Ylös ja alas on menty jälleen monella tavalla. Junailin itseni muutamia päiviä sitten ylös kartalla Rovaniemen korkeuksille saakka, jossa puolikuntoisena naputtelin näyttelyn paikalleen Galleria Napan seinille. Näyttelyn avajaisissa kohtasin aivan mahtavia uusia tuttavuuksia, ja totesin, että harvoin on ollut niin kipeänä niin hieno olo. Sen verran mukavia nuo pohjoiset kohtaamiset olivat, ettei hirveästi päässyt edes harmittamaan, vaikka jälleen perjantaiksi kaavailemani kaupunkiturismi typistyi hotellihuoneen vällyjen alla makaamiseen kuumeista tilaa arvioiden ja miettien, pystyykö itse menemään avajaisiinsa vai ei - onneksi siis päätin mennä, vaikka melkoista raahautumista matka galleriaan oli. Lauantaina paluupäivä kului rentouttavasti leffoja katsellen täysin mitään tekemättä junassa, joka lähti 9.25 aamulla Rovaniemeltä ja toisessa, joka toi kotiasemalle 19.40 illalla. Tuo kymmenen tunnin laiska paluumatka euforisen optimistisessa mielentilassa ja vähän kuumeisena oli oikeastaan hieno kokemus, totaalilepoa tarpeeseen, ja kelluin jonkinlaisessa hyvänolon pilvessä tähän aamuun saakka.
Mutta herätys sunnuntaiaamuun olikin sitten rujo: erään läheiseni sairaus on pahentunut sille asteelle, että tänään saattelimme hänet vuodeosastolle. Päivä kului epätietoisuudessa odotellen: ensin kotona, sitten keskussairaalassa ja lopulta terveyskeskuksessa. Nyt kävelen ympyrää kotona surun ryömiessä iholla, osaamatta ajatella tai tehdä oikein mitään. Vaikka tähän oli osannut etukäteen jotenkin varautua, silti Todellisuus on aina todellisempi kuin mitä se on etukäteen kuvitelmissa ollut.
Silti, kun avasin keittiön ikkunan ilmaa saadakseni, ja katsoin pimeyteen, missä katuvalot eivät vielä olleet syttyneet, tunsin ensimmäisen kerran sulavan lumen tuoksun. Hiljaisuus ympärillä tuntuu lohduttavalta.
---
Up and down, in many ways. A few days ago I took a train to Rovaniemi, and up the map, to the Rovaniemi in Artic Circle I travelled with it. I was a little bit fluish but I managed to build my exhibition at the Gallery Napa. At the exhibition vernissage I met the most wonderful great people, and I thought, that it is very seldom that I feel physically so ill but still so fine mentally. Meeting new people in north was so fantastic, that I wasn't really sad even though the Rovaniemi sightseeing I had planned to have on Friday turned out to be staying in the hotel room bed and wondering if my fever is too high to go to my exhibition vernissage at all - afterwards I was so glad I chose to go, even it felt really heavy at the time. On Saturday I spent the whole day in a train; relaxed by watching movies and doing nothing in a train which left Rovaniemi at 9.25am and after one change I arrived to my home station at 7.40 in the evening. That ten hour lazy return trip in euphoristically optimistic state of mind and a little bit feverish, was actually a nice experience, total rest for the one who needed it, and I floated in some kind of euphoria until this morning.
But it was quite a rude awakening to this Sunday morning: an illness of my very close relative is gotten to the stage, that we accompanied her to the ward today. This day was all about waiting: first at home, then at the central hospital, and finally at the local health care center. Now I walk around my apartment when the sorrow crawls my skin, and I really can't think or do nothing. Although I had prepared myself to this and knew it was coming, still the Reality is much more real that it is in one's imagination beforehand.
Yet, when I opened the kitchen window to crasp some air, and I looked at the dark, where the streetlamps were still off, I smelled the scent of the melting snow for the first time. The silence around me feels comforting.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti