The Fragrance of Skies.
Jätin tänään Random Prints -projektin (vol. 4) viimeiset neljä kuorta - kaikki 90 on nyt jaettu Berliiniin.
Eräs taiteilijatuttavani kyseenalaisti fb-postauksessaan Random Prints -facebook-sivulla aikaa ja rahaa tuhlailevan projektini mielekkyyttä ja sitä, että onko hyvä asia, että taiteilija jakaa ilmaiseksi töitään pois "hyötymättä mitään". Osittain ymmärrän palautteen, mutta kuitenkaan en. (Edit: Eikä näköjään ehkä palautteen antajakaan, koska kävi poistamassa palautteensa juuri ennenkuin ehdin julkaista tämän postauksen ja linkittää tästä alkuperäiseen kommenttiin. Mutta julkaisen tämän silti.)
Kyllä, myönnän suoraan, minulta menee projektiin sekä aikaa että rahaa. Olen tehnyt vedokset laatupaperille. Aiemmissa kolmessa projektissani olen käyttänyt 305 grammaista Hahnemühlen Ultra Smooth Photo Rag -paperia, tällä kertaa käytin 188-grammaista, koska maahantuojalla ei ollut varastossa paksumpaa. Tällä kertaa projektiin kulunut paperi maksoi 85 euroa, aiemmin se on maksanut noin 110 euroa. Pigmenttimustetta kului noin kahdenkymmenen viiden euron edestä. Vähän paksummista kirjekuorista olen pulittanut muutamia kymppejä ja kirjeen paperista muutamia euroja. Aikaa kuvan tekemiseen on mennyt noin viikko, leikkaamiseen ja signeeraamiseen sekä kirjeiden kokoamiseen (jokaiseen kuoreen on vedoksen lisäksi tullut kirje, jossa tervehdys on englanniksi, saksaksi sekä ranskaksi) muutama päivä.
Menee siis sekä aikaa ja rahaa, mutta "hyötymättä mitään?" Kun toimeentulo on tiukilla, raha tuntuu helposti ainoalta merkittävältä vastikkeelta, mutta en ole koskaan itse osannut ajatella, että tekisin yhtään projektia vain rahan takia - jotkut projektit on vain toteutettava, riippumatta sitä tuovatko vai vievätkö ne rahaa. Pennin latia en tästä(kään) projektista tienaa, mutta se ei koskaan ole ollut tarkoituskaan.
En osaa sanoa, miksi aloitin projektin ja mistä idea päähäni alunperin tuli (olen kutsunut Random Prints -projektia itse aina terapiaprojektiksini, jonka teen, koska se vain täytyy tehdä), enkä osaa edes sanoa, mitä siltä odotin. Mutta se mitä olen vastineeksi saanut, on paljon rahaa tärkeämpää. En osannut etukäteen ollenkaan ajatella, kuinka paljon ihmiset voisivat kirjeestäni ilahtua, enkä sitä kuinka suurten muistojen osaksi ne pääsevät. Yksi kirjekuoren löytäjäpariskunta on kertonut, että vedos on heidän ruokailuhuoneen seinällään ja muutamassa vuodessa perheeseen on syntynyt uusi jouluperinne: joka vuosi he kertovat lapsenlapsilleen jouluaterian aikana aina saman tarinan siitä, kuinka löysivät kirjeen aurinkoisena päivänä Firenzen matkallaan. Toinen löysi kuvan samana päivänä, kun kuuli parantuneensa vaikeasta sairaudestaan. Kolmannella kirje tuli eteen keskellä arkea ja muutti koko päivän. Tämän tyyppiset tarinat ovat suurempia kuin kuva yksinään olisi ollut ja ne tekevät koko projektista suuremman kuin mitä sen oli alunperin tarkoitus ollakaan. Jollain kummallisella tavalla, joka kerralla, kirjeiden tarina nivoutuu osaksi yhdeksänkymmenen ihmisen elämää ja muodostaa uuden luvun jokaisen kirjeen löytäneen ihmisen tarinaan.
Ehkä kuitenkin viimeisen muutaman vuoden aikana merkittävimmäksi on tullut eräänlainen vaikeasti kuvailtava toivon tunne, joka liittyy projektiin. Random Prints -kirjeitä jättäessä on välillä melkein syyllinen olo, melkein kuin olisi tekemässä jotain vähän ilkivaltaista. Ehkä se tulee siitä, että esimerkiksi lentokentillä ei saa jättää mitään mihinkään, ihan sama onko kirje vai salkku, ja siellä olen tuota sääntöä totellutkin - en halua aiheuttaa minkäänlaista väärää terroristihälytystä. Mutta samankaltainen tunne tulee, kun jättää kirjeen julkiselle paikalle löydettäväksi; aina käy mielessä, että millaisen hälyn se mahdollisesti aiheuttaa ja kenet se säikäyttää. On jotenkin lohdullinen tunne, että vielä löytyy ihmisiä, jotka uskaltavat avata täysin anonyymejä kirjeitä tässä uhkien täyttämässä maailmassa.
Pienin lahja ei ole myöskään se, että olen jäänyt sähköpostikirjeenvaihtoon muutamien kirjeen löytäneiden ihmisten kanssa. Monen kanssa emme ole puhuneet tästä projektista enää pitkään aikaan, tai ylipäätään taiteesta. Kirjoittelemme tavallisesta elämästä, siitä millainen ilma on ollut ja mitä ruokaa olemme nauttineet ja mitä elokuvia nähneet. On jotenkin sanoinkuvaamattoman arvokasta saada pala jonkun ihmisen arkea satojen tai tuhansien kilometrien päästä. Meidät on yhdistänyt vain se pieni kirjekuori, sattumalta löydetty.
Today I left around the last four envelopes of Random Prints project (vol. 4) - all 90 envelopes have now been left around Berlin.
One of my artist collagues posted to Random Prints FB-page a comment, in which he requested, if there was any sense in my project at all, and if it is ok for an artist to give her artworks away for free, "without gaining anything". Partly I understand his comments, but still really I don't. (Edit: Maybe the commentator doesn't stand by his comment anyway, because he has deleted his comment right before I ended up publishing this posting and make a link to his original comment. But I'm publishing this entry anyway.)
Yes, I admit, I spend both time and money in my project. I have printed the pictures on high-quality paper. In my three earlier Random Prints projects I've used 305 gr Hahnemühle Ultra Smooth Photo Rag paper, this time I used 188 gr paper, because there wasn't thicker paper at the importer's shelves. This time the cost of the paper used in this project was 85 euros, before it has been about 110 euros. I've used pigment ink for about 25 euros worth. Of the envelopes, slightly thicker than normal ones, I've paid a couple of tens of euros and of the paper in letters for a few euros. It has taken about one week to make the picture and print it, and to cut the papers, sign the prints and assembling the letters and prints to envetlopes has taken a few days (each envelope has besides the print itself, also an accompanying letter with greetings in English, German and French.)
So, I use both time and money, but "without gaining anything"? When the income is low, money will come easily the most important - maybe even only important - compensation, but I've never thought I would make any project just for money - some projects just has to be done, regardless if they bring or take money. I won't get a penny from this Random Prints project (neither), but it has never been the purpose in any way.
I can't say why I started the Random Prints project and where I got the idea in the first place (I've called the project my therapy project - something I'm doing because I just have to), and I can't even tell, what I was originally expecting from the project. But what I have gotten from the project is anyway much more important than money. Beforehand I couldn't even thought how much joy the simple prints could bring to people, and I couldn't predict how the project would play a large role in some important memories. One couple told me, that the print is framed and is hanging on their dining room wall, and in a few years time a new christmas tradition has born: each year during the christmas dinner they tell to their grand children a story about how they found the letter in some sunny day during their trip to Florence. One woman found the envelope in the same day she heard that her serious illness had been defeated. One woman found the envelope in the mids of everyday life, and it just changed the whole day. This kind of stories are much more bigger than the picture alone would have been, and they make the whole project bigger than it was never meant to be. In some strange way, each and every time, the story of the envelopes is intertwined in lives of ninety people, forming a new chapter on the story of people who have found the envelopes.
However, during the last few years, the most important thing that the Random Prints project has brought to myself, is some kind of feeling of hope - 'hope' is maybe closest word to the feeling which is hard to describe. Every time when I'm leaving Random Prints envelopes around I feel almost quilty, almost as if I was doing something evil and criminal. Maybe the feeling rises from the fact, that I have executed every Random Prints project when I'm travelling abroad, and every time the trip has started from airport, in which you can't leave anything anywhere - it's the same if it is an envelope or a suitcase. I have followed the rule diligently - I wouldn't like to cause any false terrorist alarm. But the unsecure feeling follows you from airports to the cities, to the towns and villages, to the countryside. Everytime I leave an envelope to a public space, I have a same kind of alarmed feeling, and once and a while I wonder the possibility of alert it could make and I imagine people being scared of that unknown object. Things that wouldn't even visited one's mind a few decades ago. In some way it feels so comforting to know, that there still are some people, who dare to open perfectly anonymous envelopes in these world full of threats.
There is still something else, that I've gained through this project. Some of the finders of Random Prints envelopes have stayed my email correspondents, penpals. With many of those I haven't written about this project in a long long time, or about art in generally either. We write to each others of our ordinary lives, of the weather in general, of what we've enjoyed as lunch or of what movies we've seen. It is somehow breathtakingly valuable to get a piece of someone's every day life from hundreds or even thousands of kilometers away. We have been joined together just by that small envelope, coincidentanlly found.
Tekstit
