maanantaina, elokuuta 31, 2015

Kirkkoja, kaupunkia ja kukkia // Churches, city and flora



Olen niitä ihmisiä, jotka yleensä kiinnittävät arkkitehtuuriin huomiota vain silloin, kun siinä vaivaa joku. Harmaissa betonilähiöissä (vaikka pidänkin betonin pinnasta pienemmässä mittakaavassa) tai 80-luvun kaakelirakennuksien läheisyydessä huomaa olevansa epämiellyttässä paikassa. Joskus harvoin sitä pysähtyy katsomaan ympärilleen ja ajattelemaan, että onpa hieno rakennus. Täällä Firenzessä sitä tapahtuu paljon. En tiedä, kertooko se jotain suomalaisesta arkkitehtuurista vai ennemmminkin siitä, että vanhanaikainen mieleni on kotonaan vanhempien rakennusten kanssa. Koen yksinkertaisesti renessanssin aikaisen arkkitehtuurin tyylin ja mittasuhteet jotenkin miellyttäväksi, puhumattakaan materiaaleista - tukevasta kivestä ja rapatuista pinnoista. Niissä on jotain pysyvyyttä ja lohdullisuutta, jota on vaikea kuvata. Matkustaessani tuskin koskaan menen katsomaan jotain rakennusta sen visuaalisen arkkitehtuurin takia (usein kylläkin esimerkiksi paikan äänimaailman takia - onhan sekin toki arkkitehtuurin elementti), mutta Brunelleschin Santo Spirito -kirkko on yksi niistä rakennuksista, joiden läheisyyteen pitää päästä aina Firenzeen tultua. Aukiolla kirkon edessä ja kirkon fasadissa on vain jotain äärimmäisen rauhoittavaa ja tasapainoista. (Olen käynyt joskus sisälläkin, mutta en muista siitä mitään - ilmeisesti tässä ulkopuoli on tehnyt lähtemättömämmän vaikutuksen).

I'm one of those people, who usually notes architecture around when there's something wrong with it. I feel extremely uncomfortable in grey concrete suburbs (although I really like concrete surface in smaller things) or in those ugly tiled buildings of the 80s. Sometimes, very rarely, something in architecture stops me in a positive way to think the beauty of the building. But here in Florence it happens a lot. I don't know if it tells something about Finnish architecture or more about the fact that I have an old fashioned mind and I feel home when I'm amongst older buildings. If I put it simply: I just find the style and proportions of the renessaince architecture very pleasuring, as well as the materials - heavy stone and plastered surfaces. They have some kind of permanence and comfort in them, which is hard to put into words. When I'm travelling, I only seldom go and visit some building for its visual architecture (often I go to visit a building because of its "sound scene" though - that's one point of architecture, too), but Santo Spirito church by Brunelleschi is one of those buildings that I need to get close by in every trip to Florence. There is something very calming and balancing at the piazza in front of the church and on the facade of the church itself. (I've visited inside earlier, but I can't remember anything about it - maybe it's the outside of the building this time, that has made more permanent impact for me.)



Mies pitää Duomoa pystyssä // A man keeps Duomo from falling apart


Spedale degli Innocenti, Piazza della Santissima Annunziata


Italialaisen renessanssiarkkitehtuurin paras kaveri on ilman muuta tämä uskomaton valo ja sen luomat varjot ja heijastukset. Veikkaan, että jos nämä hienot renessanssirakennukset siirrettäisiin sellaisenaan jonnekin Keski-Suomeen, taian päällimmäiset kerrokset katoaisivat sen siliän tien. Suomessa valo yksinkertaisesti toimii eri tavalla - silloin, kun sitä on. Siinä on oma taikansa, toki, ja pohjoisessa valo varmaan muuttuu vuodenaikoina enemmän kuin missään muualla, mutta keskivertopäivänä, ellei joku poikkeuksellinen sääilmiö tempaise taivaan valoja toiseen moodiin, siitä puuttuu joku dramaattinen ulottuvuus, joka täällä löytyy. Italiassa valo on verevää draamaa, Suomessa se on ennemminkin pienimuotoista lyriikkaa. (Ehkä juuri alkusyksyn pitkien varjojen aikana ollaan lähimpänä täkäläistä valoa - mutta se on niin, niin lyhyt aika.)

The best friend of the Italian renessaince architecture is without doubt this unbelievable light and its shadows and reflections. I'm guessing, that if these beautiful renaissance buildings would be transported somewhere where I live in Central Finland, the topmost layers of the magic would disappear, just like that. In Finland the light simply works in different ways - when there is some. It has its own magic, surely, and the northern light probably changes in different seasons mpre than in anywhere else, but in an average day, if the exceptional weather phenomenon hasn't taken hold of the sky, it doesn't have that dramatic dimension, which you can find here in Italy. In Italy the light is vibrant drama, in Finland its more subdued lyric. (Perhaps is around this time, during the long shadows of the first weeks of autumn, when its closer to the southern light - but it's so, so short time.)


Kasvitieteelliset puutarhat ovat lempipaikkojani. En ole oikeastaan kukkaihminen milläänlailla: en tunne kasveja lukuun ottamatta värjäyskasveja (joita niitäkään en luonnossa tunnista, vaikka niiden latinankieliset nimet aika hyvin osaankin), eikä minulla ole kotona kasveja, satunnaisia lahjaksi saatuja yksilöitä lukuunottamatta. Mutta kukapa ei kukkakuvista tykkäisi - ja kukkakuvauksesta? Kukkien kuvaaminen on vain jotenkin palkitsevaa, kun kuvatessa ei oikein voi tulla rumia kuvia, vaikka kuvaustaidot olisivatkin olemattomat ja kuvausvälineenä peruspokkarikamera. Kukkivia kukkia enemmän kiinnostavat kuitenkin muut elementit: kasvien (niin pienten maata nuolevien kuin jättimäisten puiden) tekstuureissa ja muodoissa on jotain äärimmäisen inspiroivaa. Firenzen kasvitieteellisestä puutarhasta (Giardino dei Semplici) täydellisen kuvaus- ja oleilupaikan tekee yllämainittu valo: se, miten se laskeutuu puutarhaan puiden oksien välistä ja se, miten se tunkeutuu ikkunan takaa muutamaan suuremmista kasvihuoneista.

Giardino dei Semplici on "Kyynelpuun taimi" -teokseni alkukoti. Täällä syntyi teoksen idea, ja täällä kuvasin teoksen pohjana käytettyjä kuvia muutamaankin otteeseen. Tälläkin kertaa kävin kuvaamassa samoja kohtia, samassa valossa, josko vaikka saisin valmiiksi jo vuosia työstämäni sarjan kaksi muuta osaa. Kamerani akku loppui vähän turhan aikaisin, mutta onhan tässä vielä aikaa ottaa toinen kierros.

Kasvitieteellisessä puutarhassa vierailu on aina itselleni yhtä paljon työtä kuin vapaa-aikaakin, pään tyhjennystä. Liian helteisenä päivänä kaupungissa ei ole mitään parempaa kuin istua viileällä kivisellä penkillä, kukkivan puun varjossa ja kuunnella kasvien kuiskintaa kevyessä tuulessa, kun muut kaupungin äänet feidautuvat jonnekin taakse.

Botanical gardens are my favourite places. I'm not really a "flower person" in any way: I don't know plants with the exception of the plants used for dyeing (of which I don't probably identify the most when seen in nature, even though I know their latin names quite well), and there are no plants at my home, except some gift flowers now and then. But who doesn't like flower pictures - and taking photos of flowers? It's somehow so rewarding when you really can't take ugly photos, even though your skills in taking photos would be almost nonexistent, and if you would use only the basic, automatic pocket camera. I'm more interested on the other elements of the plants than the flowering flowers, though: there's something extremely insiring in the textures and shapes of the plants, oths of those small earth-licking and big treelike ones. What makes the Florence botanical garden (Giardino dei Semplici) the perfect place for taking photos and just enjoy the surroundings, is the specifically the light: how it comes down to the garden in between the branches of the trees, and how it pushes itself inside some of the bigger plant houses through the windows.

Giardino dei Semplici is the original home of my "The Seedling of the Tree of Tears" work. It was here, where the idea was first born, and where I took several photographs on several occasions to be used as the basis of the work. Also this time I went to take photographs of the same spaces, in the same light, wishing that maybe with these new photos around I could finally finish the two other pictures of the series. The battery of my camera gave in a little too early, but there's time to do it again.

Visiting botanical garden is always as much of work as it is freetime for me, a way to clear my head. When it's too hot outside there's nothing better to do in the city, than to sit at a cool stone bench at the shadow of the blossoming tree and listen how the plants are whisperin in a slight wind, when the other voices of the city fade somewhere background.


tiistaina, elokuuta 25, 2015

Sinisen taiassa // In Blue Magic



Joskus on onni olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Kuulin kyllä etukäteen Firenzen Museo degli Argentissa esillä olevasta Lapislazzuli - Magia del Blu -näyttelystä, mutta tuolloin olimme jo tulossa kaupunkiin joka tapauksessa. En hirveästi yrittänytkään tutkia asiaa etukäteen, koska olihan se ilmiselvää, että jos jotain väriä lipovaa on kaupungissa näytteillä, niin sinne pitää mennä joka tapauksessa. Siksi näyttelyn suuruus vähän häkellyttikin: fyysiseltä kooltaan se oli aikalailla sitä mitä odotinkin (neljä suurta huonetta, sellaisia melkein saleja), mutta sisällöltään se oli kattavampi kuin olisin osannut kuvitella, vaikka olisin ennakolta perehtynytkin asiaan paremmin. Näyttelyssä oli esillä oikeastaan kaikki, mitä voi lapis lazuli -kivestä ja siitä jauhetusta ultramariini-pigmentistä näyttää. Tarinoita toki jäi kerrottavaksi näyttelyn kulissien taaksekin, mutta runsautta riitti päälle jauhettavaksi pidemmäksikin aikaa.

Kirjoitin näyttelystä jutun Coloria-blogiini ja lisää voi lukea New York Timesin jutusta Lapis Lazuli and the History of ‘the Most Perfect’ Color (Roderick Conway Morris, 18.8.2015)

---


Sometimes I thank my luck of being in the right place at the right time. I knew beforehand of the Lapislazzuli - Magia del Blu exhibition at Museo degli Argenti in Florence, but when I learned about the exhibition, I was already coming to Florence any way. I didn't actually try to find out anything about the exhibition beforehand, because it was obvious that if there would be something colour related exhibited here, of course I would go. Because I wasn't really "prepared" myself for the exhibition, it's size overwhelmed me a bit: physically it was quite what I was expecting (four big rooms), but contentwise it was much more larger than I ever could have imagined, even if I had read more closely about the exhibition beforehand. The exhibition showed quite all that can be exhibited about lapis lazuli stone and the ultramarine pigment made of it. Of course there are still some stories that didn't make the exhibition room, but there was enough and more to learn.

I wrote a small piece of the exhibition in my Coloria blog - but unfortunately it is in Finnish only. But, New York Times just happened to publish an article about the exhibition a few days ago: Lapis Lazuli and the History of ‘the Most Perfect’ Color (Roderick Conway Morris, August 18, 2015)

sunnuntai, elokuuta 23, 2015

Sunnuntain rauhaa // Peaceful Sunday

Finnish artist Päivi Hintsanen is on a mission to uplift Florence with pretty prints and positive messages. Keep your eyes peeled! http://theflr.net/jbps2x

Posted by The Florentine on 23. elokuuta 2015

Olen taas ajautunut piirtelyn ja kuvien sijaan kirjoittamisen pariin, tai pitäisikö sanoa kirjoittelun. Viisi vuotta sitten aloin Firenzessä kirjoittaa romaania, jota olen sen jälkeen kirjoittanut vain täällä ollessani - edellisestä kerrasta on kolme vuotta. Tarinalla ei ole mitään tekemistä Firenzen kanssa, eikä Italian kanssa, eikä oikeastaan millään tavalla minkään muunkaan tähän paikkaan liittyvän kanssa, mutta jokin sen vain herättää eloon täällä. Ehkä se, että kotona joutuu keskittymään aina muuhun kuin kirjoittamiseen. Kirjoittaminen vaatii näitä hiljaisia sunnuntaipäiviä, ja hiljaisia muitakin päiviä, kun Velvollisuudet ja Rästit eivät nakuta rivissä oven takana.

Ja se vaatii lämmintä ilmaa ja kylmää vettä; ja katukivetyksiä, joiden laidalle voi istahtaa kirjoittamaan muistivihkoonsa milloin vain; kapeita katuja, joilla ajatukset pääsevät liikkeelle eri tavalla; sokkeloisia, pieniä kujia, joissa voi kuvitella elämän puoli tuhatta vuotta sitten; mahdollisuuden kulkea kiireettömästi ja päämäärättömästi ympäriinsä. Ja kahvia, joka täällä maistuu erilaiselle. Kahvimmalle.

Vaikka kirjoittaminen onkin vienyt kynää, kyllä kuvatkin elävät täällä, ainakin jotenkin - muistivihkossa on monta uutta kuvan siementä, epämääräisiä viivoja ja muistiinpanoja, jotka toivottavasti sitten myöhemmin talven pimeydessä saan kasvatettua täyskasvuisiksi.

---

Sunnuntain kruunasi artikkeli Random Prints -projektista täkäläisessä englanninkielisessä The Florentine -lehdessä. Linkki yllä ja jos se ei toimi, suora linkki Mary Grayn kirjoittamaan artikkeliin tässä: http://theflorentine.net/articles/article-view.asp?issuetocId=10230.

***

I'm finding myself writing again, instead of drawing and working with pictures. Five years ago in Florence, I started to write a novel, which, afterwards, I have written only when I'm here - the last time was three years ago. The storyline doesn't have anything to do with Florence, or with Italy, or in any way with anything relating to this place, really, but something just brings it alive in here. Maybe it's because when I'm at home I must always concentrate on some other things, not writing. Writing demands these quiet Sundays, and quiet other days too, when all the Duties and Things-To-Dos don't make noise behind the door.

And writing demands warm weather and cold water; and those stone pavements where you can sit any moment to write something to your notebook; narrow streets, in which your thoughts can fly freely; mazes of those tiny alleys, in which you can imagine a life about half a thousand years ago; a possibility to just wander around aimlessy and without hurry. And coffee, which tastes here different. More coffeish.

Although it has been writing that has taken over my pen, the pictures are alive too, somehow - there are many small seeds of pictures in my notebook, unclear lines and notes, which hopefully I will bring up to be full-grown ones, then later, in the darkness of the winter.

---

My Sunday was made by an article aout Random Prints project in a local newspaper written in English, The Florentine. The link you can find above, and if it doesn't work, a direct link to article written by Mary Gray is here: http://theflorentine.net/articles/article-view.asp?issuetocId=10230.

torstaina, elokuuta 20, 2015

Hyviä hetkiä // Good Moments

Menschen (be)rühren und mit Kunst in Berührung bringen ...Päivi Hintsanen (Finnland) setzt ihr Random prints Projekt...

Posted by Hahnemühle on 20. elokuuta 2015


Nyt, kun istun Firenzessä keittiön pöydän ääressä, avonaisen ikkunan edessä, vieressäni tyhjäksi juotu kahvikuppi ja lasillinen kylmää kivennäisvettä, olen jotenkin oppinut arvostamaan alkuvuoden jatkuvien vastoinkäymisten virtaa. Kun ongelmat olivat ajankohtaisia, ei paljon naurattanut, ja vielä muutama viikko sitten tuntui, että jos jokin vielä menee pieleen, voimat yksinkertaiset loppuvat - mutta nyt, kun ne asiat ovat ratkenneet, jotka vain voivat ratketa, ja vieläpä useimmat parhain päin, melkein kaikki aiemmin voimia syönyt kurjuus onkin muuttunut buusteriksi tälle hyvälle ololle juuri nyt. Ajoittain toivon, että elämä olisi vähän tasaisempaa, ja sen nousut ja laskut vähän loivempia, mutta enpä vaihtaisi tämän hetkistä olotilaani mihinkään. Seuraavan kerran, kun päälle sataa vastoinkäymisiä, pitäisi vain luottaa siihen, että näitä vastakkaisiakin hetkiä on. Ja pitäisi yrittää muistaa, kuinka hyvältä ne tuntuvat nimenomaan noiden vastoinkäymisten jälkeen. Niistä voi luterilaiseen mielenlaatuun kasvatettukin nauttia, kun ne tuntuvat ansaituilta.

Tunnistan saman mekanismin, uuvuttavuudesta helpotukseen, melkein kaikissa tämän vuoden projekteissani, näyttelyistä lähtien. Tällä hetkellä päällimmäisimpänä Random Prints -projektini, joka oli kaikilta tekovaiheiltaan rankka prosessi, ja jonka lopulliseen toteutumiseen loppui usko muutama viikko sitten, kun joka päivä ilmeni vähintään yksi uusi pieni ongelma, jota ei ratkaistukaan vain sormia näpäyttämällä. Väsyneenä ja muidenkin asioiden painaessa päälle ja vaivatessa mieltä teki mieli luovuttaa, useampaankin otteeseen. Onneksi en luovuttanut, koska tänään projekti on alkanut vihdoin viheriöidä. Olen parin päivän aikana jättänyt maailmalle kymmenisen vedosta kirjeissään ja tänään niistä tuli ensimmäinen viesti. Aamun kruunasi Hahnemühlen tekemä Random Prints -video.

Tässä hyvän mielen flowssa mieli täyttyy uusista ajatuksista ja ideoista. Eräs puolituttu kysyi kerran, onko luovilla ihmisillä lomaa ollenkaan, johon tuolloin vastasin, että eipä juuri, kun päätään ei saa käännettyä pois päältä. Nyt mietin, että ehkä se loma on juuri tätä: kaikki työn tylsät osuudet ja pakkopulla on tiessään ja jäljelle jää vain vapaa virta ajatuksille ja innolle, joka uuden miettimisestä seuraa.

---

Now, as I'm in Florence, sitting next to the window in kitchen, with an emptied coffee mug and a glass of cold sprinkling water next to me on the table, I've learned to somehow appreciate the stream of continuous misfortunes earlier this year. When the problems were current, I wasn't really laughing, and still a few weeks back I felt, that if yet one thing goes wrong, I simply run out of battery - but now, when the problems (that could be solved) have been solved, and most of them worked out well, nearly all of that strength-eating misery has metamorphosed itself to be a booster to my good mood right now. There are moments when I wish that my life could be a bit more even, and the rises and fallings to be bit smaller, but at this moment I just wouldn't change my existing state of mind to anything else. Next time when the problems are pouring in, I just should rely on the fact, that there will be some opposite moments too. And I should try to remember this: how good they feel precisely after those low moments. And of which one with the luthering mindset can enjoy too, because they feel like earned.

I recognise the same mechanism, from the exhaustion to the relief, in almost every project I made this year, starting with the exhibitions. At this moment the most current is my Random Prints project, which was a quite demanding process in all its states, and to which I totally lost my faith a few weeks back, when there was at least one new problem each day, not solved by snapping fingers. As I was tired and with other stuff pressing me down and eating my mind, I felt almost giving up, more than once. I'm glad I didn't, since today the project has started blooming. In a few days time I've left about ten prints around in their envelopes, for random people to find, and this morning I received the first whereabouts of one print. The morning peaked as Hahnemühle posted Random Prints video they made.

In this happy flow my mind is filling with new thoughts and ideas. One guy once asked me if creative people can take holidays at all, to which I replied, that I don't think so - there's no way to turn your brains off. Now I'm thinking, that maybe the holidays is just this: no the boring or mandatory part of the work around, just the obsticle free flow for thoughts and enthusiasm, which is resulted by having new ideas.






perjantaina, elokuuta 14, 2015

Valmistelua // Preparing



Suuri jännitysnäytelmä päättyi tiistai-iltana, kun kaksi aika suuresti mietityttävää asiaa ratkesivat - molemmat positiivisesti. Toinen niistä oli Random Prints -projektini onnistuminen tänä vuonna. Tiina E:n avulla sain kaikki kuvat paperille asti ja lisäksi sain viimeisteltyä pari muutakin pienten kuvien sarjaa, jotka olivat odottaneet parempaa aikaa. Kun illalla kävelin yhdeksän jälkeen lämpimässä, pimeässä kesäillassa kotiin, edes vedoskassi ei painanut hartioilla (vaikka paperi aina onkin painavampaa kuin osaa ajatella). Yöllä istuin parvekkeen kynnyksellä, kuuntelin kevyttä sadetta ja mietin, että viime kuukausien jatkuva stressitila melkein onnistui kadottamaan kykyni nauttia noista pienistä, hiljaisista hetkistä, kun maailman arkipäivän keskeltä löytyy jotain Suurta Pientä. Niinkuin nyt se harvinainen lämmin ja pimeä elokuun yö, kun huolet ovat hetkeksi pyyhkiytyneet pois ja yöperhoset ja kiitäjät kimaltelevat katulamppujen valon alla.

(Tämän vuoden Random Prints -kuva on Arriving, jonka synnystä kertonen enemmän myöhemmin. Varmasti laitan sen kuvan tälle sivulle piakkoin näkyviin, mutta jos joku haluaa vilkaista heti, niin Random Prints -projektin Facebook-sivulta tai blogista löytyy sekä kuva, että lisätietoja.)

---

A great play of exhausting suspension ended last Tuesday evening, when two things, that had been stressing my mind, finally got a solution somehow, and both in a positive way. Another of them was the execution of my Random Prints project this year. With the help of Tiina E. I got all my images printed, and also I got finishes for a couple of other series of small prints, which have been waiting for a better time to come. Then, when I was walking home after nine pm. at the darkening, warm summer night, I was thinking that not even the bag full of prints didn't weigh anything (even though paper is always heavier that you may think). At night I sat on my balcony doorway, listened to light rain dropping and I was thinking, that during this continuing state of stress that has been going on for the past few months, I almost lost my ability to enjoy those little, silent moments, when there is something Great Smallness in the midst of the everyday life of the world. Like that rare warm and dark August night, when your worries have vanished for a moment, and the moths and swifts are shining under the street lamp lights.

(This year's Random Prints picture is titled Arriving, of which I will write more later. Surely I'll upload the picture soon to this blog also, but if someone would like to view the picture rightaway, take a look at Random Prints Facebook page or blog to view both picture and extra info.)

tiistaina, elokuuta 11, 2015

Hattivattien syy // Hattifatteners' fault



Viime viikolla tapahtui montakin ikävää asiaa, joista viimeisimpänä (vaikkakaan ei suurimpana) torstaina hajonnut printterini. Olin juuri tekemässä uusia kuvia asiakkaalle, joka oli tulossa tapaamaan seuraavana päivänä - tekemättä jäi. Seuraavaksi listalla oli tämän vuoden Random Prints -projektini, jonka pariin pääsemistä olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Torstai-ilta kului paniikissa, perjantai puolestaan sen seikan hiljaisessa hyväksymisessä, etten ehdi tehdä mitään printterilleni ajoissa. Onneksi en ihan heti törmännyt tiiliseinään, toinenkin mahdollisuus on. Kohta olen menossa Ratamon Digilabiin kokeilemaan, onnistuisiko sarjan tekeminen siellä. Tällä tuurilla ja rajatulla toiminta-ajalla en uskalla oikein toivoa mitään. Joten jännittää saa vielä pari tuntia.

---

Last week many unhappy things happened, the latest (but not the biggest) of them being my printer braking down on last Thursday. I was just about to print new miniprints for a client, who came to meet me the next day - wasn't able to do it. The next printing project on the list was my Random Prints project, which I have anxiously waited to start. I was panicking the whole Thursday evening, on Friday I somehow accepted the fact, that my printer problem cannot be fixed early enough. I was lucky not to burst straight to the brick wall, there is still another possibility to print. Soon I'll be heading to Ratamo Digilab to test, if I could print the series there. With this luck and the exhausting time limit I really can't hope much. So, I'll have to just try to keep my fingers crossed still a few hours.