Silenced. 2006.
(Huutoa, kiljuntaa, kirkumista).
(Jos luet tämän entryn ja olet laittanut minulle viimeisen viikon aikana sähköpostia, johon et ole saanut vastausta, pistä uudelleen tulemaan.)
Eilen oli pakko jättää työt kesken ja mennä nukkumaan jo kolmen maissa, kun tuntui, että aivokuori irtoaa muuten. Mikä kostautui: aamulla, kun yritin jatkaa töitä, oli sähköpostit kadonneet. Joukossa vielä yli viisikymmentä töihin liittyvää avaamatonta postia. Jos luterilainen työmoraali olisi tatuoitu mieleeni, tältä katastrofilta olisi voitu välttyä.
Työpostien häviäminen tietenkin harmittaa, mutta niitä voi sentään pyytää uudelleen ja eivätköhän ihmiset kontaktoi, jos huomaavat, ettei mitään tapahdu pyynnöstä huolimatta. Mutta joukossa tuhoutui myös ainakin pari kymmentä Coloria-palautetta, joita en ehtinyt lukea. Ja kaikkien Coloria-kyselyiden vastauksia melkoisen paljon.
Onneksi sentään olen ehtinyt suuren määrän viesteistäni jakaa eri hakemistoihin ja suuren määrän pistää talteen, joten *ihan kaikki* ei sentään kadonnut. Katastrofi lienee siis vain puolittainen? Tällä hetkellä ei tunnu siltä. Näin alkanut päivä jatkaa näin alkanutta viikkoa, mikä myös enteilee sitä, että jatkossa ei ole muutoksia vähään aikaan. Seija juuri muutama päivä sitten muistutti, että huhtikuu on kuukausista julmin.
Pitäisi vielä yrittää vetää workshop tässä tilassa, aivot denaturoituneina. Kaikki aito katoaa tässä muovimaailmassa. Ajatuksetkin ovat enää vain ajatuksen kaltaisia aivovalmisteita.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti