Herään sateeseen. On niin hämärää, että tavakseni tullut aamukahvin nauttiminen kirjan ääressä olohuoneen sohvalla ei onnistu ilman, että laittaa valot päälle. Ja kun valot laittaa päälle, alkaa heti tuntua illalta, eikä kahvista tunnu olevan mitään apua. Laitan kirjan kiinni ja päätän siirtyä talviaikaan: silloin juon aamukahvini työkoneeni ääressä lueskellen meilini ja miettimällä missä järjestyksessä hoidan minkäkin asian.
Yön aikana sähköpostiini on tullut palaute: "Huikean hienosti kirjoitettu kirja. [---] Näin jälkikäteen melkein toivon, että olisit jättänyt kuvat pois. Ei niin, että ovat huonoja, mutta ihmiset luulevat tätä varmaankin taidekirjaksi, ja taidekirjoja ei enää kukaan osta. [---] Tämä on tekstin osalta niin ansiokas, ja tietokirjana olisi varmasti myyntimenestys. Tietokirjathan ovat Suomessa myydyimpien joukossa." - Melkein samalla tavoin sanoi minulle jonkin aikaa sitten eräs toinen taidekentän toimija. Hetkellisesti minulla on hitusen ontto olo - olenko tehnyt virheen? Mutta kyse on vain sekuntien häilähdyksestä, sitten palaan omaan varmuuteeni: kirja piti tehdä sellaisena kuin sen tein, missään muussa muodossa se ei olisi onnistunut.
Kiitän viestistä, ja jäämmekin puoleksitoista tunniksi mielenkiintoiseen sähköpostikeskusteluun. Paljon uutta, paljon ideoita, hyvää mieltä - mutta samalla päällekäyvä aikaansaamattomuuden tunne.
Olen huono aloittamaan mitään hommia, kun tiedän, että kohta pitäisi lähteä. Pitäisi toimittaa taidelainaamoon lähetyslista, jonka eilen kirjoitin, mutta unohdin viedä mukanani, ja viedä tilitoimistoon syyskuun kuitit ja selvitellä Suomi-valtuutuksen saloja, kun en ole saanut sitä toimimaan - ennenkuin kolmelta taidemuseolla alkaa Toisia todellisuuksia -näyttelyn taiteilijatapaaminen, joka toimii samalla ystävätreffieni aloituksena. (Menen yleisöksi, Timo on taiteilijavieraana ja hänen teoksensa on museossa esillä kokoelmanäyttelyssä.)
En saa mitään isompaa aikaiseksi (kuten esimerkiksi teosten pakkaamista, jota en voi aloittaa, koska sopivankokoisia taustapahveja ei olekaan valmiina, ja pahveja en pääse leikkaamaan, koska leikkurin päällinen on valjastettu pohjustettujen paperien kuivumistasoksi, ja juuri nyt en voi niitä liikuttaa). Joten teen kaikenlaista pientä: vastaan Kuvittajien jäsenkyselyyn, luen muutaman artikkelin tekijänoikeuksista, vastaan muutamiin sähköposteihin, joihin olisi pitänyt vastata jo ajat sitten.
(Kenkiä jalkaan laittaessani huomaan, että eilisillan ahneus on rikkonut selkäni. Beckerille kävellessäni huomasin, että Kampus oli täynnä opiskelijoita haalareissaan (tai, tärkeämpi havainto: tölkit kädessään). Olin toki kuullut järjettömän bassonjytkeen kotiin - tai itseasiassa huomasin ensin, että haarukka tärisi pöydällä, ennenkuin kuulin itse äänen - mutta luulin, että pihalle on parkkeerattu joku discodatsun. Mutta Kauppakadun aprohan se olikin. Kaikenkattavat haalariryypiskelybileet. En osannut lähtiessäni varustautua oikein, joten lainasin Beckeristä muovipussin. Kauppaostokseni (maito, viinirypäleitä, parmankinkkua, ciabatta) maksoin kokonaan tölkeillä, mikä on aika huomattava saavutus, ottaen huomioon, että matkaa Beckerin ja kaupan välillä oli vain reilun korttelin verran. Tarkoitukseni oli Pokemon-kävellä vähän, mutta siinä samalla intouduin keräämään tölkkejä, kun niitä vain oli niin runsaasti tarjolla - ja ihan lyhyessä ajassa keräsin tölkkejä neljän kympin edestä. Sitten oli pakko palata kotiin tuomaan ostokset ja hakemaan hanskat, loppumatkan tölkit keräsin kotiin. Koko illan podin huonoa omaa tuntoa siitä, etten mennyt keräilemään enempää tuota ilmaista rahaa, mutta nyt kenkiä laittaessani ymmärrän plokkauksen vaarat harjoittelemattomalle - selkä kramppaa siinä määrin, että jos olisin lähtenyt toiselle kierrokselle ja olisin varmaankin huumaantunut maahan heitetyn rahan määrästä, etten olisi osannut lopettaa ollenkaan, makaisin juuri nyt vuoteen omana kykenemättä nousemaan.)
Kaikki ei mennyt tietenkään ihan putkeen: tilitoimistossa ei ollut enää ketään paikalla. Saan kuitit vietyä, mutta Suomi-valtuutuksen salat jäävät vielä tutkimatta. Taidemuseolla taiteilijatapaamisen aikana pää alkaa taas syöttää puheisiin mitenkään liittymättömiä ideoita (miten käy aina, kun en oikein kuule hälyn takia puhetta ja pää pääsee odotustilassa harhautumaan muuhun), ehdin kirjoittaa jotakin ylös. Viimeiset kolme esittelyä kuulen vaivatta ja mietiskelen, että minun pitäisi oikeastaan käydä enemmän tämäntyyppisissä tapahtumissa. On jotenkin vapauttavaa irtautua hetkeksi omasta hommastaan ja kuulla muiden prosesseista.
Loppuilta menee vapaan merkeissä. Tapaan pitkästä aikaa ystävän, jonka viimeksi näin viime jouluna. Osittain siksi, että hän asuu toisaalla, mutta osittain siksi, että vaikka periaatteessa olen fyysisesti tehnyt keväästä syksyyn töitä kotona, olen jotenkin henkisesti ollut paljon kauempana - tavoittamattomissa. Olen joskus miettinyt, onko mikään työ järkevä valinta siinä vaiheessa, kun ei ole aikaa muulle elämälle, eikä ystäville - mutta toisaalta, vaihtoehtojakaan ei hirveästi ole. On tehtävä se, mitä mieli vaatii, ja olen superkiitollinen niistä muutamista rakkaista ystävistäni, joiden ystävyyttä tämä ajoittainen pitkäksi aikaa katoamiseni ei tunnu haittaavan.
---
It's raining when I wake up. It's so grey and dark that I can't read at the living room without turning the lights on. And at that point it starts to feel like evening, and coffee loses its magical waking powers. So I close my book and decide to change my habits to winter time: I drink my morning coffee next to my computer, while reading emails and thinking about my today's to do list.
The first email I read: 'This book is written absolutely beautifully. [---] I almost wish that you had left the pictures out from this book. Not that they are bad, but people might think this is an art book, and no one buys art book these days. [---] This is so well written, and if as a non-fiction it would be probably a success. You know, non-fiction books are the most sold in Finland.' - This is almost the same what another worker on the art field said to me some time ago. For a moment I feel a bit strange - have I made a mistake? But it lasts just a few seconds, then I get back to my own certainty: this book had to be done in a way I did it, it wouldn't have worked in any other way.
I thank him for the feedback, and we have a very interesting email conversation for an hour and a half. A lots of new ideas and good things - but at the same time an invasive feeling of inefficiency.
I can't start doing anything when I know that soon I should leave. I should deliver the artwork list to the Gallery Becker / artotheque, that I wrote yesterday, but forgot to take with me, and take September book keeping to my book keeper, before an artist meeting will start at the Jyväskylä Art Museum at three. (I'll be in audience, Timo is an artist guest since his artwork is presented at the museum collection exhibition.)
I really get nothing bigger done (like packing artworks, which I can't continue, because I don't have right sized support cardboard ready, and I can't cut any, since my cutting board is being occupied by papers which are drying, and right now I can't move them). So I do all kinds of small stuff: I reply to the member questionnaire of the illustrators organization, I read through a couple of articles of copyrights, I reply a few emails, that I should have replied a good time ago.
During the artist meeting I can't hear everything since the background noise and my mind starts drifting, and my head starts forming new ideas (which happens everyday I get distracted even a little bit), and I even manage to write something down. Luckily I hear the three last talks without effort and I think that I should really visit these kinds of event more. It's somehow nice to break free from my own job, and hear about the processes of the others.
The rest of the night I have free time. I meet with my friend, who I last saw last xmas. Partly because she lives partly somewhere else, but partly because my time use: even I have physically worked home from spring to autumn, I've been away, eaten by my job, unreachable. I've sometimes wondered if my job is the right choice at the point, when I don't have time to other life, nor friends - but on the other hand, there aren't really choices. I just have to do what my heart tells me to do, and I'm super grateful of those few friends of mine, who don't seem to mind about me vanishing from time to time.
-
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti