Midlake - It's Going Down

[Poissa 196. Pigmenttimustetuloste, 15x14cm.]

Vähän taas vaikea pysyä fokuksessa. Berliiniin tuleva teossarja on työn alla, mutta silti keskityn enemmän muutamiin satukuvituksiin, tarinaan, jota ei oikeastaan ole olemassakaan - vielä. Huomaan kuluttavani tuntitolkulla (päivätolkulla) aikaa olohuoneessa hahmottelemassa liiduilla ja erilaisilla kynillä ja musteilla susia ja karhuja, mutta en saa niistä mieleisiäni. Näyttävät eläimiltä kyllä, mutta en saa sitä jotain - uhkaa, lempeyttä, mitä onkaan - näkymään kuvissa. Ne eivät vain vielä elä, ja niin kauan, kun en saa niitä eloon, niin en tunnu pääsevän projektista eroon. Nyt, kun kiire ja stressi ei pukkaa päälle muista työprojekteista, jostain se näköjään pitää saada. En ole suunnitellut noita kuvituskuvia edes mihinkään näyttelyyn ja todennäköisesti, kun (jos) saan ne valmiiksi, ne pysyvät pöytälaatikossa vielä vaikka kuinka kauan, ennenkuin ne päätyvät mihinkään, jos päätyvät - joten järki tolkuttaa keskittymään nyt tuleviin näyttelytöihin ennen paniikkikiireen iskemistä, mutta ei auta.

Pakko tehdä sitä, mihin mieli ajaa.

Toisaalta: kahtena päivänä olen kuluttanut myös useita tunteja värikynieni lajitteluun.

Saa nähdä, tuleeko Berliiniin sitten joku konseptualistinen minimalistinen tyhjyyden ylistys -installaatio. (Déjà vu?)

----

It's a bit hard to focus on anything. I'm making a print series to Berlin exhibition, but still I manage to focus more on a few fairy tale illustrations, to a story that actually don't exist - yet. I notice that I'm spending hours (days) time drawing wolves and bears with chalks, pens and inks, but I just can't draw how I would like to. They look like those animals, but pictures miss something. They aren't living yet, and as long as I can't make them living, I don't seem to get rid of the project. Right now I don't have any pressure from other work projects (as I usually do), so I 'm wondering, if it is just a way for me to work, to get a stress from somewhere. I have't even planned to show those illustrations in any exhibition, and most propably when (if) I get them finished, I'll just put them in my drawer for who knows how long, before they will be exhibited / used anywhere - if they even will be. So, my brain asks to focus on the future exhibition works before the panic stress hurry hits, but no can do.

I have to do the thing that my mind is driving me to.

On the other hand: I just spent several hours in last two days to sort my colour pens and crayons.

Time shows, if there will be just some conceptual minimalistic praise for emptiness installation shown in Berlin... (I have feared this before with some exhibitions earlier too.)

Metronomy - Love Letters

Tänään aamulla vilkaisin kahvin kera uusinta Taide-lehteä ja huomasin, että lehden Lokikirjaan oli loppuun tarttunut maininta Granny's Legacy -projektistani (myyvää) söpöyttä käsittelevän kappaleen yhteyteen - lopetussanoin Ihan söpöä. Tuli outo olo. Ei loukkaantunut, vihastunut, ihmetteleväkään, vaan ainoastaan outo. Vähän tyhjä.

Söpöys on jotain, mitä en ole edes ajatellut tuon peittoprojektin tai peittojen käyttötavan kanssa. Itselleni peittoihin liittyy paitsi pehmeä hyvän tunne, myös sielua silppuava ikävä, josta on kaikenlainen söpöys kaukana - ja vaikka söpöydessä ei sinänsä ole mitään pahaa, jotenkin tässä yhteydessä sanan käyttö tuntuu niin yllättävältä, että se jäi pyörimään päähäni. Jotenkin se pitää purkaa ulos. Ehkä joku tosiaan näkee söpönä sen, että käytän peittoja välillä apuna värisuunnittelussa: kun oma silmä jämähtää aina samoihin väreihin, peitoista löytyy arpomallakin väriyhdistelmiä, jotka pakottavat ajattelemaan uudella tavalla. Ne ovat minulle työvälineitä, jotka auttavat kiperissä kohdissa ja haastavat tekemään asiat toisin. Jotkut pomppivat Googlen kuvahaussa etsimässä kuvia väri-inspiraatiokseen, jotkut selailevat lehtiä, osa käyttää valmiita värikarttoja, osa kerää värikarttoja kameralla ympäristöstään, minä käytän mummoni peittoja.

Minulle peitot ovat enemmän kuin peittoja tai värikoodikartastoja: ne kantavat mukanaan historiaa ja antavat itselleni avaimen tulevaisuuteen. Söpöys muuttaa lämmittävän hyvien ja raastavan raskaiden muistojen verkoston litteäksi rajapinnaksi, josta tulee mieleen ainostaan herttaisuus, vaaleanpunainen ja sokeri - lititstetty, lätistetty ja makeutettu versio minun totuudestani; neulanreiän kokoinen pistos kokonaisuuteen. En vain voi mitään sille, että söpö missä tahansa merkityksessään tai missä tahansa kontekstissa tuntuu vähättelyltä siitä, mistä tässä on pohjimmiltaan itselleni kyse: perinnön (ja perinteen) kunnioittamisesta ja jonkinlaisen yhteyden pitämisestä jo kauan sitten kuolleeseen mummooni. Hän ei koskaan nähnyt, mihin suuntaan polkuni lopulta lähti; hän ei koskaan kuullut edes mainintaa internetistä saati sitten olisi voinut kuvitella mitään sen kaltaista. Mummoni poistui tästä maailmasta todennäköisesti ajatellen, että minusta tulisi kirjailija (vaikka hän ei myöskään ehtinyt näkemään ensimmäisen kirjani julkaisua), eikä ehkä voinut kuvitellakaan, että tekisin joskus mitään nettisivuihin, graafiseen suunnitteluun tai visuaalisiin taiteisiin liittyvää.

Itselleni tässä kaikessa on kysymys perinnöstä, joka on suurempi kuin nuo kaksi peittoa, ja enemmän kuin söpö. Mummo jätti minulle peittojen mukana perinnöksi myös rakkauden väreihin. Värit ovat itselleni elämäntapa ja  tuovat myös elantoa pöytääni. Minulle mummoni jättämä väripaletti on koko laajuudessaan ollut häneltä saamani arvokkain perintö ja loin Granny's Legacy -projektin kunnianosoitukseksi hänelle, enemmän kuin mitään muuta.


Omituista, kuinka pysäyttävä yksi sana voi olla.

(Taustaa Granny's Legacy -projektille Coloria-sivulta)

Joan as Police Woman - Holy City

Pitkän aikaa asiaa aikoneena, sain vihdoin aikaiseksi liittyä Society6:een. Oma kuvitustöitten kauppani löytyy osoitteesta http://society6.com/paivihintsanen Postimaksut eivät tunnu pahoilta, mutta en tiedä, miten tulli reagoi (tuotteet tulevat USAsta). Pääosin olenkin kohdentanut tuon kaupan rapakon takaisille asukeille - sieltäkin tulee aina tasaiseen tahtiin kuvakyselyitä, joihin nyt ehkä tätä kautta pystyn vähän vastaamaan. Mutta pitänee ottaa ja tilata muutamia tuotteita ja samalla testata, millä korteilla toimii paypalin lisäksi (sain vinkkiä, että myös Visa electron toimisi tuolla, mutten ole vielä tarkistanut).

Mietin jo, että miten tämä projekti on saanut lykkäytyä niin kauan - kuvituksethan ovat valmiina ja olemassa ja muukin pläkkiselvää. Mutta kylläpähän tuo kuvien lataaminen ja muu siihen liittyvä vain vaati melkoisen keskittymisen, käytännössä tähän meni koko maanantai. Onneksi oli koko päivä käytössä ja tälle varattu, vaikka se sitten merkitsikin työpäivän venymistä klo kolmeen aamulla. Väsymyksestä huolimatta ihana olo, kun jotain tällaista vihdoin saa aikaiseksi ja ajasta löytyy aukko tälle vaikka väkivalloin pakottaen löytyisikin. Vielä kun saisi etsittyä niitä muita aukkoja niille muille ideoille, jotka odottavat.

Berliiniin suunnittelema näyttelykokonaisuus on saanut odotella toteutustaan muiden varjossa niin kauan, että sen tekemiseen on jo vaikea ryhtyä. Ideat on kirjoitettuna paperille ja hahmoteltuna, mutta jotenkin ne lopulliset kuvat ovat jo vähän hämärtyneet mielessäni. Ne ovat jyllänneet pään perukoilla niin kauan, että tässä vaiheessa ovat jo vähän turhautuneet odottamiseen. Uskon kylläkin, että saan niistä kiinni, kun pääsen ihan oikeasti tekemään niitä, muutakin kuin taustavalmisteluja tai aikomista. Hiljalleen olen aloitellut, mutta vielä on pöytä ja mieli niin täynnä muuta sälää, että en ole oikein saanut työstä kiinni. Vaikeutta lisää aihe, joka tuntuu itselleni raskaalta ja jota en, tästä maininnasta huolimatta, tahdo tässä yhteydessä, vielä, kertoa. Sen paikka on sitten, kun teossarja on valmis ja tarina valmis kerrottavaksi.


Valmisteluja olenkin tehnyt melkoisen rahasumman edestä. Tuntuu aika huikealta, kun parin päivän aikana saa kulumaan suorastaan tonneja. Tilasin paperia, pakkaustarvikkeita ja muuta asiallista yli tonnilla ja eilen astelin tilitoimistosta suoraan toiselle puolelle tietä ja ostaa hurautin itselleni uuden koneen. Siihen pitää tehdä vähän personointia ja saan sen vasta ensi viikolla, mutta todennäköisesti asentelen ohjelmat (ja printterin) vasta sen jälkeen, kun olen saanut Berliinin näyttelyn kuosiin ja printteristä ulos.

Edelleen on muuten testaamatta, saanko jatkettua muutamia kesken olevia teossarjoja loppuun tuolla printterillä, vai jäävätkö kesken. Olen niin neuroottisen tarkka värisävyistä ja HP:n printterillekin väriprofiilien askartelu otti aikaa toista vuotta aktiivista työtä, että voi olla, että muutamat kuvasarjat jäävät kesken. Tarkoitukseni oli ehtiä kokeilla sarjojen viimeistelyä nyt keväällä, mutta todennäköisesti en ehdi testaamaan ennen alkukesää: vaikka aikaa löytyisikin jostain toivontaiden sarjasta, niin paperi on nyt niin niukilla, että ajankohtaiset näyttelyrupeamat menevät ensisijalle...

Klaxons - Children Of The Sun (Radio Edit)

[Kuva: Jitka Hanušová / Galerie Vernon.]

Lyhyesti kerrottuna: avajaiset menivät hienosti! Jotenkin osasi aavistaa, että sananen pari pitää avajaisissa sanoa, mutta kuitenkaan ei sitten osannut varautua siihen. Jitka olisi ollut paikalla kääntämässä sanasemme suomesta tsekiksi, mutta puhe tulikin spontaanisti englanniksi ja sitä tulikin ehkä vähän enemmän kuin kukaan odotti. Kuvia Vernonin sivuilla.

Stressi alkoi hiljalleen purkautua avajaisten jälkeen, joten paluulennolla seuraavana päivänä oli jo melkoisen väsynyttä meininkiä, joskin lentoon liittyvät odottelut tyhjäkäynteineen tekivät hyvää. Ostin Prahan kentältä Alice Munron kirjan Dear Life ja lueskelin sitä hiljakseen. Prahan kirjakaupoissa muuten Alice Munrovan kirja palautti mieleen tuon hassun -ova-lopun, joka naisten sukunimien perään isketään. Aikanaan tuli naureskeltua telkkarin Janis Joplinova -dokumentille ja sukupuolensa aluksi "salassa"  pitänyt J.K. Rowlingovakaan ei siltä voinut välttyä. Mutta minä vältyin! Yhdessäkään tiedotteessa en ollut Hintsanenova ja sekös hämmensi: avajaisissa minulta kysyttiin usemmankin kerran, olenko Timo ja Timolta vastaavasti, josko hän olisi Päivi.

Saavuimme yöllä Jyväskylään ja nukkumaan ajauduin vasta aamuyöllä, eikä kieltämättä olisi ollenkaan huvittanut lähteä käymään Galleria Ratamossa, jossa oli Live Herring '14 -näyttelyn viimeinen viikonloppu ja Matti Niinimäen arduinopaja. Oli kuitenkin mukavaa saada vähän juteltua Soilen kanssa Live Herring -hommista noin yleisesti: samalla hetkellä, kun itse pasteerasin Prahan avajaisissamme, Soile oli vastaanottamassa SKR:n juhlassa Live Herring ry:n kulttuurirahastolta saamaa 80 000 euron apurahaa. (Lisätietoa apurahasta ja Mediataide kartalle -projektista Live Herringin sivuilla.) Tieto apurahasta on vetänyt suupieliä hymyyn jo viikkokaupalla ja on ollut aika vaikea pidätellä tietoa vain itsellään - joten juhlalle oli aihetta ja kakulle tarvetta. Sunnuntaina, näyttelyn viimeisenä päivänä oli Lasse Ursinin ja Jinhee Kimin taiteilijapuheenvuorot ja myös silakkakuvioista kakkua tarjolla apurahamme - ja tulevaisuutemme - kunniaksi. Kakkusokerin ja kahvin voimin avustimme ihan hiukkasen myös näyttelyn purkamisessa, ennen kotiin lähtemistä.

Viikonlopun jälkeinen tilttaus oli kohtuullisen voimakas. Olen yrittänyt istua työkoneen ääressä ja hoitaa asioita (laskut ja muu paperisota, teosten noudosta huolehtiminen, matkalaskujen kirjoittelu, kaikenmaailman pikkuhommat...), mutta tuntuu kuin aivoista olisi poistettu se osa, joka kertoo miten tehtää ja jättänyt päähän vain sen osan, joka vain aikoo (ja senkin vähän surkastuneena).

Kova tavoitteeni on saada kaikki oheistyö ja tilaustyöt alta pois ensi viikon puoleen väliin mennessä, jonka jälkeen pääsisin keskittymään täysin artsuiluun - Berliiniin lähtevien töiden pariin.