The Dawn Chorus - The Hope Will Kill Us

[Poissa 152. Pigmenttimustetuloste, 15x14cm.]

Niin kiireessä, ettei kellon tikityskään pysy perässä. Säieteoriatkin olen varmaan huomaamattani tullut todistaakseni. Alkuvuosi on tullut hypittyä braanista toiseen ja todennäköisimmin olen tehnyt hommia ja sairastanut yhtäaikaa rinnakkaistodellisuuksissa - kun toisaalta tuntuu, että olen ehtinyt vain tauteilemaan ja toisaalta tuntuu, etten ole ehtinyt muuta tekemäänkään kuin leipätöitä. Totuus lienee siinä välissä, fifty sixty.

Tänään tajusin, kuinka hirmu vaikeaa on kirjoittaa omasta artsuilustaan. Toisaalta on aina hirveä tarve kertoa, mistä työt ovat syntyneet, mutta toisaalta en halua aukikoodata kaikkea luurangoksi. Tällä kertaa on erityisen vaikeaa, koska pitäisi kertoa nimenomaan sellaisista asioista, mitkä itse koen toissijaiseksi: piilomerkityksistä ja kaikenmaailman alitajuntahommeleista. Totta kai olen kertonut näyttelyiden yhteydessä teosten yleisteemasta, omista tekemisen lähtökohdistani ja aika paljon tekniikastanikin, mutta jotenkin nyt liikutaan alueella, johon itselläni ei tunnu olevan mitään sanottavaa. Jotenkin haluaisin pysyä artsuiluni suhteen vähän etäämmällä: tehdä työn, jättää sen katsottavaksi ja poistua paikalta. En haluaisi millään olla ohjaamassa katsojan reaktiota tai nollareagointia mihinkään suuntaan. Työ saisi toimia itsenään: joko kolahtaa tai sitten ei, ja joko jäädä alitajuntaa hiplailemaan tai sitten ei.

Olen aina pitänyt ns. pääsiäismunista ja jutuista, jotka eivät ehkä aukea heti, vaan ajan kuluttua, jos silloinkaan. Vaikka tarkoitukseni ei ole tehdä teoksistani mitään jippokokoelmia, erilaisten pienten tahallisten virheiden, huomaamattomien kontekstien ja piiloviitteiden määrä on töissäni melkoinen - ja itselleni hienoimpia hetkiä ovat ne, kun joku on löytänyt niistä "näkyvän kuvan" ja itsestäänselvyyden lisäksi muutakin. Muutaman vuoden takaisen Harmonian näyttelyn kohdalla ehdottomasti palkitsevin hetki oli, kun yli puoli vuotta näyttelyn jälkeen sain meilin, jossa yksi näyttelyvieras kertoi, kuinka oli yhtä-äkkiä kesämökkinsä saunan lauteilla istuessaan tajunnut yhden työn linkittymisen kahteen toiseen työhön ja näyttelyjulisteeseen.

Minulla ei ole tarvetta varjella henkeen ja vereen näitä juttuja paljastumasta, mutta samalla tuntuu siltä, etten halua olla niitä ensisijaisesti tarjoilemassakaan. Niin kauan, kun pienet salaisuudet saavat olla satunnaisesti oivallettavissa, näiden pienten yhteyksien hoksaaminen tuo iloa itselleni ja niille muutamille muille, joille syntyy sama ajatuskuvio - mutta jos kaikki salaisuudet kaiveltaisiin esiin, työt lakkaisivat olemasta itseään ja muuttuisivat nimenomaan jippokokoelmaksi ja gimmickiksi.

Varsinkin, kun nuo teosteni satunnaiset pääsiäismunat eivät ole mielestäni se oleellinen juttu, vaan tietynlainen lisäbonus. Aika usein nuo oivaltamista vaativat pienet seikat syntyvät täysin vahingossa: mielessäni on teema tai tapa, jota lähden toteuttamaan ja lopputulos ajautuu johonkin suuntaan - ehkä joka teoksen kohdalla eri suuntaan. Näkymätön viitesidos syntyy puolivahingossa, kun jätän kertomatta alkuperäisen ajatuksen tai sen, miten kuvat liittyvät toisiinsa, koska teosten valmistuessa en pidä sitä tärkeänä. Koska monet kuvat rakentuvat kollaasina rankasti muunnelluista valokuvista ja esimerkiksi kuvan pohjana käytetystä rakennuksesta saattaa olla jäljellä vain seinä tai silhuetti, pääsiäismuna saattaa syntyä niinkin arvaamatta, että joku tunnistaa rankasti käsitellystä kuvasta alkuperäisen rakennuksen. Suuria pieniä löytöjä.

---

Sainpas kirjoitettua itseanalyysia sen sijaan, että olisin kirjoittanut pyydetyn tekstin teoksistani. Ainakin onnistuin itseni vakuuttamaan siitä, etten avaa teoksiani sen enempää kuin olen tähänkään asti avannut.

Ja jotkut niistä ovat vain kuvia. Ilman mitään taustahärdellejä.