Kuivaa - Dry

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

I'm trying to trash the frozen and dried herbs from the balcony, but it's a slow process, since they are so #pretty and I have to photograph everything. . #sunday #thebeautyofeverything #shades #colours #tones #thesemoments

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Loka 7, 2018 kello 5.31 PDT

Ystäväni on lukenut blogiani tämän viikon ajan, ja kysyy nyt: Onko sun työ oikeasti noin tylsää? Vastaan rehellisyyden nimissä, että ei se aina ole. Mutta näitä monotonisia paperiasiainhoitoviikkoja on kyllä turhan paljon. Olen samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että pitää ottaa toinen otanta työviikosta sitten, kun näyttelyteosten valmistelu on se suurin työagenda. (Tosin - onko sitten aikaa kirjoittaa yhtään mitään?)

Ärsyttävintä tässä on se, että viikon alussa työlistallani luki ensimmäisenä:
- Korjaamon Designmarkkinoiden esittelyteksti ja kuvat!
- Malmin apurahaselvitys (koskien viime vuonna Colorialle saamaani apurahaa)
- Mela-vakuutuksen hakeminen (koskien tämän vuoden työskentelyapurahaani)
- Kyyneltäjä-korttien leikkaus (yksi erä korteista saapui hieman epäkeskitettynä; ostin ne käytännössä koodilla, jonka sain kompensaatioksi edellisestä reklamaatiostani, ja olin niin täynnä reklamointia, etten enää jaksanut reklamoida toista - tai itseasiassa kolmatta kertaa)
(- Inktober)

Yhtään näistä en saanut hoidettua, kun meiliin tuli koko ajan akuutimpia asioita. Ehkä sitten tänään, sunnuntaina. Ennen nukkumaanmenoaikaa, jossain välissä.

Oikeastaan kaiken muun ehdin ensi viikollakin, paitsi Inktoberiin osallistumisen, jota olin haudutellut jo pitkään. (Some-juttu, lähinnä Twitterissä, mustepiirustus per päivä tai ainakin joinakin päivinä.) Ajattelin, että tänä vuonna osallistun siihen, mutta vieläpä sellaisella twistillä, että teen projektia varten itse omat kasviväripohjaiset musteeni. Ne eivät ole ehkä tarpeeksi kestäviä lopullisiin teoksiin, mutta käytän kasvivärejä ja omia musteita paljonkin luonnosteluun ja skannattuina elementteinä niitä näkyy joskus myös lopullisissa teoksissani. Syyskuun lopun taudeissa lojuessani tajusin, että haaveeksi se jälleen jää, enkä viitsi pakkoahtaa tekemistä muun keskelle, kun virkistystoiminta muuttuu silloin helposti vastakohdakseen. Joten jääköön Inktober tällä(kin) kertaa itseltäni väliin, ja musteen tekeminenkin (en löydä arabikumikätköäni mistään!) Mutta keittiön pöydällä odottavat vielä syysöissä paleltuneet ja ylikasvaneet thaibasilikat. Olen kuullut, että niistäkin jotain väriä saattaa irrota, joten päätän kokeilla ennenkuin viskaan puolikuolleet kasvit roskiin. (Kun katselen haaleankellertävää värilientä, totean, että odotukseni olivat ehkä liian korkealla, mutta toisaalta, muista kuivaneista yrteistä saa otettua aivan jumalaisen kauniita kuvia.)

Päätän, että selkäni on tarpeeksi hyvässä kunnossa, jotta voin mennä ulos, mutta yhä liian rikki siivoamiseen. Pitää odottaa myöhempään ajankohtaan sen suhteen. Kyllä se sunnuntai näinkin menee.

---

My friend has read my blog for a week, and asks now if my life is always this dull. I reply honestly, that not always. But still there are too many of of these weeks made of filling and sending forms and papers around. I agree with her that I should make another daily blogging project at some time, when it's more about my work with exhibition preparation. (Though - do I have then time to write anything?)

The most annoying thing is, that the first things on my to do list at the beginning of the week were:
- Send short description and press images to Korjaamo Design Market
- Make a report of a grant use for Malm foundation (last year for Coloria)
- Apply Mela insurance (for this years working grant)
- Cutting the Tear Artisans portcards (one batch arrived a bit noncenteres; but as I bought them actually using a code that I had received from my reclamation before, and I was so filled with reclamations one after another, I didn't bother to make yet another one
(- Inktober)

Not one of these I managed to do, when more acute stuff arrived to my email the whole time. Maybe then today, on Sunday. Before bed time, at some point.

Almost everything else I'll get to do next week, except taking part to Inktober, which I had planned for a long time. (Some thing, mostly on Twitter, daily ink drawing or so.) I thought, that this year I would take part to the event, and with a twist: I decided to make my own plant dye based inks for the project. They are not maybe durable and fast enough to be used in final artworks, but I use my own inks a lot in sketching and they can be seen also in my final artworks as scanned / digitized. But when I was lying fluishly in bed in the end of September, I realised, that it won't be happening this year either. I don't want to force it to fit in my schedule, because then it stops being fun. So, I miss Inktober this year (too), and also making ink (can't find my arabic gum anywhere!) But there are some overgrown thai basil waiting on my kitchen table. I've heard that they might give some dye, so I decide to try before tossing them to trash. (When I look at the very light yellowish dye, I agree that maybe I have wished too much, but on the other hand, those other dried out herbs photograph divinely well.)

I decided that my back is well enough to have a long walk, but absolutely too aching still to cleaning. So, cleaning must wait. I don't really mind, this is a good Sunday as it is.


.

Vapaa päivä - the Day off

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Organizing my book shelf. Which is hard since I tend to start reading each book... But I'm in no hurry. . #colourbooks #mytinylibrary #somanywordstoread

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Loka 6, 2018 kello 9.27 PDT

Vapaapäivä. Ensin äitiä katsomaan ja sitten loppupäiväksi isän luo. Pari päivää sitten kehittämäni selkäsärky pääsi siihen pisteeseen, etten uskalla ulos lähteä edes asianmukaisesti topattuna ja lupaamani isän auton imurointisessio saa jäädä odottamaan tulevaisuuteen. Olin suunnitellut sunnuntaiksi kunnon kävelyreissua kameran kanssa, mutta kyllä peli alkaa jo heti lauantai-aamupäivällä näyttää selvältä: tästä tuli sisäviikonloppu. Kotona olin suunnitellut siivoavani viikonloppuna ja raivaavani vanhaa tavaraa pois tehdäkseni tilaa uudelle ja tekemiselle, mutta ei siitäkään taida tulla mitään. Kirjahyllyyn sain sentään ujutettua lattialla odotelleet kesähankintani. Ehkä loppuillan lekottelen lokoisasti sohvalla ja yritän olla liikkumatta, kun liikkuminen näköjään vähän pahentaa olotilaa. (Mutta vähän hermostuttaa tämä rapistuminen. Kurkussakin tuntuu kumman karhealle. Tulevan näyttelyn kanssa ei ole vielä mikään hengenhätäkiire, mutta ei myöskään varaa minkäänlaisille sairasteluille. Edes päivän pausseille.)

---

My day off. First we go to see my mun and then we spent the rest of the day with my dad. The back ache I developed a few days ago, has finally reached the point that I don't dare to go outside even with heavy winter clothes, and vacuuming my dad's car (a promise I made) must wait for a while now. I had planned a good long walk for Sunday, but it's clear to me already on Saturday morning: this weekend will be spent inside. I had also planned to clean our house during this weekend and trash some extra stuff to make room for some new and for my work, but that's not happening. I managed to place a few books I bought last summer to their shelf, but that's all, so far. Maybe I'll just watch a movie and rest this evening, since moving around just makes the aching worse. (But this all makes me feel a bit worried. My throat also feels a bit sore. I'm not in a horrible hurry with my upcoming exhibition, but I don't have time to any kind of sickness. Not right now. Not even for a day.)

.

Kevyt perjantai - A Light Friday

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

I had a possibility to drink coffee from this kind of beautiful rose illustrated coffee cup, but instead I drank my coffee from the only white cup that was available. (The truth is, that I didn't notice - I thought I was drinking from a rose cup and held my pinky up appropriately through the whole process...) . #coffee #coffeecup #fridaymood

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Loka 5, 2018 kello 5.12 PDT

Herään sateeseen. On niin hämärää, että tavakseni tullut aamukahvin nauttiminen kirjan ääressä olohuoneen sohvalla ei onnistu ilman, että laittaa valot päälle. Ja kun valot laittaa päälle, alkaa heti tuntua illalta, eikä kahvista tunnu olevan mitään apua. Laitan kirjan kiinni ja päätän siirtyä talviaikaan: silloin juon aamukahvini työkoneeni ääressä lueskellen meilini ja miettimällä missä järjestyksessä hoidan minkäkin asian.

Yön aikana sähköpostiini on tullut palaute: "Huikean hienosti kirjoitettu kirja. [---] Näin jälkikäteen melkein toivon, että olisit jättänyt kuvat pois. Ei niin, että ovat huonoja, mutta ihmiset luulevat tätä varmaankin taidekirjaksi, ja taidekirjoja ei enää kukaan osta. [---] Tämä on tekstin osalta niin ansiokas, ja tietokirjana olisi varmasti myyntimenestys. Tietokirjathan ovat Suomessa myydyimpien joukossa." - Melkein samalla tavoin sanoi minulle jonkin aikaa sitten eräs toinen taidekentän toimija. Hetkellisesti minulla on hitusen ontto olo - olenko tehnyt virheen? Mutta kyse on vain sekuntien häilähdyksestä, sitten palaan omaan varmuuteeni: kirja piti tehdä sellaisena kuin sen tein, missään muussa muodossa se ei olisi onnistunut.

Kiitän viestistä, ja jäämmekin puoleksitoista tunniksi mielenkiintoiseen sähköpostikeskusteluun. Paljon uutta, paljon ideoita, hyvää mieltä - mutta samalla päällekäyvä aikaansaamattomuuden tunne.

Olen huono aloittamaan mitään hommia, kun tiedän, että kohta pitäisi lähteä. Pitäisi toimittaa taidelainaamoon lähetyslista, jonka eilen kirjoitin, mutta unohdin viedä mukanani, ja viedä tilitoimistoon syyskuun kuitit ja selvitellä Suomi-valtuutuksen saloja, kun en ole saanut sitä toimimaan - ennenkuin kolmelta taidemuseolla alkaa Toisia todellisuuksia -näyttelyn taiteilijatapaaminen, joka toimii samalla ystävätreffieni aloituksena. (Menen yleisöksi, Timo on taiteilijavieraana ja hänen teoksensa on museossa esillä kokoelmanäyttelyssä.)

En saa mitään isompaa aikaiseksi (kuten esimerkiksi teosten pakkaamista, jota en voi aloittaa, koska sopivankokoisia taustapahveja ei olekaan valmiina, ja pahveja en pääse leikkaamaan, koska leikkurin päällinen on valjastettu pohjustettujen paperien kuivumistasoksi, ja juuri nyt en voi niitä liikuttaa). Joten teen kaikenlaista pientä: vastaan Kuvittajien jäsenkyselyyn, luen muutaman artikkelin tekijänoikeuksista, vastaan muutamiin sähköposteihin, joihin olisi pitänyt vastata jo ajat sitten.

(Kenkiä jalkaan laittaessani huomaan, että eilisillan ahneus on rikkonut selkäni. Beckerille kävellessäni huomasin, että Kampus oli täynnä opiskelijoita haalareissaan (tai, tärkeämpi havainto: tölkit kädessään). Olin toki kuullut järjettömän bassonjytkeen kotiin - tai itseasiassa huomasin ensin, että haarukka tärisi pöydällä, ennenkuin kuulin itse äänen - mutta luulin, että pihalle on parkkeerattu joku discodatsun. Mutta Kauppakadun aprohan se olikin. Kaikenkattavat haalariryypiskelybileet. En osannut lähtiessäni varustautua oikein, joten lainasin Beckeristä muovipussin. Kauppaostokseni (maito, viinirypäleitä, parmankinkkua, ciabatta) maksoin kokonaan tölkeillä, mikä on aika huomattava saavutus, ottaen huomioon, että matkaa Beckerin ja kaupan välillä oli vain reilun korttelin verran. Tarkoitukseni oli Pokemon-kävellä vähän, mutta siinä samalla intouduin keräämään tölkkejä, kun niitä vain oli niin runsaasti tarjolla - ja ihan lyhyessä ajassa keräsin tölkkejä neljän kympin edestä. Sitten oli pakko palata kotiin tuomaan ostokset ja hakemaan hanskat, loppumatkan tölkit keräsin kotiin. Koko illan podin huonoa omaa tuntoa siitä, etten mennyt keräilemään enempää tuota ilmaista rahaa, mutta nyt kenkiä laittaessani ymmärrän plokkauksen vaarat harjoittelemattomalle - selkä kramppaa siinä määrin, että jos olisin lähtenyt toiselle kierrokselle ja olisin varmaankin huumaantunut maahan heitetyn rahan määrästä, etten olisi osannut lopettaa ollenkaan, makaisin juuri nyt vuoteen omana kykenemättä nousemaan.)

Kaikki ei mennyt tietenkään ihan putkeen: tilitoimistossa ei ollut enää ketään paikalla. Saan kuitit vietyä, mutta Suomi-valtuutuksen salat jäävät vielä tutkimatta. Taidemuseolla taiteilijatapaamisen aikana pää alkaa taas syöttää puheisiin mitenkään liittymättömiä ideoita (miten käy aina, kun en oikein kuule hälyn takia puhetta ja pää pääsee odotustilassa harhautumaan muuhun), ehdin kirjoittaa jotakin ylös. Viimeiset kolme esittelyä kuulen vaivatta ja mietiskelen, että minun pitäisi oikeastaan käydä enemmän tämäntyyppisissä tapahtumissa. On jotenkin vapauttavaa irtautua hetkeksi omasta hommastaan ja kuulla muiden prosesseista.

Loppuilta menee vapaan merkeissä. Tapaan pitkästä aikaa ystävän, jonka viimeksi näin viime jouluna. Osittain siksi, että hän asuu toisaalla, mutta osittain siksi, että vaikka periaatteessa olen fyysisesti tehnyt keväästä syksyyn töitä kotona, olen jotenkin henkisesti ollut paljon kauempana - tavoittamattomissa. Olen joskus miettinyt, onko mikään työ järkevä valinta siinä vaiheessa, kun ei ole aikaa muulle elämälle, eikä ystäville - mutta toisaalta, vaihtoehtojakaan ei hirveästi ole. On tehtävä se, mitä mieli vaatii, ja olen superkiitollinen niistä muutamista rakkaista ystävistäni, joiden ystävyyttä tämä ajoittainen pitkäksi aikaa katoamiseni ei tunnu haittaavan.

---

It's raining when I wake up. It's so grey and dark that I can't read at the living room without turning the lights on. And at that point it starts to feel like evening, and coffee loses its magical waking powers. So I close my book and decide to change my habits to winter time: I drink my morning coffee next to my computer, while reading emails and thinking about my today's to do list.

The first email I read: 'This book is written absolutely beautifully. [---] I almost wish that you had left the pictures out from this book. Not that they are bad, but people might think this is an art book, and no one buys art book these days. [---] This is so well written, and if as a non-fiction it would be probably a success. You know, non-fiction books are the most sold in Finland.' - This is almost the same what another worker on the art field said to me some time ago. For a moment I feel a bit strange - have I made a mistake? But it lasts just a few seconds, then I get back to my own certainty: this book had to be done in a way I did it, it wouldn't have worked in any other way.

I thank him for the feedback, and we have a very interesting email conversation for an hour and a half. A lots of new ideas and good things - but at the same time an invasive feeling of inefficiency.

I can't start doing anything when I know that soon I should leave. I should deliver the artwork list to the Gallery Becker / artotheque, that I wrote yesterday, but forgot to take with me, and take September book keeping to my book keeper, before an artist meeting will start at the Jyväskylä Art Museum at three. (I'll be in audience, Timo is an artist guest since his artwork is presented at the museum collection exhibition.)

I really get nothing bigger done (like packing artworks, which I can't continue, because I don't have right sized support cardboard ready, and I can't cut any, since my cutting board is being occupied by papers which are drying, and right now I can't move them). So I do all kinds of small stuff: I reply to the member questionnaire of the illustrators organization, I read through a couple of articles of copyrights, I reply a few emails, that I should have replied a good time ago.

During the artist meeting I can't hear everything since the background noise and my mind starts drifting, and my head starts forming new ideas (which happens everyday I get distracted even a little bit), and I even manage to write something down. Luckily I hear the three last talks without effort and I think that I should really visit these kinds of event more. It's somehow nice to break free from my own job, and hear about the processes of the others.

The rest of the night I have free time. I meet with my friend, who I last saw last xmas. Partly because she lives partly somewhere else, but partly because my time use: even I have physically worked home from spring to autumn, I've been away, eaten by my job, unreachable. I've sometimes wondered if my job is the right choice at the point, when I don't have time to other life, nor friends - but on the other hand, there aren't really choices. I just have to do what my heart tells me to do, and I'm super grateful of those few friends of mine, who don't seem to mind about me vanishing from time to time.


-

Hidasta ja aikaansaamatonta - Slow, not achieving much

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

I took Tears of Sorrow and a few other prints to #galleriabecker #jkltaidelainaamo @jyvaskylantaiteilijaseura - and tjat's almost everything I've done today. Lazy Thursday. . #artistlife #taiteilijaelämää #workingday #workdiary

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Loka 4, 2018 kello 8.29 PDT

Aamu lähtee vähän hitaasti käyntiin. Illalla ei vain nukuttanut, ja lopulta menin kahdelta vuoteeseen ja kuuntelin kuulokkeilla Areenasta pari tuntia radio-ohjelmia, ennenkuin tabletin akku loppui ja jäin kellumaan hereillä hiljaisuuteen. Ehdin jo mietiskellä kaikkea maan ja taivaan väliltä, mutta ilmeisesti jossain välissä lopulta nukahdin, koska jonkinlaisesta unesta kymmenen maissa heräsin. Myöhään, kyllä, mutta silti tuskin nukuin kovin paljon yli neljä tuntia. Siltä ainakin tuntuu.

En halua aloittaa tätäkin päivää tietokoneruudun äärestä vain huomatakseni istuneeni siinä koko päivän, joten siirryn toisen ruudun ääreen: katan itselleni monimuotoisen brunssin olohuoneeseen. Nautin brunssini katsellen Areenasta Kulttuurien juurilla -sarjan Värien lumo -jakson. Samalla luonnostelen muutamia yöllä mieleeni tulleita aiheita, ja heti tulee levollisempi olo. Miten se onkin, että pää lukee oikeaksi työksi vain tämän luovan osuuden, ja kaikki muu - mitä suurin osa työstä joinakin päivinä kuitenkin on - tuntuu hukkaan heitetyltä ajalta.

Tiedän hyvin pian, etten tänäänkään tilitoimistoon ehdi, mutta lohdutan itseäni, että papereilla ei ole vielä kiire. Lykkään niiden viemisen vielä kerran huomiseen, mikä on logistisestikin viisaampaa, kun olen muissa asioissa ohi kulkemassa joka tapauksessa. Tänään valikoin ja pakkaan vedoksia lähetettäväksi eteenpäin: työpöydän puutteessa perustan lajittelukeskuksen vuoteen päiväpeiton päälle ja nostelen vedokset omiin kasoihinsa jatkokäsittelyä varten.

Pakkaaminen vie aina yllättävän paljon aikaa. Osan vedoksista voi lähettää sellaisenaan (kuten Grafoteekkiin), mutta suurin osa vaatii oikein perusteellisen pakkauksen tukipahviin ja sellofaanipussiin. Jyväskylän taiteilijaseuran taidelainaamoonkin voisi periaatteessa viedä vedokset ilman suojamuovia, mutta joskus asiakkaat ovat penkoneet vedoslaatikkoani tavalla, joka on vahingoittanut vedoksia; kun muutama vuosi sitten keräsin laatikosta pois toista kymmentä naarmuuntunutta vedosta (joista kaikki eivät olleet enää korjattavissa), päätin pussittaa vedokset varmuuden vuoksi.

Pakkaan muutkin vedokset valmiiksi, mutta Jyväskylän taidelainaamon vedoksista kirjoitan samalla lähetyslistan, koska aion kiikuttaa ne perille vielä saman päivän aikana. Mukana on yksi vedos, josta on tullut jo varaus, ja se pitää saada asiakkaalle mahdollisimman pian. Ja melkein yhtä painavana syynä tälle toimitukselle oma kasvava tarpeeni päästä ulos. Vilkaisen säätiedotusta ja tiedän, ettei huominen ole enää samanlainen: aurinkoinen ja värikäs, kuiva syyspäivä, ja se on aivan täydellinen tekosyy lopettaa tämä työpäivä tähän.




Morning starts slowly. I just wasn't sleepy at all last night, and finally I ended up going to sleep at about two and then listened radio until my battery ran out. I still was awake for a long time, thinking all things, but apparently I had fallen asleep at some point because I woke up at ten from some kind of dream. Late, yes, but still I hardly slept over four hours. And that's exactly how it feels.

I don't want to start this day too sitting next to my computer screen just to notice later that I have sat there through the whole day, so I just move to another screen: I make myself quite a brunch and sit down in living room and watch some colour documentary. At the same time I'm sketching some ideas that came to my mind at night, and it makes me feel eased rightaway. How can it be, that I somehow feel that only the creative job is work, and everything else - which is then a big part of my job anyway - is just time wasted.

I know quite soon, that this won't be my day to visit my accountant either, but I also know, that I'm not in a hurry. I will take them tomorrow, which is also logistically wiser. Today I'll pick and pack some prints to be sent to galleries. Since I don't have a proper desk, I'm spreading the stuff on my bed.

Packing takes always surprisingly long time. Some of the prints can be sent as they are (like to Grafoteekki), but some of them - most of them - must be packed in cellophane bag with supporting (acid free) cardboard. I could take prints to the Jyväskylä Artists' Association Artotheque without cellophane bags, but sometimes the clients have handled my prints in a way that has damaged the prints; when I noticed over dozen damaged prints (some of them not repairable) a few years ago, I decided to pack them all.

I decide to take the prints to the artotheque rightaway, because one of the prints is already booked, and I need to get it there as soon as possible. And also: I need to get out. I just look at the weather forecast and know that tomorrow won't be like this: sunny and colourful, dry autumn day, so that's a good excuse to just go out and enjoy.


.

Toinenkin toimistopäivä - Another Office Day

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

One book order to go. Possibly to some library somewhere... Facebook.com/kyynelpuutarhuri ♡ #kyynelpuutarhurinpäiväkirja #thediaryofateargardener #tietokirja #taidekirja #kirjat #kirjasto #kirjatilaus #päiväkirja

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Loka 3, 2018 kello 6.01 PDT

Ajattelin, että tänään teen jotain muutakin kuin roikun toimistotöissä, mutta kun katson työlistaani, akuuteimmat jutut näyttävät olevan juuri niitä, paperinpyöritystä pahimmillaan. Pankki- ja muiden rahaasioiden hoitoon menee ensin pari tuntia, sitten tarvon hetken lomakelandiassa. Printtailen syyskuun tiliotteet ja merkitsen niihin huomiot kirjanpitäjälle. Printtailen iZettle-tiliotteet ja myyntiraportit ja huomaan, että olen unohtanut tehdä saman elokuun loppuosalta, joten teen sen samantien. Kaikenlaista ärsyttävää: kone ei yhtä-äkkiä ymmärrä excel-tiedostojen muotoja, eikä osaa avata niitä. Käyn läpi melkoisen ruljanssin, ennenkuin saan vihdoin tiedostot avautumaan; sen jälkeen unohdan muuttaa oletusasetuksen letteristä A4:ksi ja printteri alkaa temppuilla. Säätö tämän ja muiden vastaavien juttujen kanssa vie liki tunnin ja alan muistaa, miksi näiden asioiden hoito on aina niin vastenmielistä. Varsinkin silloin, kun mieli palaisi päästä jo tekemään luovaa hommaa.

Hoidan loppuun myös Kopioston kirjautumisen, joka ei sujunut eilen ihan oikein. Ja hups, kello on kolme iltapäivällä. Enkä ole vielä päässyt edes (mielestäni) varsinaiseen työpäivän asiaan kiinni. Paketti kirjanpitäjälle on vihdoin valmis, mutta siirrän sen viemisen suosiolla huomiselle: en enää jaksa juosta kilpajuoksua kaupungille vain huomatakseni, että toimistoaika on jo loppunut ja kolkuttelen kiinni menneen toimiston ovella.

Pienet sälät:
Meilaan kirjan kansisuunnittelusta muutamia kysymyksiä, saan vastauksia, ja kerään tarvittavat materiaalit yhteen paikkaan;
Hoidan vielä muutaman taiteilijoiden tiedotushomman (nämä oli tarkoitus hoitaa viikonloppuna, mutta en ehtinyt) ja yhden nettisivupäivityshomman (olen käytännössä lopettanut kaikki nettisivuhommat, mutta joitakin säikeitä menneestä vielä on jäljellä);
Tehopäivään mahtuu myös sählinkiä, ihan omasta takaa. Mukakiireessä kommentoin näköjään liian hätäisesti muutamaa viestiä, joissa vastaus olisi löytynyt, jos vain olisin osannut keskittyä tarpeeksi hyvin. (Sama tapahtui eilen ja kerran viime viikolla, pitänee painaa vähän jarrua, etten muutu kaikkien silmissä ärsyttäväksi nipottajaksi.)

Alunperin minun oli tarkoitus tänään pakata ja lähettää vedoksia muutamaan galleriaan sekä tilauksia asiakkaille, mutta se oli suunnitelma vielä siinä vaiheessa, kun luulin, että ehdin hoitaa paperihommat alta pois puoleen päivään mennessä. Päätän, että aloitan vedosten pakkaamisen tänään, mutta lähetettäväksi paketiksi ja Postiin saakka aion tänään viedä vain toissapäivänä tulleen kirjatilauksen. Muiden pakettihommien kanssa jatkan aamulla uudella päällä. Vedoksia lähetettäessä kun on oltava niin tarkkana, jotta varmasti lähettää oikein numeroidut vedokset oikeisiin paikkoihin. 

Kirjapaketin saan onneksi sentään matkaan, ja samalla pimenevässä syysillassa kävely on hyvä työmatka ja laittaa pään hieman enemmän vapaa-ajan asetuksille  (kun työmatkaa ei muuten olisi, kotona kun työskentelen).




I thought I would do something else today but sitting next to my computer screen doing office work, but when I check out my to do list, the most important stuff is really those office ones. It takes me a couple of hours to first go through all my bank and money things, and then I have to fill out some forms to proceed with one of my future projects. I print all my bank account statements for September and make some notes for my accountant. Then I print the same info about iZettle sales, and I noticed that I have forgotten to do so in the end of August. All kinds of annoying stuff happens: suddenly my computer doesn't read excel files. I go through zillions of phases before finally getting the files to open, and then I forgot to change the printer settings from letter to A4, which makes my printer unwilling to co-operate. This kind of waste of time takes nearly an hour, and I'm starting to remember why I hate these tasks. Especially when I really would like to return to my creative work.

I also will finish some of yesterday's extranet registrations since something apparently went wrong at the first time. And so, suddenly it's already three o'clock in the afternoon. And I haven't even gotten to the actual thing I had planned to do today. Well, my papers for my accountant are finally ready to go, but I decide to take them tomorrow, since it's already almost the end of day at the offices.

The small things:
I have some questions about the book cover design job, and I also get some replies. I file all the materials in one place for the start of the project.
I still do a few publicity / some stuff for a few artists (this I meant to do last weekend, but I didn't have time) and one web site update (I have finished all kinds of web site jobs in practice, but there are still some fading projects left.)
And not everything goes smoothly. I send my replies to a few emails too hastily, I just didn't read the emails through to see the answers to my questions there. (The same thing happened yesterday and once last week, I should probably slow down, before these kinds of incidents turn me to be the overly pedant annoying one.)

Originally I had planned to pack and send prints to some galleries and orders to clients, but that was the plan only when I thought that I could finish all my paper work before noon. I decide, that I'll start the packing today, but I'll really finish just one parcel: the book order from day before yesterday. I'll then continue packing tomorrow with a clear head.

I'm happy to get the book packed. The walk to the post office is a good walk 'from work' and sets my thoughts a bit more towards free time (- I work at home, so there wouldn't be this kind of transition otherwise).

.

Toimistopäivä - An Office Day

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Lunch break. Back to my freetime artsy project. I decided to use all my natural dye test yarns and some undyed damaged woollen, linen and cotton threads to make a sort of canvas. At first at least. I'm not sure what this will be in the end, if anything, but that's not the point. It's also a sort of a diary. Oddly I can remember what I was doing and thinking a month ago or a year ago (yes, this has been a long process) when I look at certain 'lines'. . #crotchet #naturaldyes #inprocess

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Loka 2, 2018 kello 5.28 PDT

Kupillinen kahvia, ja toinenkin, ja aamu ja iltapäivä ohittuu nopeasti sähköpostin äärellä. Lähtötilanne: 76 lukematonta/reagoimatonta viestiä. Toiveena olisi hoitaa ainakin puolet alta pois. Onneksi kaikki eivät ole niin aikaa vieviä, ja osa on tullut kahteen, tai kolmeen kertaankin, saa heitellä viestejä roskikseen lukemattakin.

Olen saanut näyttelykutsun (en kerro mistä, ennen kuin kaikki on selvillä ja sopimus allekirjoitettu, mutta mistään perinteisestä galleriasta ei ole kyse). Vastaan ja saan tarkempaa informaatiota. Printtaan papereita ja teen niihin muistiinpanot, ja jätän asian hautumaan vähäksi aikaa.

Toinen päivän näyttelyjuttu koskee Serlachius-museon ensi vuoden puolella aukeavaa näyttelyä, johon Vaskenruosteyrttitarha-teokseni on menossa esille. Ajattelen vastata näyttelyarkkitehdille nopeasti teoksen mitoista ja muusta, mutta prosessiin uudelleen ajattelu ja uuden skissin tekeminen (joka ei onnistu; lähetän rautalankaversion) viekin aikaa. Kahdelta huomaan, etten ole vielä syönyt mitään, juonut kahvia vain, ja heti viestin lähetettyäni pidän ruokatauon. (Thaimaalaista jauheliha-tomaatti-nuudeliruokaa, kunnon tujaus kuivattua chiliä ja tuoretta korianteria annoksen päälle; katson Netflixiltä jotain ja askartelen hetken luonnonväriprojektini kanssa.)

Lounaan jälkeen yritän perehtyä tarkkaan Sanaston ja Kopioston materiaaleihin. Liityin Sanastoon viime viikolla, ja sain sieltä postitse esitteen ja papereita. Kopiosto vastasi muutamaan kysymykseeni pitkällä ja perusteellisella meilillä, ja käyn rekisteröitymässä myös Kopioston lainauskorvauspalveluun (vaikka tuskin pääsen koskaan Kopioston lainamääriin perustuvien korvausten piiriin).

Päivitän Plankkon sivuille Hanna Holman haastattelun ja hoiden myös muita Plankkoon ja taiteilijoiden viestintään liittyviä asioita.

(Muut nippelihommat:
Society6:lta dollarimuodossa tulleiden tilitysten konversio euroiksi ja kuittien tulostus kirjanpitoon;
Yritän mennä myöntämään Suomi-valtuutukset kirjanpitäjälle, mutta eihän se tietenkään onnistu (tässä vaiheessa tunnustan, etten edes tiedä, mitä tein, seurasin vain ohjeita - eikä sittenkään onnistunut);
Neuvottelut ensi vuoden Habitare-paikasta ovat alkaneet - en ole ihan tyytyväinen minulle tarjottuun osastoon, joten asiasta vielä neuvotellaan;
Tiedustelen eräästä kirjankansiprojektista, jonka olen luvannut tänä vuonna tehdä;
Nipotan sähköpostissa eräälle taidekentän toimijalle sanavalinnoista - ärsyttää, kun sanoja käytetään hutiloiden, miten sattuu, eikä nähdä, millainen merkitys niillä voi olla viestinnässä - sitten tunnen itseni inhottavaksi pikkutarkaksi pilkunnuolijaksi.)

Loppuiltapäivää kohden alan hermostua. Olen jo muutamia tunteja vilkuillut ulkona hohtavaa auringonpaistetta kärsimättömänä, mutta joudun pasteeraamaan sisällä, kun odotan DHL:n lähetystä. Arvioitu toimitusajankohta oli alunperin aamupäivällä, mutta täällä edelleen odottelen, ja ulkona olisi juuri sellainen huikea tummien pilvien, auringonpaisteen ja ruskassa kimaltelevien lehtien valo- ja värileikki, jonka kuvaamista olen odottanut viikkotolkulla. Yritän ottaa muutamia kuvia avonaisesta ikkunasta, mutta ne näyttävät juuri siltä, avoinaisesta ikkunasta otetuilta. Viideltä saan viestin, että paketti tuodaan päivän loppuun mennessä, ja se tuodaan lopulta seitsemän maissa.

Olen odottelusta ärtynyt, ja siitä, etten koko päivänä ehtinytkään tekemään mitään luovaa. Ja että postilaatikkoon jäi 70 viestiä, vaikka niitä ei tullut kuin muutama lisää. En haluaisi lipsua tavoitteestani, koska sillä tavoin asiat alkavat kasautua - mutta päätän olla järkevä ja luovuttaa tältä päivältä. Ulos on päästävä, vaikka sitten kävelylle kauppaan hakemaan lamppuja pimenevään asuntoon. (Nostan kuitenkin illaksi vihkon ja tussin sohvan viereen, jos sitä vaikka myöhemmin telkkaria katsellessaan piirtäisi jotain.)


---

One cup of coffee, and another one, and so the morning and early afternoon go by fast reading and replying to emails. Starting point: 76 messages to read and react. I wish that I could manage about half of them. Luckily not all of them are not so time consuming, and some of them I've received in two or three times, so I can toss some to trash without doing anything.

I've received an exhibition invitation (more about this one after writing contract, but it's not a traditional gallery space anyway). I reply and receive more information. I print some papers and make some notes, and leave it to be for a while.

There's also another exhibition coming up: next year an exhibition opens in Serlachius museum where my Copper Rust Herb Garden will be included. I thought that I could reply the exhibition architect fast about the size and requirements of my artwork, but thinking the whole process throughout and making a new draft of design takes time. At two I finally realise that I haven't eaten anything during the day, just drank coffee, and right after sending the message I'll have my lunch break. (Some thai cooking, minced meat with tomatos, noodless, a lot of dried chilli and fresh coriander; I watch Netflix for a while and continue with my natural dye freetime project for a while.)

After lunch I try to familiarize myself with the materials I received from some Finnish copyright organisations. I joined Sanasto (writers) last week, and received some printed material which I read through. I also went and registered myself to Kopiosto (pictures).

I update Hanna Holma's interview to Plankko page and make also some other publicity / media work for Plankko artists.

(Other small bits and bobs:
Converting Society6 payments from dollars to euros, and printing receipts to my bookkeeping;
I try to go and make some important system changes for my accountant, but that doesn't just work out - I need to continue with this later;
I start the negotiations about next year's Habitare booth;
I ask about one book cover project that I've promised to make this fall;
I sent a bit annoying email to one person about one press release - I'm always meticulous about some word choices and can't really stand when people use words without thinking what they actually mean, and how significant they can be in communication - and then I feel myself as a too pedantic fussy.)

When time gets closer to four I start to get annoyed. For a few hours already I have watched the beautiful sunlight outside, but I have to wait inside, while waiting DHL delivery to come. I thought it would come before lunch time, but here I am still waiting, and there would be just a beautiful dark clouds + sun shine + colourful foliage combo outside, that I have been waiting for weeks. I try to take some photos through an open window, but the photos looks just like they were taken from the window. At five I finally receive a message that my delivery is arriving before the end of the day, and finally it arrives at seven.

I'm a bit vexed about waiting, and about the fact, that I didn't have time to do anything creative during the day. That about the fact that there are still 70 messages waiting in my email, even though I received just about a dozen new ones. I just worry that the things are starting to pile again - but still I decide to act sensibly and give up work for today. I need to get out, even if it's just a walk to a shop to get more light bulbs to this darkening apartment. (I still fetch my notebook and pigment ink pen and place them next to couch, in case I'll draw something later while watching telly.)


.

Alussa - In the beginning

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Week one. Timo promised to lend me his studio for these kinds of bigger projects, so here I am. I'm starting these new artworks for my next exhibition the Time Between Seconds (opening in December 1, vernissage on last day of November). Today I've selected mdf panels to be used for my new a bit experimental pictures - not sure yet how they will turn out and if these will actually be exhibited. After this I'll cut these (well, I let my host, Timo, to do that for me...), roughen the surface and glue them. . #artistlife #taiteilijaelämää #workingday #workdiary #timebetweenseconds #workinprocess #somethingnew

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Loka 1, 2018 kello 6.29 PDT

Kirjoittaminen on aina ollut itselleni tapa jäsentää asioita. Olen huomannut, että kun omat päiväkirjamaiset muistiinpanoni päivän tekemisistä ovat surkastuneet muutaman sanan epäselviksi merkinnöiksi kalenterin sivuille - joihin en koskaan enää palaa - myös kaikki tehty työ jää epämääräiseksi tunteeksi jonnekin takaraivon tuntumille. Hienointahan olisi, jos voisi jäädä ihastelemaan pieniäkin juttuja tyytyväisenä, mutta kun niiden isompienkaan projektien päättymisen juhlistamiselle ei tunnu olevan aikaa, mistä sen sitten tempaisisi pienemmille arjen asioille? Ja niin eteen tulee vain yksi työ toisensa jälkeen, ja jäljelle jää vain tunne siitä, ettei ole saanut mitään aikaan.

Ehkä yksi tapa on kirjoittaa ne ylös. Ihan vaikka yksinkertaisina tiivistettyinä lauseina. Mutta jonnekin muualle kuin kalenteriin, jonne ne häviävät. Sanat ikäänkuin tatuoivat työt tehdyiksi, mutta niiden pariin pitää jotenkin helposti palata. Että voi epämääräisen epävarmuuden hetkellä palata tarkistamaan, että on oikeasti tehnyt jotain.

Kuva on toinen keino - se ei vain omalla kohdallani tunnu olevan yhtä tehokas. Olen muutaman vuoden ajan pitänyt Instagramissa työpäiväkirjaa. Tai no, kuvafiidissä sekoittuu työelämäni ja muu elämäni, mutta niinhän ne sekoittuvat muutenkin, rajaa ei ole piirretty edes veteen.

Huomaan, että vaikka oma Instatilini on julkinen, se ei ole tehty muille vaan itselleni. Varmaan työstäni saisi mielenkiintoisempiakin kuvia, mutta itselleni tarkoituksenmukaisempaa on napata kuva alkuvaiheesta. Jotta voin myöhemmin, aikaansaamattomuuttani tuskaillessani, jarruttaa malttamatonta mieltäni: älä nyt hermoile, tällaisesta lähdit liikkeelle. Prosessit ovat niin hitaita. Kun työ kestää viikkotolkulla ja pysyy pitkän aikaa vielä pohjustusvaiheessa ja haluaisi olla jo perillä, sitä helposti unohtaa, kuinka tärkeää matkavalmistelujen huolella tekeminen on.

Silti, sanat ovat itselleni parempia kuin kuvat. Suuri osa työstä on juuri sitä taustasilppua, joka ei tallennu mihinkään. Jos ottaisin Instaan kuvat sähköposteista, joita lähetän, laskuista, jotka maksan, kaikenmaailman lomakkeista ja virkapapereista, joita täyttelen, kuvasyötteeni olisi täynnä pelkkää valkoista paperia. Lannistavan monotonista. Mutta sanoilla voi paremmin tallentaa sen, mitä viestit pitävät sisällään. Sähköposteihin voi tallentua merkittävääkin unelmientoteutusmateriaalia - elämän hienoutta parhaimmillaan. Jospa siis yrittäisin herätellä työpäiväkirjankirjoittajaa itsessäni, ja yrittäisin vaikka kirjata aina silloin tällöin viikon ajan ylös, mitä työpäiviini kuuluu. Siis näin:

Vaikka tällä hetkellä elänkin lomakkeiden nousukautta, tämä päivä oli ihanan monimuotoinen. Aamulla päivittelin nettisivuilleni asioita pitkällä viiveellä: sarjat Zoology ja Kyynelpuutarhurin päiväkirjamerkintöjä. Koska itselläni ei ole tällä hetkellä työhuonetta, Timo on luvannut, että voin käyttää tilaa vievien projektien tekemiseen hänen työhuonettaan, joten puolen päivän jälkeen suuntasin sinne.

Purin vihdoin Hyvän ja pahan kyynelpuun teokset Galleria Aarnista tulleessa lähetyslaatikostaan, jossa ne olivat odottaneet jo kuukauden. Tarkistin kaikki teokset ja kuvasin ne uudet teokset, joista itselläni ei ollut kuvaa. Näitä kuvia ei ole vielä nettisivuilla, ja jotkut kuvat sieltä tulevat puuttumaankin: olin varautunut kuvaamaan myydyt teokset näyttelyn purkupäivänä ennen näyttelyn loppua, mutta teokset olikin annettu jo ostajien mukaan ennenkuin ehdin näyttelytilaan iltapäivällä. (- Ehkä on hienoa, että kaikesta ei itsellänikään säily kuvaa ikuisesti, vain haalistuva mielikuva.)

Aion kokeilla mdf-levyille erästä kuvasarjaideaani. Hioin ja liimasin viisi mdf-paneelia - sopivan fyysinen lopetus työpäivälle. Kävelin pitkän kaavan mukaan kotiin, vähän kiertoteitä ja aina silloin tällöin pysähdyin kirjoittelemaan muistikirjaani mieleen juolahtavia asioita. Olin ajatellut merkitä inventaariomerkintäni samantien talteen teoskirjanpitooni, mutta kun kahdeksan jälkeen pääsin kotiin, en jaksanut edes työkonetta avata. Mutta hyvän työpäivän tuntu leijuu ilmassa - olen vapaailtani ansainnut!

---

Writing has always been a way for me to clear my thoughts. I've noticed that when my diary-like notes of working day has withered to a unclear notes of just few words in my calendar pages - to which I will never return - the work finished leaves just a vague feeling somewhere in the back of my head. It would be the most glorious feeling, if I could just take time after each small work thing I've finished, and admire it feeling content, but if I don't have any time to do so with even the bigger projects, how could it be possible with the smaller ones? And so I just keep on going, from one chore to another, feeling that I've accomplished nothing.

Maybe one way is to write everything down. Even though just very simplified sentenced. But I have to write it down somewhere else, not in my calendar, where my words just vanish. Words are like tattoos, they make a permanent remembrance, but they just have to be somewhere where I can return them to, easily. Just so at the utmost moment of uncertainty I can return to them and assure myself, that I really have accomplished something.

Pictures are obviously the other way - it just isn't as efficient in my case. For a few years time I've have a sort of work diary in my Instagram account. The feed is mixed with both my working life and private life, but so they are mixing in reality too, there's no really line in between them.

I just notice, that even my own Instagram account is public, I don't post my photos for the audience but for myself. I guess I could take more interesting photos of my work, but for myself more adequate is to take snapshots of my work at the beginning of each phase. So that I can later, when I'm agonising with my unproductiveness, stop my impatient mind: please, don't worry, remember, that this is what you started with! The processes are so slow. When your project is lasting for weeks and the works are in basic phase for ages when you just would like to be on finishing stage already, you just easily forget, how very important it is to make the surface preparation very very carefully and thorough.

Still, words are better than pictures, in this case. Most of my work is just some kind of background noise, which is never recorded anywhere. If my Insta feed would fill with photos of all emails I send during the day, or bills I pay, or of all forms and blanks I fill all the time, how boring would that be. Stultifyingly monotonic. But I can use words to save all things these messages bear. There can be some very important dream-making-material in some emails, which can't be said through pictures. So, I try to wake up a diary-writer in me, if I could, at least now and then, write down my workdays in weekly basis. Like this:

Although this is the time of filling forms and sending emails, this day was beautifully diverse. In the morning I updated my website with artworks that I should have updated a long time ago: the series Zoology and Notes from the Diary of a Tear Gardener. Because I don't have a studio of my own right now, Timo has promised, that I can use his studio for those space consuming projects of mine, so I left there about noon.

I finally got to open the last packages from my Galleria Aarni exhibition, that ended already a month ago. I checked out the artworks of the Tree of Tears of Good and Evil and also photographed those new ones, that I didn't have a photo of beforehand. These are not yet in my website, and some of the new ones will be missing: I had prepared myself to take photos of the artworks on the last day of the exhibition, but when I arrived to the gallery on late afternoon, some of the works had been already given to their new owners. (- Maybe it's nice in odd way, that not every work is documented thoughout, but there's just a fading image in my mind.)

I started to prepare mdf panels for my picture series. I sanded and glued five mdf panels, which was just a perfect way to end my working day. I walked home taking detours and stopping to write from time to time. I had planned to save my inventory markings rightaway, but after I got home at about eight, I just didn't bother to open my work laptop. But there's a feeling of a good working day flickering in the air - I've earned my free evening!


.

Kirja - A Book

Noin kuukausi sitten, sanoo Facebook ylläolevasta päivityksestä ajankohdaksi tätä kirjoittaessani, ja sitä samaa minäkin ihmettelen! Kuukausi Kyynelpuutarhurin teehetkestä Jyväskylän taidemuseolla ja jo puolitoista kuukautta julkkareista Espoossa. Heti tapahtumien jälkeen ryntäsin kalenterimerkintöjen mukaan aina vain seuraavaan tilaisuuteen, enkä ole oikeasti ehtinyt oikein kunnolla fiilistellä, mitä tässä oikein on tapahtunut.

Nyt, kun olen viettänyt suhteellisen toimetonta aikaa, vihdoin kaikki keväästä lähtien tekemäni ja aikaansaamani alkaa vyöryä voimalla tajuntaan, ja olen kellahtaa kumoon kaiken painosta. Päällimmäisin tunne on kuitenkin lievä säikähdys: miten ihmeessä olen saanut tehtyä yli-inhimillisen paljon, ja miten ihmeessä olen selvinnyt tuosta ehjin nahoin? (Ehkä en selvinnytkään?) Nyt, kun olen saanut vetäytyä tauolle, väsymys on ryöminyt ihon alle moninkertaisena. Viimeiseen kahteen päivään en ole käynyt ulkona, vaan potenut lamauttavaa päänsärkyä asunnon pimeimmässä nurkassa. Tänäänkin mielelläni jäisin nukkumaan, mutta on sovittu jo muuta.

Ei tämä silti mitään masennusta tai työuupumusta ole, vaan ihan silkkaa väsymystä. Väsymys on kasvanut siitä kaikesta, mitä en ehtinyt levätä pois liki puolen vuoden tauottomalla työmaratonillani. Se tulkoon vapaasti nyt, kun pystyn ottamaan sen vastaan ja antamaan aikani sille. Samalla toivon vain, että jotenkin pystyisin saamaan jälkikäteen nuo hetket, joissa saisi paistatella aikaansaannoksiensa valossa tunnin sijaan edes muutamia päiviä. Väsymys tulee automaattisesti, mutta riemua aikaansaamisesta joutuu jälkikäteen oikein kaivelemaan.

Häivähdys riemusta kyllä tuntuu joka kerta, kun joku tilaa Kyynelpuutarhurin päiväkirjan, mutta silti asiat muuttuvat arjeksi niin nopeasti. Sormet seuraavat Excel-taulukon rivejä, ja mielen valtaa huoli siitä, pääsenkö korkeiden kulujen jälkeen tarpeeksi ajoissa plussan puolelle (ei ole enää pitkä matka!) Mietin, mihin saan vielä myymättömät kirjat varastoitua, kun eivät ne eteisessäkään voi olla - mutta missään muualla tilaa ei ole. Ajattelen jälleenmyyjien mahdollisuutta: minulla ei oikeasti olisi varaa myydä kirjaa provisiolla suuressa mittakaavassa, mutta ei kirjan hintaa voi toisaalta paljon nostaakaan, koska sitten se on liian korkea. Ihmettelen, miksi painin niin tuskaisasti tämän jälleenmyyjäkysymyksen kanssa, koska eihän se alunperinkään ollut mikään suunnitelma. - Mutta tällaisiin asioihin mieli tarttuu sen sijaan, että pystyisi nauttimaan aikaansaamisesta.

Eilen huomasin, että en ole itsekään lukenut kirjaa painettuna. Olen kyllä pikaselannut sen läpi, ja tarkistanut, että tekemäni korjaukset todella päätyivät kirjaan - mutta en ole istunut ajan kanssa alas ja lukenut sitä. En ole nähnyt, miltä sanat tuntuvat kirjan muodossa. Ei irtopapereilta luettuina, sivumerkintöjen sumentamana tekstinä, tai taitto-ohjelman työkalujen ympäröimänä sähköisessä välkkeessä, vaan kirjana, langalla toisiinsa sidotuilla sivuilla. Ehkä nyt viikonloppuna on aika. Aion keittää lohikäärmeen kyyneleitä - helmiteetä, jota tilasin tuohon kuukauden takaiseen teehetkeen, ja istua nojatuoliin ikkunan eteen, ja lukea. Ehkä sillä konkretisoituu itsellenikin se, että olen saanut aikaiseksi jotain, mistä voin oikeasti olla ylpeä.

---

About a month ago, says Facebook about the posting above. I'm wondering the same - how can it be? It has been a month from the Tea seremony with a Gardener of the Garden of Tears at the Jyväskylä art museum (sort of post-publishing event) and already a month and a half from the actual publishing in Espoo. Right after the events I just rushed towards the following event on my calendar, and I've haven't got really time to absorb what has happened.

Now, after spending about a week doing nothing, everything I've done since last spring has been swarming to my mind in a force, and I've almost collapsed under the weight of it. The topmost feeling is however a slight fright: how in earth have I made this superhumanly much, and however I have managed to survive intact? (Maybe I haven't?) Now, after having a small break, the tiredness has crawled under my skin. For the last few days I haven't even went outside, but just slept away my crippling head ache in the darkest corner of my home. Today I would sooo like stay in and just sleep, but the plans have already been made.

This isn't depression or burnout however, but just pure exhaustion. It has grown of all that, that I couldn't rest off during my half-year long working marathon. It may come freely now, when I'm able to receive it and give my time to it. I just hope, that I also would get back those happy moments, where I could enjoy my achievements for at least a few days instead of couple of hours. The exhaustion comes automaticly, but the joy of everything doesn't, afterwards.

Although I can feel a glimpse of it every time someone orders my book, but somehow these things turn to everyday life so quickly. My fingers are following rows in Excel when I'm worrying if I get the massive expenses ever paid off (I'm really near the zero balance!) Also, I'm thinking where to put those still unsold book, since they can't stay in my hallway forever - but there's no room anywhere else. I thing about the possibility to have resellers: I really don't have a possibility to sell this book with commission sales in larger scale, but at the same time I really can't push up the price of the book up, since then it's just too high. I'm wondering why I'm having this hard time with the reselling thought, since it wasn't the original plan anyway. - But these are the things my mind is working with instead of enjoying all I have done.

Yesterday I noticed, that I myself haven't read the printed book. I have flipped it through and checked that all my corrections have been made - but I really haven't sat down and read it. I haven't seen, how the words are in book format. Not read from the loose papers filled with markings, or from the electronic screen surrounded by InDesign tools, but read from the book, from pages that are attached to one another with a thread. Maybe this weekend it is time. I'm planning to make myself dragon tears tea, and sit by the window, and read. Maybe then it will then manifest to myself too, that I have made something to be proud of.

.