Ajelehtien / Drifting

"Uhma". Sarjasta "Ihmisiä saarillaan" // "Defiance". From series "People on Their Islands", 2014, edition of 30, pigment ink print, 15x15 cm + margin.

Kolmen viikon oleskelumme täällä Berliinissä on jo yli puolenvälin ja silti tuntuu, että mitään ei ehdi, vaikka mitään ei ole aikomus tehdäkään. Akut ovat latautuneet: muutaman tunnin yöunien sijaan on tullut nukuttua kymmentuntisia yöunia ja turismi on saanut jäädä sikseen, mukavampaa on vain vaellella Prenzlauer Bergin vehreillä kaduilla ja katsella verkkaista elämää. Tarkoitukseni oli viettää täysin museoton kolmiviikkoinne, mutta Gemäldegaleriessa tuli jo käytyä aiemmin ja eilen käväisin vahingossa toisessakin museossa, Neues Museumissa, jossa nimestään huolimatta ei ole uutta vanhempaa vanhaa: egyptiläinen kokoelma ja esineitä antiikin ajalta. Ajauduin sisään kahdestakin syystä: ajattelin, että museossa saattaisi olla jotain väreihin liittyvää juttua tarjolla (olihan siellä, jonkin verran) ja toiseksi, kävin katsomassa egyptiläistä kokoelmaa silloin, kun vierailin Berliinissä ensimmäisen kerran, keväällä 1991, kun muuri oli ollut alhaalla jonkin aikaa ja osa Itä-Berliiniä kaikui tyhjyyttään. (Silloinkin oli huhtikuu ja ilman lämpötila heittelehti: ostin tuolloin Checkpoint Charlielta halvimman t-paidan, koska oli niin pirun kuuma ja kaikki mukanani olleet muut paidat olivat pitkähihaisia; muutamaa päivää myöhemmin otin Itä-Berliinin puolella valokuvia nuorista venäläissotilaista lumisateessa. Pitääkin etsiä nuo tuon aikaiset kuvat jostain ja skannata).

Neues Museum on ilmeisesti avattu uusittuna viisi vuotta sitten, mutta sen verran hatarat ovat yli kahdenkymmenen vuoden takaiset mielikuvani, etten muista, oliko museo tuolloin eri rakennuksessa vai ei. Sen muistan, että Nefertitin pää ei ollut niin tarkoin vartioitu ja tuolloin siitä sai ottaa valokuviakin - tai ainakaan huoneessa ei ollut neljää vartijaa vartioimassa päätä. Eikä tuolloin (muistaakseni) museossa ollut edes niin paljon porukkaa. Tällä kertaa huoneessa oli kummallinen tunnelma. Ihmisiä oli juuri sen verran, että heistä muodostui täydellinen, hitaasti kulkeva piiri keskelle huonetta sijoitetun Nefertitin pään ympärille - kaikki halusivat nähdä patsaan kaikista kulmista. Piiri liikkui hiljaa vastapäivään täydessä hiljaisuudessa, vain erään itkevän (!) naisen niiskaukset sekoittuivat huoneen ulkopuolelta kuuluviin ääniin. Harvoin tekee mieli tallentaa mitään niin paljon kuin olisin halunnut videoida tuon kummallisen museoriitin.

Ajatus museoon menemisestä jotenkin aina väsyttää, mutta tämä kokemus oli kerrassaan inspiroiva. Sain väriteemaista asiaa kerättyä muistivihkooni, mutta upeassa tilassa oli myös monta paikkaa istuskella ja mietiskellä (ja lueskella). Kuvasin museossa muutamia satoja kuvia vanhoista, rapistuneista seinäpinnoista, joita oli jätetty siellä täällä näkyviin - materiaalia seuraaviin teoksiin tulossa.

Mutta tosiaan, ajauduin sisään puolivahingossa. Olen toteuttanut Berliinissä Random Prints -projektiani (randomprints.blogspot.com, facebook.com/randomprints), jossa jätän vedoksiani ympäriinsä satunnaisten ihmisten löydettäväksi. Tänä vuonna olen tehnyt numeroidun ja signeeratun sarjan kuvaa The Fragrance of Skies. Kolme viikkoa on lopulta lyhyt aika jakaa 90 kirjekuorta, varsinkin, kun ilma on ollut välillä sateinen ja tuulinen, eikä ulos puistoihin ja penkeille voi edes harkita paperisen kirjeen jättämistä. Olen jättänyt kirjeitä jonkin verran julkisiin liikennevälineisiin, ravintoloiden pöydille ja vähän sinne tänne minne sattuu, mutta helpoimpia paikkoja ovat kirjakaupat. Kirjeen sujauttaa helposti kirjapinon alle tai väliin tai kirjan kannen väliin. Olen käynyt jättämässä kirjeitä muun kirjaselailun ohessa keskustan kirjakauppoihin sekä Modulorin ja Boesnerin kirjaosastoille, mutta myös museoiden kirjakauppoihin. Eilen olin melkein menossa katsomaan Alte National Galerieen Friedrichin Munkki meren äärellä -maalausta, mutta heti alakerrassa oli lappu, että teos ei ole paikalla, joten jätin koko museon väliin ja marssin vain kirjakauppaan. (Munkki meren äärellä -maalauksella on ollut muuten ihan valtava vaikutus täällä Berliinissä esillä oleviin töihini, etenkin Missä tuuli loppui ja Ihmisiä saarillaan -sarjojen kuviin). Ajattelin samantien käydä levittelemässä Random Prints -kirjekuoriani muuallekin Museum Inselnin museoihin. Neues Museum on siinä aivan vieressä, ja kun kävi ilmi, että museokauppa on museon sisällä (ei heti tuloaulassa), ostin sen kummempia ajattelematta lipun.

Ajelehtimisesta on tullut melkein elämäntapa tässä parin viikon aikana.

---

Our three weeks stay in Berlin is already halfway through, and still I feel, that I don't have time to do enough - even though I haven't really planned to do anything. Inner batteries are now charged: after sleeping weeks only a few hours at night, now I've been having ten hour sleeps. No time for tourism, it has been more fun to just walk around the green streets of Prenzlauer Berg and watch the slow rhythm of life. I meant to have a stay without any museum visits included, but I managed to visit Gemäldegalerie already earlier, and yesterday I just happened to wander to another museum, Neues Museum, which - besides its name - doesn't offer anything new to see, but old: Egyptian museum and papyrus collection and Antique sammlung. I walked in because of two reasons: first, I though that there could be something colour related stuff, which always interests me, and secondly, I visited this collection when I visited Berlin for the first time, in 1991, when the wall was already down and parts of the East-Berlin were echoing emptiness. (Then it was April too and the weather was random: I bought a cheapest t-shirt from some shop around Checkpoint Charlie, because it was SO hot, and all my shirts had long leaves; a couple of days later I took some photos of young Russian soldiers in the eastern side of the city, while snow was coming down, I should search the old photos and scan them.)

Neues Museum was opened about five years ago renewed, but my memories from over twenty years ago are so cloudy, that I don't remember if the museum was then at the same building or not. I remember, that Nefertiti's bust piece wasn't so well guarded and then we could take some photos of it - or at least there weren't four guards to guard the head. And then (as I remember) there weren't so many people at the museum. This time there was so strange feeling in the room. There were people just enough to make a perfect circle, which walked slowly and silently around Nefertiti's bust piece - everyone wanted to see the statue from different angles. The circle moved slowly counterclockwise in total silence, only some sniffs of a crying (!) woman mixed with some sounds coming from outside the room. I seldom have such a strong desire to record anything to video but I would have really liked to record this strange museum rite somehow.

The thought about going to museum somehow always makes me feel tired, but this experience was inspiring. I collected some colour facts to my notebook, but I also had some time and found many places to sit (and think, and read) at this magnificent building. I took about couple of hundreds of photos of old, wrecked walls, which had been left visible here and there - material for future pictures.

And yes, I somehow just wandered in, half accidentally. In Berlin I have realized my Random Prints project for the fourth time (randomprints.blogspot.com, facebook.com/randomprints). In this project I leave random prints in their envelopes around, for random people to find. This year I have made a numbered and signed edition of The Fragrance of Skies. Three weeks is a short time to leave 90 envelopes around, especially, when the weather has been rainy and windy and I can't even consider leaving paper letters to parks or benches. I have left some envelopes to public trolleys and subway, some to restaurant tables and here and there, but the easiest places to leave envelopes are the bookstores. It's easy to slip an envelope under a book pile or between the covers. I have left some envelopes to the bookshops at center and also some prints to the book departments of Modulor and Boesner shops, but also to the bookshops of the museums. Yesterday I almost went to Alte National Galerie to see Friedrich's Monk by the sea painitng, but there was a sign downstairs, that the work isn't now shown, so I skipped the museum itself and walked straight to the museum shop. (By the way, Monk by the sea has had an enermous influence to my works shown here in Berlin right now, especially to the series Where the wind ended and People on their islands). After leaving the Alte National Galerie I thought about spreading some Random Prints envelopes to other Museum Inseln museum shops too. Neues Museum is there right next to Alte National Galerie, and when I learned that the museumshop is inside museum instead of being right there where you walk in, I bought a ticket without thinking anything.

During these last few weeks, drifting around has become an lifestyle.

Berliinissä / In Berlin

Sarjasta Ihmisiä saarillaan / From the print series People on Their Islands

Berliini on osoittautunut kylmemmäksi kuin mitä osasin odottaa. Kevät on ollut niin lämmin, että jotenkin ajattelin, että täälläkin olisi jo kevät pitkällä, mutta täällähän on ollut kylmempää kuin Prahassa puolitoista kuukautta sitten. Asunnossamme on ollut suorastaan kylmä, varsinkin ensimmäisinä sateisina päivinä, kun kosteus lisäsi viileyden tuntua huomattavasti. Galleriassa paperityöt ovat vähän käpristelleet, mutta vain hieman, eivät mitenkään katastrofaalisesti.

Saimme Timon kanssa näyttelyn pystyyn lopulta aika vaivattomasti, vaikka olin varautunut melkoiseen urakkaan. Olimme perille päästessä molemmat jo niin väsyneitä viikkojen kertyneen univelan jälkeen, että jotenkin jo ajan ja paikan tajukin katosi - mutta perillä tajusi, että on saanut aikaiseksi kokonaiset kolme uutta vedossarjaa (tai oikeastaan neljä) ja niistä on tullut aikalailla juuri sitä, mitä pitikin. Näyttelykokonaisuus onnistui lopulta yli odotusten: ensimmäinen oikea yhteisnäyttelymme - vaikka meillä on ollut teoksia aiemmin samoissa gallerioissa samaan aikaan, yleensä ne ovat olleet selkeästi erillisiä kokonaisuuksia. Tätäkään emme suunnitelleet yhdessä, emmekä edes nähneet toistemme teoksia etukäteen, mutta huomasimme perillä, että olemme molemmat käsitelleet samaa (merellistä) teemaa. (Kuvia katsottavissa Facebookissa)

Galleriassa on käynyt sen verran vähän (lue: TODELLA vähän) porukkaa, että eilen pidimme gallerian ovet suljettuna ja lähdimme itse käymään Gemäldegaleriessa (jossa kävimme kolme vuotta sitten läkähdyttävällä kierroksella - siitä ei oppinut mitään tai sitten kunto on laskenut, joka tapauksessa museokierroksen jälkeen oli aivan yhtä läkähtynyt olo kuin edellisellä kerrallakin, vaikka tällä kertaa osasimme ennakoida juomalla vettä etukäteen). Seurasimme viime vuotisia jalanjälkiämme ja menimme samaan aasialaiseen pikaruokalaan syömään kuin viimeksikin: ei yksinkertaisesti jaksanut etsiä uutta ruokapaikkaa ja mitäs hyvää ja halpaa toiseksi vaihtamaan.

Lähdimme Potsdamer Platzilta kävelemään kohti Brandenburger Toria ja siinä matkalla pysähdyimme Holocaust-Mahnmalille, holokaustin muistomerkille, joka oli kerrassaan pysäyttävä. Se olisi ollut itsessäänkin sitä, mutta jotenkin syvää vaikuttavuutta lisäsivät muut turistit, joista moni kohteli paikkaa kuin huvipuistona. Lapsillehan betonipaasien loputon labyrintti on varmaan jämerän seikkailullinen kokemus ja pinkit kala-ilmapallot vilahtelivatkin siellä täällä betonipaasien välissä riemunkiljahdusten kaikuessa betoniseinistä toisiin. Aikuisemmat (ja aikuisetkin) kiipeilivät elementtien välissä ja kaikilla tuntui olevan äärimmäisen hauskaa. Jotenkin tuo monumentin aiheen ja aurinkoisen päivän ihmisten välinen ristiriita vain syvensi tuntumaa, joka teoksesta syntyi - etenkin, kun pysähdyin hetkeksi kukkivan omenapuun (?) alle: ketään ei näkynyt missään, mutta jostain kaukaa kuului katkeamaton nauru, kuin toisesta ulottuvuudesta.

Tämänpäiväinen kävelylenkki Prenzlauer Bergin aurinkoisilla ja lämpimillä kaduilla oli fiilikseltään jotain ihan muuta. Outoa olla suurkaupungissa, jossa kenelläkään ei tunnu olevan kiire mihinkään.

--

Berlin has proven itself to be more colder than I expected. The springtime has been so warm, that somehow I thought that it would already be a late spring here in Berlin, but it has been a lot colder than it was in Prague a month and an half ago. Our flat is practically cold, especially cold it was during the first few rainy days, when the moist weather added some coolness to the air noticeably. Our artworks at the gallery have been curling a bit, but just a little, not a catastrophy.

I had prepared myself to a massive set up project, but Timo and I got the exhibition set up finished quite easily. After getting to Berlin and to gallery residence we were already so tired after weeks of many poorly slept nights, that somehow the sense of time and place was lost somewhere - but when we reached the gallery and took our artworks out for hanging, I finally realized that I have finished three (or actually four) new print series this spring, and they actually are, what they were meant to be. The exhibition came out to be more than we expected: our first real exhibition together. We have had exhibitions at the same galleries at the same time, but usually they have been solo exhibitions with no points of contact. This one we didn't plan together either, and we didn't even see works from each other beforehand, but at the gallery we noticed that we have both the same (sea / ocean) theme in our pictures. (Pics at Facebook)

There has been so few gallery visitors (read: REALLY few), that yesterday we held the galery closed and went to visit Gemäldegalerie (at which we took feet-killing tours also three years ago - and of which we haven't learned anything or then I'm not as fit as I used to be, anyway I was so totally tired after this museum tour as I was the last time, even though this time I was wise enough to have some water beforehand). We followed our footsteps and went to eat to the same Asian fast food place as three years ago: we simply weren't energetic enough to find another place, and also, there's no reason to change a place that's proven to be both good and cheap. 

After eating we walked from Potsdamer Platz towards Brandenburger Tor and stopped at the Holocaust-Mahnmal, the memorial of the jweish victims of holocaust, which was stunning. The memorial place would have been stunning by itself also, but somehow the impact was added by other tourists, of whom many treated the place like it was an amusement park. For children the endless labyrinth of concrete blocks must feel like a strange adventure, and pink fish-shaped balloons were seen here and there while the yells of joy echoed from one conrete passage to another. More older ones (and even adults) were climing between te elements and all seemed to have extreme fun. Somehow the contrast and conflict of theme of the memorial and people living sunny Saturday today just made the whole feeling grow deeper - especially during the moment, when I stopped for a while under a blossoming apple (?) tree in between the blocks: I couldn't see anyone, but I heard non-stop laughter from somewhere far, like from another dimension.

Today's walking trip on the sunny and warm streets of  Prenzlauer Berg was whole another thing. Weird to be in a big city, where no-one seems to be in a hurry nowhere.

Dan Sartain - Pass It On

Ihmisiä saaressa. 2014, pigmenttimustevedos, 27x27cm +reunat. // People on Island. 2014, pigment ink print, 27x27cm +margin.

Mietiskelin tuossa nykyretoriikkaa: miten ihmeessä mikään ei ole kenellekään enää vaikeaa, vaan haastavaa? Jotenkin tuntuu, että tämä uuspositiivinen ajattelu kerryttää vain kuonaa aivoihin, kun vaikea-sanan käyttöä kierretään kaiken maailman kiertoilmauksin. "Haastavuus" kyllä sisältää jonkinlaisen vireen siitä, että asia tulee kyllä hoidettua, vaikka suorittaminen onkin esterataa, mutta samalla jonkinlaisen ajatuksen siitä, että mutkia ei saa oikoa eikä periksi antaa tippaakaan - koska ei ole vaikeaa, vain pikkaisen haastavaa. (Ehkä olen tätä aiemminkin jo täällä mietiskellyt, tuntuu niin tutulta ajatukselta).

Joka tapauksessa, viime viikot on olleet oikeasti sekä haastavia että aivan umpirehellisesti vaikeita, kun mikään ei meinaa onnistua kerralla. Koneiden ja laitteiden rikkoutumiset sikseen (standardiasetus) - eniten rassaa se, että kun luulee hoitavansa jonkun asian, se ei kuitenkaan tule hoidetuksi. Ajanvaraukset tai majoitusvaraukset eivät pidä, jo sovitut päivämäärät muuttuvat (mikä aiheuttaa lumipallomaisen muutosefektiin kymmeniin muihin sovittuihin asioihin), tilatut materiaalit eivät tule silloin, kun on luvattu... Pieniä, kevyitäkin asioita, mutta kun ne kasaa yhteen, niin saa melko painavan pinon. Sopeutumiskykykin loppuu jossain vaiheessa, jos päivät täyttyvät jo hoidettujen asioiden uudelleen hoitamisesta - ja kun aika menee siihen "jatkuvaan sopeutumiseen", teosten tekemiselle varattu aika häviää taas johonkin muualle. 

Viimeisimpänä kiittelen omaa tyhmyyttäni: tiesin, että maaliskuun ja huhtikuun vaiheesta tulee rankka ja kiireinen, joten tein hyvissä ajoin suunnitelman siitä, miten ripustan teokset Galerie Pleikuun (Berliiniin): kehystämättömät työt hieman irti seinästä naulojen ja magneettien avulla. Aiemmin olin suunnitellut ripustusta neulojen kanssa, mutta kun huomasin, että voimakkaiden neodym-magneettien hinnat on nykyään aika edulliset, iloitsin jo, ettei tarvitse tehdä reikiä papereihin. Kunnes tajusin, ettei lentokoneeseen saa viedä magneetteja - edes pieniä, jos ne on noita neodymeja. Onneksi tässä on vielä vähän aikaa miettiä.

Vastapainoksi olen kuljeskellut ympäriinsä ja etsinyt sopivaa puuta kuvattavaksi projektiani varten. Ei ole vielä ihan juuri sitä nimenomaista etsimääni yksilöä tullut vastaan, mutta jostain syystä se ei tunnu yhtään haastavalta eikä yhtään vaikealta - valokuvausreissujen sivutuotteina on syntynyt muita hienoja kuvallisia löytöjä.

--

I just wondered about word use: how an earth nothing is difficult any more, but challenging? Somehow I feel, that this neo-positive way of thinking just collects some scum into one's brain, when the word 'difficult' is being avoided and instead all possible euphemisms are used. 'Challenging' holds a thought, that the project will be finished, even though the process is full of obstacles, but it also includes some kind of demand, that you can't take shortcuts or give up, even just a bit - because it's not difficult, just challenging. (Maybe I have thought about this here earlier, sounds so familiar thought.)

Anyway, last few weeks have been both challenging and totally honestly purely difficult, when nothing gets done by doing it once. Broken computers and other equipments are just pure standard, so enough about that - but mostly I'm pissed about the fact that you think you have taken care of something, but still you have to come back to the same thing, to do it again. Appointments or schedules or reservations aren't fixed, dates agreed are changing (which is like a snowball effect to dozens of other related small things), stuff ordered is not shipped when it should be... Small, even light things, but when you collect them together, you'll get quite a heavy pile. The ability to adapt oneself ends at some point, if all days require only adaption after adaption - when you use your whole time trying to adapt to new situation, the time needed for making art is lost somewhere in void.

I have to thank myself for the lates stupidity: I knew that late March and early April will be hard and busy, so I made a Galerie Pleiku (Berlin) exhibition set up plan in good time a few months ago: "floating" setup for unframed prints executed by using nails and magnets. First I thought about just nailing the works through, but then I learned that the prices of the very powerful neodym magnets are actually quite affordable, and I was already glad that I don't have to make any wholes to the prints. Until I realized that there is no possibility to take magnets to the plane, not even small ones as cargo, if they are those neodyms. I'm glad I  still have some time to think it over.

For searching the counterbalance for all this, I've just walked around and looked for a good tree to be photographed for one of my pieces. I haven't yet found the right one, but somehow it doesn't seem to be challenging or difficult at all - I've gotten a lot of other beautiful visual findings as byproduct.