Sähköpostissa muutama viesti odottaa vastausta ja muutama työ tekemistä, mutta ne voivat odottaa rauhassa: tämän päivän olen varannut kirjoittamiselle. Mutta miksi en kirjoita? Olen onnistunut välttelemään aloittamista kaikella pienellä hommalla: pyykkien viikkaamisella, jääkaapin järjestämisellä, pleikkaristakin pyyhin pölyt. Nyt piti avata kirjoitusdokumentti - avasin sen sijaan blogin.
Eikä minulla ole edes mitään sanottavaa.
...
Vaikka jotakin muutakin olen tehnyt tänään. Vedostin ja signeerasin teoksen, jonka tilasi vanha pariskunta, joka vihdoin, monen vuoden odotuksen jälkeen sai tänään luvan avioitua. He tilasivat vedoksen itselleen lahjaksi jo viime vuoden puolella, mutta toivoivat, että teen ja signeeraan sen tänään. Vedos on nyt kohopainotunnustani vaille, sitten pakkaan sen ja se on valmis matkaan kohti uutta kotiaan. Tämä on kyllä eittämättä yksi mieleenpainuvimmista teostilauksista ikinä.
Niin, se kirjoittaminen. Syy on ehkä jonkinlaisessa valkoisen paperin kammossa, mutta ehkä voisin syyttää nyt tätä kaikenkattavaa liikutusta siitä, etten pääse kirjoittamisen ääreen. Se olisi jotenkin paljon mukavampi syy, eikä tarvitsisi potea niin huonoa omaatuntoa aikaansaamattomuudestaan.
---
There are a few emails waiting for my reply and a few jobs waiting to be done, but they can wait: this day is for writing. But why don't I write? I've managed to avoid it by all kinds of small chars: folding loundry, cleaning fridge, and even dusting the Playstation. I came to computer to open my writing document - instead I opened this blog.
And I don't even have anything to say.
...
Although I've done also something else today. I printed and signed an artwork, which was ordered by an elderly couple, who, at last, after several years of waiting, got a permission to marry each other today. (The gay marriages are now legal in Finland from this day on.) They ordered this artwork for themselves already at the end of last year, but they wished, that I would print it and sign it today. The print is now missing only my embossed marking; then I'll pack it and it's ready to travel to its new home. This is undoubtedly one of the most memorable 'commissions' ever.
Yes, the writing. Maybe it's some kind of fear of white paper, but maybe I could just blame this overwhelming emotion about everything. It would be somehow much nicer reason, and I wouldn't need to have so bad conscience about my inefficiency.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti