Everything Everything - Feet For Hands

[Melusinan uni / Melusina's Dream. Pigmenttimustetuloste, ~9x9cm (+marginaali), ed. 30.]

Hirveää huomata, että oma teksti on muuttunut tökstöks-kieleksi. Melkein hävettää lukea. Ja juuri, kun olen alkanut taas tehdä tiheämmin päiväkirjamerkintöjä - päiväkirjoittaa - sekä työpäiväkirjaa että muutaman lauseen perinteisempää päiväkirjaa. Se oli oikeastaan vahinko: Samsungin tabletissani sattui olemaan valmis päiväkirjatemplaatti, johon kokeellisesti nappasin kuvan ja kirjotiin muutaman rivin tekstiä ...ja jotenkin vain jäin koukkuun siihen. Tuntuu, että asiat saavat jonkinlaisen rakenteen, kun ne kirjoittaa auki - vaikka tekstiä olisi vain se muutama rivi. Kirjoittaminen siirtää ne päästä paperille (tai tässä tapauksessa koneeseen) ja päähän tulee tilaa jollekin muulle.

Sama tyhjentävä funktio tällä blogin pitämiselläkin on ollut. Enemmän kirjoitan näitä sanoja tulevaisuuden minälleni kuin kenellekään muulle; tai en ehkä tulevaisuuden minällekään, vaan sille rinnakkaisminälle, joka haluaa saada tietoonsa, missä mennään ja mieleensä rauhan siitä, että asiat on tehty.

Tiedostan kyllä yksityisen ja julkisen rajat ja henkilökohtaisista asioistani vuodatan kuitenkin suhtkoht pidättyväisesti, mutten kuitenkaan varsinaisesti vahdi itseäni. Ne sanat syntyvät, joiden on tarkoitus syntyä. En juurikaan sensuroi kirjoittaessa itseäni, en edes muuttele sanoja, enkä siirtele kappaleita paikasta toiseen, vaan se mikä tulee, se tulee - mikä ajatusten harhaillessa johtaa sitten tökstöks-kieleen. Välillä mietin, että ehkä pieni puunaus tekisi hyvää, mutten halua joutua samaan hiomisen kierteeseen, jossa olen monen bloggaajan huomannut pyörivän. Kun kirjoittaa muille, kynnys nousee ja blogitekstien kirjoittamisesta ja täydelliseksi hiomisesta voikin tulla yhtä-äkkiä tuntien urakka ja työteliästä hommaa, jota ei sitten enää mielellään edes tee. Miten se sellaisessa tilanteessa auttaisi tyhjentämään pään? Tulisi vain yksi tehtävä lisää työlistalle, eikä mitään poistuisi.

Aika paljon lyhyistä merkinnöistäni on siirtynyt omaan FB-profiiliini (näkyvissä vain ystävilleni), omalle julkiselle FB-sivulleni tai Twitteriin, joita käytän ennemminkin oman työminäni tekemisten raportointiin kuin syvällisiä pohtiviin päiväkirjamerkintöihin. Harvoin palaan merkintöihini jälkeenpäin, mutta joskus huomaan sitä tekeväni, ja aina vasta jälkeenpäin omista merkinnöistäni tajuan, kuinka suuria projekteja ja juttuja olen saanut aikaiseksi. Kun pienenkin konkreettisen, käsin pideltävän asian tekeminen vaatii moninkertaisen määrän näkymätöntä työtä, turhan usein niskassa jomottaa aikaansaamattomuuden tunne. Asioiden ylös kirjoittaminen palauttaa jonkinlaiset realistiset mittasuhteet tekemiselle.

Mutta tabletti, sen kamera ja kynä ovat tuoneet jotain pientä uutta tähän syksyyn. Tämän pitkän bloggailun, twiittailun ja facebookkailun jälkeen on jotenkin erityisen hieno tunne, kun jotakin jää vain yhdelle silmäparille. Tietyllä tavalla ne tärkeimmät asiat: pienet tunnelmat ja hetket, jotka saa itselle muistiin muutamalla sanalla tai viivalla, mutta joiden avaaminen muille vaatisi pitkän selityksen. Hyvä muistuttaa itseään tässä mediamylläkän keskellä, että jotain saa ja pitää olla vain itselleenkin.

Dead Sara - Weatherman

Tampereen taidemessuviikonloppu takana ja pari lepopäivääkin sen jälkeen vietetty. Uskomatonta, kuinka voi messumeininki samanaikaisesti sekä imaista mehut että tuoda ihan uutta energiaa.

Tajuttiin jo menomatkalla autoa pakatessa, että en mahdu autoon kyytiin - joten menin maitojunalla perässä. Palatessa sama juttu. Töitä oli kyllä autoon vähemmän, mutta muutamat Timpan suuremmat työt vaativat sen, että takapenkkimatkaajalle ei ollut tilaa, joten hektiset messupäivät päättyivät rauhalliseen ja hiljaiseen rentoutumishetkeen ainoana matkustajana junan perhehytissä. Jonka ison pöydän ääressä aloittelin jo seuraavan teossarjan piirtelyä.

---

Checkpoint Leonardo -näyttelystä on lyhyesti juttua YLEn Radio 1:n Kultakuume-ohjelmassa (ma 30.9.2013), kuunneltavissa Areenalla vielä muutaman viikon osoitteessa: http://areena.yle.fi/radio/1991626/?start=41m41s (siis kohdasta 41min 41sek, ellei mene automaattisesti). Kuunnellessa tuli mieleen muutamat kommentit Jyväskylän näyttelystä, se, kuinka jotkut pitivät näyttelyä liian hankalana lapsille; teosprosessien hitaus ja etenkin Teriken In and Out of Time -teokseen liittyvä kuoleman teema tuntuivat askarruttavan. Aikuisia siis. Lapsilla ei tuntunut olevan teosten kanssa mitään ongelmaa Jyväskylässä eikä näytä olevan myöskään nyt Tampereen näyttelyssä, kuten voi tuosta radioklipistäkin päätellä.

Ajatus lasten aliarvioimisesta taiteen kuluttajina tuli mieleeni useammankin kerran Tampereen taidemessuilla - tai oikeammin sanottuna: aloin miettiä, millä tavalla asennemaailma, pelot, toiveet ja muut vastaavat perusasetukset meidän päähämme ohjelmoidaan. Timpan osasto oli nimittäin omaa osastoani vastapäätä, joten väistämättä kuulin useampaankin kertaan, kuinka vanhemmat totesivat hyvin yksimalkaisesti joko toisilleen tai lapsilleen: "Nämä ovat synkkiä" tai "Nämä on pelottavia." Mieleen jäi erityisesti äiti, jolla oli rattaissa aivan pieni lapsi ja rattaiden vierellä kulki toinen noin neljävuotias, joka osoitteli tauluja ja totesi simppelisti: "Lintuja". Äiti kommentoi: "Nämä on pelottavia, mennään pian pois!" Lapsi ei meinannut liikahtaa kärryjen mukana, vaan osoitti Timpan Lennä nyt -teosta ja totesi: "Äiti ja lapsi". Äiti toisti, että taulut ovat pelottavia ja kiskoi lapsensa osastolta pois. Vastaavantyyppisiä tapauksia oli useampiakin viikonlopun aikana. Onneksi oli niitäkin, jotka antoivat lapselleen edes valinnan varaa. Ainakin yksi äiti kysyi alle kouluikäiseltä pojaltaan: "Onko nämä sun mielestä pelottavia?" Johon poika vastasi "Ei".

Huomattavaa on, että yhdelläkään lapsella ei automaattisesti tuntunut olevan mitään pelotusfiksaatiota teoksista, vaikka monilla - varsinkin pienten lasten - vanhemmilla olikin. Useammatkin lapset katsoivat täysin tummien värien ohi ja bongasivat teoksista äidin ja lapset, ja lintujen lemmikkieläimet, eikä Musta ikkuna -teoskaan ollut kummitustalo (kuten mukana ollut vanhempi tarjosi), vaan iso talo Hollywoodissa...

Oman Poissa -installaationi kohdalla olen huomannut, kuinka voimakkaita ja vastakkaisia tulkintoja herkästä henkisestä painostavaan painajaiseen katsoja voi tehdä - ja lopulta se, mitä näkee, riippuu täysin katsojan oman pään sisäisestä maailmasta. Ehkä lapsilla ei vielä viime viikonloppuna ollut messuilla aivoissaan valmiita asetuksia pelätä tummasävyisiä teoksia. Jäin vain miettimään, että mitenkähän käy myöhemmin - mitä tapahtuu, kun tulee seuraavan kerran kohtaaminen samojen teosten kanssa?