarjaa kymmenen kuvan kokoiseksi, ja takkuisen kahden vuoden taipaleen jälkeen sarja on vihdoin täydentynyt täyteen mittaansa. Viime vuonna, kun tartuin sarjaan vuoden tauon jälkeen, mietin useaan otteeseen, olisiko maaginen luku seitsemän sittenkin parempi. Sarjan seitsemän ensimmäistä työtä olin saanut valmiiksi edellisen vuoden, 2014, aikana ja ne valmistuivat verrattain lyhyellä aikavälillä puolen vuoden sisällä toisistaan. Minulle oli itsestään selvää, että viimeiset kolme työtä joka tapauksessa tulisivat julki vasta
Missä tuuli lakkasi -näyttelykiertueen ensimmäisessä näyttelyssä Galleria Rongassa, Tampereella, maaliskuussa 2016, mutta silti harmitti, kun prosessi pysähtyi kesällä ensin musteiden loputtua ja niiden maahantuonnin hitauden vuoksi, sitten printterin rikkouduttua ja lopulta paperien loputtua maahantuojalta. Elämän rivien välistä alkoi lukea vinkkejä joltakin suuremmalta voimalta siitä, että tätä ei ollut tarkoitettu. Itsepintaisesti kuitenkin pidin kiinni muistikirjaan piirtämästäni suunnitelmastani ja niiden kolmen sarjan viimeisen kuvan tekemisestä.
Nostalgia ja
Odotus valmistuivat lopulta loppuvuonna 2015 ja
Tanssi alkuvuonna 2016. Vielä silloin, kun vedokset olivat kädessäni, kyseenalaistin alkuperäistä suunnitelmaani. Tuntuivatko nuo kolme sarjan iltatähteä vain päälleliimatuilta jo kokonaisuudeksi muokkaantuneille seitsemälle työlle? Ja eikö numero seitsemän muutenkin tuntuisi maagisemmalta ja tavallaan oikeammalta? Pakatessani töitä lähetettäväksi Galleria Rongaan ajattelin vielä, että jätän tarvittaessa työt sitten ripustamatta seinälle.
Kun astuin galleriaan sisään, kaikki kyseenalaistamiset rapisivat pois mielestäni. Yhtä-äkkiä ei ollut enää mitään epäselvyyttä siitä, lunastivatko kolme uutta työtä paikkansa kuvasarjassa. Ripustaessani töitä huomasin, että kymmenen kuvan sarja muodosti (alunperin tahattomasti kylläkin) ihan uudenlaisen sanattoman kertomuksen, ja moni avajaisvieraskin teki saman havainnon, vaikka tulkintoja niiden kertomasta tarinasta oli useita.
Lähestyn aina näyttelyä ennemminkin jonkinlaisena kokonaistaideteoksena kuin vain yksinkertaisena ajatuksena laittaa töitä esille seinille. Ennen Galleria Rongan näyttelyä olin (teossarjan kokonaisuuden kyseenalaistamisen lisäksi) hyvin levoton siitä, häviävätkö vähäväriset teokseni gallerian vaaleaan tilaan ja saanko kokonaisuudesta tasapainoisen tilassa. On outoa, kuinka nopeasti jonkinlainen levollisuus valtasi minut heti ensimmäisen työn (
Varjo betoniseinällä) ripustamisen jälkeen: ajatus kokonaisuudesta ja ripustamisesta muodostui hyvin selkeäksi, yksinkertaisesti vain
tiesin, mihin mikäkin teos kuului.
Olen hyvin tyytyväinen näyttelyyn. En joutunut tekemään ripustuksellisesti yhtä ainutta kompromissia, eikä ole mitään, mitä olisin tehnyt toisin. Tämä on harvinaisen tyydyttävä tunne. Ei kai sitä muuten voi ilmaista: olen ylpeä näyttelystäni ja siitä, miten tila ja teokset muodostavat yhdessä jotain itseään suurempaa.
Tilaa, hiljaisuutta.
---
Originally I planned the series 'Where the Wind Stopped' to include ten pictures, and after very difficult two year process the series is finally completed. Last year, when I continued working with the series after one year pause, I thought seriously, if the magical number of seven works would be better. I had finished the first seven pictures of the series during the previous year, 2014, and they all were finished in rather short time window, in half a years time. I had planned that the three last works of the series would be shown first at the first 'Where the Wind Stopped' exhibition at Gallery Ronga, in Tampere, on March 2016, but still I was annoyed, when the process paused last summer first because I ran out of inks and importing them took time, and then because my printer broke down, and then after the importer ran out of papers I use. In between the written lines of life I started to read hints from some bigger power, that maybe this wasn't meant to happen. Stubborn as I am, I just held on to my plan and finishing the final three works.
'Nostalgia' and 'Waiting' were finished at the end of the year 2015 and 'Dance' at the beginning of 2016. I still continued to question my original plan and the three last prints, when they were already in my hands. Did they just feel like an add-on to my previous seven works that had already formed some kind of entity themselves? And didn't the number seven feel more magical and somehow right anyway? When I packed my works to be shipped to Gallery Ronga I still thought about the possibility to leave them out of the final exhibition.
When I first stepped into the gallery, all my doubts vanished. Suddenly I had no unclarity of if the three final works wouldn't take their place in the series. As I hang the pictures, I noticed that this series formed (though originally accidentally) a new kind of wordless story, and many exhibition vernissage guests made the same observation, although there were many interpretations on the story they tell.
I always think about my exhibition as some kind of installation like artworks themselves, rather than just placing works to be shown in the gallery walls. Before Gallery Ronga exhibition (in addition to questioning the entity of the print series) I was very anxious about the space itself: I was worried if my low-tinted works will vanish into the very light gallery space and if I could build balanced exhibition in that space. It was weird how fast some kind of tranquility took over right after hanging up the first work ('A Shadow on a Concrete Wall'): the idea of the whole and how to place the artworks was suddenly very clear, I just simply *knew*, in which place each artwork belonged to.
I am very pleased with the exhibition. I didn't have to compromise with anything, and there's nothing I had done differently. This is unusually satisfying feeling. I can't put it in any other way: I am very proud of my exhibition and of the way, how the space and artworks together form something greater than themselves.
Space, silence.
Tekstit
