Asioita tapahtuu

Pari viikkoa sitten normaali elämäni meinasi yhtä-äkkiä pysähtyä kuin seinään. Oli ihan mahtava päivä. Olin tosi innoissani, kun vihdoin olin saanut kokonaisen päivän antotypia-projektilleni. Aamupäivällä järjestin kaikki näytteet kuvattavaksi sekä valmistin sekä punajuuriliemestä (kuvassa) että tuomenmarjaliemestä uusia herkistettäviä antotypiapapereita ja iltapäivällä aloin valmistella samaista lientä suodattaakseni sen pigmentinvalmistusta varten. Sitten yhtä-äkkiä makasin vuoteellani pysymättä pystyssä, pystymättä puhumaan kunnolla ja oikea puoleni aivan holtittomana, ja sitten olinkin jo keskussairaalassa liuotuksessa. Siirtymä antotypia-projektin parista sairaalavuoteelle oli moninkerroin nopeampi kuin normaali matka työhuoneelleni, ja tuntuu, että vasta nyt olen hiljalleen alkanut ymmärtää, mitä tapahtui. Uhkaava aivoinfarkti.

Pääsin hoitoon nopeasti ja näillä näkymin näyttää, ettei mitään pysyvää jälkeä jäänyt. Sairaalahenkilökunta - hoitajat, lääkärit, siivoojat, ruokavastaavat, ambulanssikuskit, kaikki - oli kaikinpuolin asiantuntevaa ja ihanaa, ja pelottavasta tilanteesta huolimatta tunsin olevani turvassa ja hyvässä hoidossa. Sain lääkityksen, jonka pitäisi estää seuraava aivoinfarkti (tai ainakin vähentää sen riskiä).

Kyllä tämä säikäytti.

Mutta kaikki hyvin.

Elämä jatkuu.

***

Mietin pitkään, kerronko tästä. Kerroin ensin vain muutamalle ihmiselle, mutta huhu lähti kiertämään nopeasti, ja kun Facebook-viestini ja meilini alkoi täyttyä kaiken maailman kyselyistä, koin helpommaksi kirjoittaa kavereilleni Facebook-päivityksen ja kertoa tilanteesta kuin vastailla jokaiseen (hyvää tarkoittavaan) tiedusteluun erikseen. Ennen kaikkea koin tärkeäksi jakaa informaatiota Aivoverenkiertohäiriön oireista ja niiden tunnistamisesta, koska samalla tavalla jaettu kuva oli se, josta ymmärsimme itse toimia nopeasti.

Samasta syystä kirjoitan nyt blogiini ja kerron asiasta myös muille kuin Facebook-kavereilleni. Ja kirjoitan myös siksi, että tuntuu, että hidas työhön paluuni on alkanut ikävästi pelkillä pahoitteluviestien kirjoittamisella. Olen saanut pahoitella teostiedusteluihin vastaamista, teoslähetysten hitautta ja muuten vain viivettä viesteihin vastaamisessa. Varsinkin sairaalaviikolleni osuneen työhuoneeni avointen ovien päivän peruuttamisen vuoksi (kaukaakin) turhaan paikalle saapuneiden ja siksi ärtyneiden ihmisten viesteihin on ollut jotenkin todella hankala vastata, kun mikään pahoittelu ei tunnu auttavan huonosti hoidettuun avointen ovien päivän perumistiedotukseen.

Punnitsin tätä blogiini kirjoittamista kauan. Ymmärrän myös niitä, jotka eivät halua kertoa tällaisista tilanteista mitään. Asioista avautumisen seurauksena saattaa olla se, ettei niistä enää pääse eroon: eteenpäin kirmailun sijaan saattaakin saada kainaloonsa ylimääräisen painolastin, joka hidastaa kulkua. Mutta kun tieto joka tapauksessa nykypäivänä liikkuu, tuntuu, että on parempi kertoa kerralla kaikki se, minkä ylipäätään haluan tilanteesta kertoa. Vielä, kun oppisi jotenkin hallitsemaan kertomisen seuraamuksia. (Ajattelin etukäteen, ettei minulla ole hätää, koska osaan sanoa suoraan, etten halua juuri nyt vatvoa asiaa ja kerrata tapahtunutta - mutta miten nyt toivoisinkaan, ettei minun tarvitsisi sitä erikseen hokea monta kertaa päivässä.)

Muutamia vuosia sitten, kun äitini alzheimer oli itselleni raskaimmassa vaiheessa (kun hoivapaikkaa pohdittiin ja kaikki oli vielä avoinna), huolehtivaiset ja kohteliaat ihmiset kerta toisensa jälkeen tiedustelivat, mitä äidilleni kuuluu ja miten jaksamme. Niin ihana ajatus kuin siinä takana olikin, väsyneimmillä hetkillä teki vain mieli huutaa, että PLIIIIIIIIIS, älkää kysykö mitään - elämä on muutenkin nyt niin vuorokauden ympäri täynnä tätä yhtä asiaa, että antakaa edes tämä puolen tunnin tauko, että saisin tehdä ja ajatella jotain muuta. Aikalailla samalta tuntuu nyt. Ulos meneminen alkaa tuntua ahdistavalta, kun suorastaan pelkää tapaavansa tuttuja. Tuntuu hyvältä, kun kysytään lyhyesti, että miten jaksat tai vain toivotetaan hyvät voinnit, mutta stressaavalta, kun se ei jääkään siihen. Yhtä-äkkiä olen muuttunut aivoinfarktin tietopankiksi, mitä en haluaisi olla.

Sitäkin suurempi kiitos niille muutamalle ihmiselle, jotka ovat tienneet sairaalareissustani, mutta antaneet minulle sen kaivatun hetken keskittyä johonkin muuhun. Ei tarvitse teeskennellä, että mitään ei ole tapahtunut - mutta pieni hyvän voinnin toivotus tarkoittavalla katseella keskustelun lopuksi tuntuu paljon voimauttavammalta kuin varttitunnin rypeminen aivoinfarktin oireissa.

Ja kiitos "Parane pian" -korteista ja Facebookin sydämistä. Niissä on tähän hetkeen juuri sopivasti kaikkea, mutta ei mitään liikaa!


***


Aikatauluthan tässä jälleen kerran menivät ihan sikin sokin, mutta jotenkin sillä ei nyt taida vain olla mitään väliä. Työ saa nyt mennä omalla painollaan, ja uusien töiden pariin palaan, kun siltä tuntuu. Juuri nyt jatkan siitä, mikä jäi kesken: ensimmäinen tuomenmarjakeitokseni ehti homehtua sairaalassa makoiluni aikana, joten parhaillaan uudet tuomenmarjat kiehuvat hellalla.

Tuntuu tärkeältä saada palata tavalliseen arkeen.

Pienin askelin, mutta katse tulevassa, eikä menneessä.


.

Alussa - In the beginning

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Week one. Timo promised to lend me his studio for these kinds of bigger projects, so here I am. I'm starting these new artworks for my next exhibition the Time Between Seconds (opening in December 1, vernissage on last day of November). Today I've selected mdf panels to be used for my new a bit experimental pictures - not sure yet how they will turn out and if these will actually be exhibited. After this I'll cut these (well, I let my host, Timo, to do that for me...), roughen the surface and glue them. . #artistlife #taiteilijaelämää #workingday #workdiary #timebetweenseconds #workinprocess #somethingnew

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Loka 1, 2018 kello 6.29 PDT

Kirjoittaminen on aina ollut itselleni tapa jäsentää asioita. Olen huomannut, että kun omat päiväkirjamaiset muistiinpanoni päivän tekemisistä ovat surkastuneet muutaman sanan epäselviksi merkinnöiksi kalenterin sivuille - joihin en koskaan enää palaa - myös kaikki tehty työ jää epämääräiseksi tunteeksi jonnekin takaraivon tuntumille. Hienointahan olisi, jos voisi jäädä ihastelemaan pieniäkin juttuja tyytyväisenä, mutta kun niiden isompienkaan projektien päättymisen juhlistamiselle ei tunnu olevan aikaa, mistä sen sitten tempaisisi pienemmille arjen asioille? Ja niin eteen tulee vain yksi työ toisensa jälkeen, ja jäljelle jää vain tunne siitä, ettei ole saanut mitään aikaan.

Ehkä yksi tapa on kirjoittaa ne ylös. Ihan vaikka yksinkertaisina tiivistettyinä lauseina. Mutta jonnekin muualle kuin kalenteriin, jonne ne häviävät. Sanat ikäänkuin tatuoivat työt tehdyiksi, mutta niiden pariin pitää jotenkin helposti palata. Että voi epämääräisen epävarmuuden hetkellä palata tarkistamaan, että on oikeasti tehnyt jotain.

Kuva on toinen keino - se ei vain omalla kohdallani tunnu olevan yhtä tehokas. Olen muutaman vuoden ajan pitänyt Instagramissa työpäiväkirjaa. Tai no, kuvafiidissä sekoittuu työelämäni ja muu elämäni, mutta niinhän ne sekoittuvat muutenkin, rajaa ei ole piirretty edes veteen.

Huomaan, että vaikka oma Instatilini on julkinen, se ei ole tehty muille vaan itselleni. Varmaan työstäni saisi mielenkiintoisempiakin kuvia, mutta itselleni tarkoituksenmukaisempaa on napata kuva alkuvaiheesta. Jotta voin myöhemmin, aikaansaamattomuuttani tuskaillessani, jarruttaa malttamatonta mieltäni: älä nyt hermoile, tällaisesta lähdit liikkeelle. Prosessit ovat niin hitaita. Kun työ kestää viikkotolkulla ja pysyy pitkän aikaa vielä pohjustusvaiheessa ja haluaisi olla jo perillä, sitä helposti unohtaa, kuinka tärkeää matkavalmistelujen huolella tekeminen on.

Silti, sanat ovat itselleni parempia kuin kuvat. Suuri osa työstä on juuri sitä taustasilppua, joka ei tallennu mihinkään. Jos ottaisin Instaan kuvat sähköposteista, joita lähetän, laskuista, jotka maksan, kaikenmaailman lomakkeista ja virkapapereista, joita täyttelen, kuvasyötteeni olisi täynnä pelkkää valkoista paperia. Lannistavan monotonista. Mutta sanoilla voi paremmin tallentaa sen, mitä viestit pitävät sisällään. Sähköposteihin voi tallentua merkittävääkin unelmientoteutusmateriaalia - elämän hienoutta parhaimmillaan. Jospa siis yrittäisin herätellä työpäiväkirjankirjoittajaa itsessäni, ja yrittäisin vaikka kirjata aina silloin tällöin viikon ajan ylös, mitä työpäiviini kuuluu. Siis näin:

Vaikka tällä hetkellä elänkin lomakkeiden nousukautta, tämä päivä oli ihanan monimuotoinen. Aamulla päivittelin nettisivuilleni asioita pitkällä viiveellä: sarjat Zoology ja Kyynelpuutarhurin päiväkirjamerkintöjä. Koska itselläni ei ole tällä hetkellä työhuonetta, Timo on luvannut, että voin käyttää tilaa vievien projektien tekemiseen hänen työhuonettaan, joten puolen päivän jälkeen suuntasin sinne.

Purin vihdoin Hyvän ja pahan kyynelpuun teokset Galleria Aarnista tulleessa lähetyslaatikostaan, jossa ne olivat odottaneet jo kuukauden. Tarkistin kaikki teokset ja kuvasin ne uudet teokset, joista itselläni ei ollut kuvaa. Näitä kuvia ei ole vielä nettisivuilla, ja jotkut kuvat sieltä tulevat puuttumaankin: olin varautunut kuvaamaan myydyt teokset näyttelyn purkupäivänä ennen näyttelyn loppua, mutta teokset olikin annettu jo ostajien mukaan ennenkuin ehdin näyttelytilaan iltapäivällä. (- Ehkä on hienoa, että kaikesta ei itsellänikään säily kuvaa ikuisesti, vain haalistuva mielikuva.)

Aion kokeilla mdf-levyille erästä kuvasarjaideaani. Hioin ja liimasin viisi mdf-paneelia - sopivan fyysinen lopetus työpäivälle. Kävelin pitkän kaavan mukaan kotiin, vähän kiertoteitä ja aina silloin tällöin pysähdyin kirjoittelemaan muistikirjaani mieleen juolahtavia asioita. Olin ajatellut merkitä inventaariomerkintäni samantien talteen teoskirjanpitooni, mutta kun kahdeksan jälkeen pääsin kotiin, en jaksanut edes työkonetta avata. Mutta hyvän työpäivän tuntu leijuu ilmassa - olen vapaailtani ansainnut!

---

Writing has always been a way for me to clear my thoughts. I've noticed that when my diary-like notes of working day has withered to a unclear notes of just few words in my calendar pages - to which I will never return - the work finished leaves just a vague feeling somewhere in the back of my head. It would be the most glorious feeling, if I could just take time after each small work thing I've finished, and admire it feeling content, but if I don't have any time to do so with even the bigger projects, how could it be possible with the smaller ones? And so I just keep on going, from one chore to another, feeling that I've accomplished nothing.

Maybe one way is to write everything down. Even though just very simplified sentenced. But I have to write it down somewhere else, not in my calendar, where my words just vanish. Words are like tattoos, they make a permanent remembrance, but they just have to be somewhere where I can return them to, easily. Just so at the utmost moment of uncertainty I can return to them and assure myself, that I really have accomplished something.

Pictures are obviously the other way - it just isn't as efficient in my case. For a few years time I've have a sort of work diary in my Instagram account. The feed is mixed with both my working life and private life, but so they are mixing in reality too, there's no really line in between them.

I just notice, that even my own Instagram account is public, I don't post my photos for the audience but for myself. I guess I could take more interesting photos of my work, but for myself more adequate is to take snapshots of my work at the beginning of each phase. So that I can later, when I'm agonising with my unproductiveness, stop my impatient mind: please, don't worry, remember, that this is what you started with! The processes are so slow. When your project is lasting for weeks and the works are in basic phase for ages when you just would like to be on finishing stage already, you just easily forget, how very important it is to make the surface preparation very very carefully and thorough.

Still, words are better than pictures, in this case. Most of my work is just some kind of background noise, which is never recorded anywhere. If my Insta feed would fill with photos of all emails I send during the day, or bills I pay, or of all forms and blanks I fill all the time, how boring would that be. Stultifyingly monotonic. But I can use words to save all things these messages bear. There can be some very important dream-making-material in some emails, which can't be said through pictures. So, I try to wake up a diary-writer in me, if I could, at least now and then, write down my workdays in weekly basis. Like this:

Although this is the time of filling forms and sending emails, this day was beautifully diverse. In the morning I updated my website with artworks that I should have updated a long time ago: the series Zoology and Notes from the Diary of a Tear Gardener. Because I don't have a studio of my own right now, Timo has promised, that I can use his studio for those space consuming projects of mine, so I left there about noon.

I finally got to open the last packages from my Galleria Aarni exhibition, that ended already a month ago. I checked out the artworks of the Tree of Tears of Good and Evil and also photographed those new ones, that I didn't have a photo of beforehand. These are not yet in my website, and some of the new ones will be missing: I had prepared myself to take photos of the artworks on the last day of the exhibition, but when I arrived to the gallery on late afternoon, some of the works had been already given to their new owners. (- Maybe it's nice in odd way, that not every work is documented thoughout, but there's just a fading image in my mind.)

I started to prepare mdf panels for my picture series. I sanded and glued five mdf panels, which was just a perfect way to end my working day. I walked home taking detours and stopping to write from time to time. I had planned to save my inventory markings rightaway, but after I got home at about eight, I just didn't bother to open my work laptop. But there's a feeling of a good working day flickering in the air - I've earned my free evening!


.

Pitäisi kirjoittaa, mutta... / I should write but...

The mailman visited. It's time to have a lunch break enjoying grape fruit juice and reading the new #Kuvittaja illustration magazine. (I'll leave those three invoices that came in today's mail still unopened. This is too good a day to spend to boring things...) #artistlife #workdiary #workingday #taiteilijaelämää

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu 1. 03ta 2017 klo 1.54 PST

Sähköpostissa muutama viesti odottaa vastausta ja muutama työ tekemistä, mutta ne voivat odottaa rauhassa: tämän päivän olen varannut kirjoittamiselle. Mutta miksi en kirjoita? Olen onnistunut välttelemään aloittamista kaikella pienellä hommalla: pyykkien viikkaamisella, jääkaapin järjestämisellä, pleikkaristakin pyyhin pölyt. Nyt piti avata kirjoitusdokumentti - avasin sen sijaan blogin.

Eikä minulla ole edes mitään sanottavaa.

...

Vaikka jotakin muutakin olen tehnyt tänään. Vedostin ja signeerasin teoksen, jonka tilasi vanha pariskunta, joka vihdoin, monen vuoden odotuksen jälkeen sai tänään luvan avioitua. He tilasivat vedoksen itselleen lahjaksi jo viime vuoden puolella, mutta toivoivat, että teen ja signeeraan sen tänään. Vedos on nyt kohopainotunnustani vaille, sitten pakkaan sen ja se on valmis matkaan kohti uutta kotiaan. Tämä on kyllä eittämättä yksi mieleenpainuvimmista teostilauksista ikinä.

Niin, se kirjoittaminen. Syy on ehkä jonkinlaisessa valkoisen paperin kammossa, mutta ehkä voisin syyttää nyt tätä kaikenkattavaa liikutusta siitä, etten pääse kirjoittamisen ääreen. Se olisi jotenkin paljon mukavampi syy, eikä tarvitsisi potea niin huonoa omaatuntoa aikaansaamattomuudestaan.

---


There are a few emails waiting for my reply and a few jobs waiting to be done, but they can wait: this day is for writing. But why don't I write? I've managed to avoid it by all kinds of small chars: folding loundry, cleaning fridge, and even dusting the Playstation. I came to computer to open my writing document - instead I opened this blog.

And I don't even have anything to say.

...

Although I've done also something else today. I printed and signed an artwork, which was ordered by an elderly couple, who, at last, after several years of waiting, got a permission to marry each other today. (The gay marriages are now legal in Finland from this day on.) They ordered this artwork for themselves already at the end of last year, but they wished, that I would print it and sign it today. The print is now missing only my embossed marking; then I'll pack it and it's ready to travel to its new home. This is undoubtedly one of the most memorable 'commissions' ever.

Yes, the writing. Maybe it's some kind of fear of white paper, but maybe I could just blame this overwhelming emotion about everything. It would be somehow much nicer reason, and I wouldn't need to have so bad conscience about my inefficiency.