Vihdoin / At Last

I"m just about to sign the first print of the edition of 30 of 'The Artisan of the Tears of Grief'. It's also the very first print I'm signing this year / the first 2017 print. After signing I'll be taking a walk to the frame shop - in frisk -17°C winter day. #artistlife #workdiary #workingday #kyynelpuutarhurinpäiväkirja #kyyneltarha #thediaryofateargardener #gardenoftears #galleriaratamo #exhibitioncomingsoon #inprocess #inmaking #thetearartisans #kyyneltäjät #prints #pigmentinkprint #pigmentinkprints #illustration #tears #tearsofgrief #portraits #finnishart #finnishartist #kuvataide #grafiikka #näyttelytulossa #näyttely

Kuva, jonka Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) julkaisi 4. 01ta 2017 klo 0.03 PST

Vihdoinkin pääsen tänään viemään muutaman uuden työn kehystämöön. Kaikki kehystettäväksi tarkoitetut eivät ehdi samaan satsiin - enkä ole edelleenkään varma, ehtivätkö kaikki viimeistelyn alla olevat työt kehystettäväksi, tai edes valmiiksi, mutta toivo jonkinlaisen kokonaisuuden saamisesta näyttelyyn alkaa ottaa varmemmaan otteen. Siksi tänään heräsin pitkästä aikaa suorastaan euforisen iloisena, kun jonkinlainen iso, hahmoton epävarmuuden pilvi oli hävinnyt silmäkulmasta. Mutta hetki sitten sain taas ikäviä uutisia ja tunnelma muuttui vastakohdakseen. Kyyneltarha-näyttelyn ja kaikenlaisia kyyneliä kasvattavan Kyynelpuun tekeminen tuntuu liiankin todelliselta analogialta elämälleni ja sille, mitä tapahtuu ympärilläni. Koko viime vuosi oli samanlaista äärimmäisen jyrkkää ja alati tihenevää aaltoliikettä ylhäältä alas ja jälleen vähän ylöspäin, tosin huiput madaltuivat vuoden loppua kohti. Haluan uskoa, että tämän päivän tunnerakennelma on vain viime vuoden lyhyt kaiku. Ja ehkä olen jo oppinut kiinnittämään turvavyöni niin, että varmasti pysyn kyydissä elämässäni.

--

At last I'm about to take my new prints to the frame shop. All the prints I have planned to frame can't make it this time - and I'm not even sure, if I'll have them framed at all, or even finished, but a Hope of getting some kind of entity finished is getting more stronger. That is why this morning I woke up euphorically joyful, after somekind of large, amorphous cloud of uncertainty had vanished upon me. But just a few moments ago I heard bad news again, and it all turned opposite again. Making the Garden of Tears exhibition and the Tree of Tears growing all kinds of tears feels a bit too real analogy of my life and of everything happening around me. The whole last year was same kind of extremely steep and continuously densening movement up and down, though the peeks got lower towards the end of the yar. I want to believe that the structure of today's feelings is just an echo from what was going on last year. And maybe I've learned to tighten my safety belt enough well to keep me onboard in my life.