Saa häiritä yhteydenotoilla

 

Enpä arvannut, millainen käänne tuo elokuinen sairaskohtaukseni oikein olikaan. Muutenkin, mutta etenkin ammatillisessa mielessä. Selvisin tästä koronavuodesta ammatillisesti siihen saakka ihan kohtuullisen hyvin: en mitenkään rikastumaan päässyt, mutta sain lopulta (tosin osittain apurahan avulla) joka kuukausi turvattua työhuoneeni vuokran, ja sehän on tärkeintä jatkuvuuden kannalta. 

Kuukausissa on tulojen suhteen aina vaihtelua, ja kun syyskuinen Habitare jäi väliin, enkä pitänyt työhuoneellani avointen ovien päiviä, tiesin jo etukäteen varautua melkoiseen taloudelliseen pudotukseen - ja sellainen tulikin. Mutta en osannut ajatella muita syitä hiljaisuuteen sen kummemmin, ennenkuin eräs tuttu asiakkaani tuli kadulla vastaan ja kertoi, että olisi ollut tarvetta häälahjalle, mutta ei nyt tällaisessa tilanteessa kehdannut häiritä, joten teos jäi ostamatta. Olin yhtäaikaa sekä liikuttunut siitä, että minua näin ajatellaan, mutta samalla totaalisessa shokissa siitä, että näin ajatellaan.

Seuraavan parin viikon aikana minulle kävi selväksi, että kyseessä ei ollut lainkaan ainoa tapaus.

Ei teosostoon liittyvä yhteydenotto ole koskaan häiritsemistä. Tai, jos se jonkun mielestä on, häiritkää rauhassa! Koska kun on kuvataiteilija, joka elää täysin teostensa myynnillä, niin mikään ei ole arvokkaampaa kuin ne yhteydenotot, jotka tuovat leivän pöytään. Jos ylipäätään jotain asiaa stressaa, niin sitä, että niitä yhteydenottoja ei tule.

Näitä ajatuksellisia railoja asiakkaiden ja itseni välillä on ollut ennenkin. Tuli mieleen muun muassa eräs asiakkaan kohtaaminen (muistaakseni) Habitaressa muutama vuosia sitten. Asiakas katseli vaikka kuinka kauan kortteja ja lopulta laittoi ne takaisin paikalleen ja sanoi: En minä voi näitä ostaa, kun sittenhän sulle ei jää niitä enää. Onneksi, hämmennyksestäni huolimatta, onnistuin vastaamaan, että niitä on kyllä pöydän takana vielä lisää. Kaupat tuli, mutta minulle jäi vähän hassu olo. Olin pitänyt jotenkin itsestäänselvänä sitä, että kun ollaan myyjäisissä ja paikalle on viety myytävää, se myytävä on tarkoitus myydä. (Jo se pelkkä vähentynyt tavaramäärä on takaisin roudatessa tällaiselle autottomalle melkoinen helpotus...)

***

Nyt, kun yhteydenottojen määrä teosostoasioiden tai Kyynelpuutarhurin päiväkirjan tilauksen puitteissa on käynyt niin vähiin, olen kyllä ollut sitäkin kiitollisempi kaikista niistä yhteydenotoista, joita on tullut. Kun tuntuu, että joka tuutista tulee pelkkiä huonoja uutisia toisen perään, mikään ei ole lohdullisempaa kuin paketoida kuvateos tai kirja ja lähettää se maailmalle, uuteen kotiinsa. 

Tai no, on jotain yhtä lohdullista: teoksista ja kirjasta saatava palaute. Jonkin aikaa sitten  Kyynelpuutarhurin päiväkirjan facebook-sivulle tuli palaute Vääjäämättömyyden kyyneltäjän kuvan alle: "Tämä kaunis taulu on seinälläni ja kyynelpuutarhurin päiväkirja kädessäni, katselen ja luen. Tekstisivu ja kuva kerrallaan, tämä on enemmän kuin kirja. Olen lumoutunut." Tämän palautteen antaja ei varmasti pysty edes kuvittelemaan, kuinka paljon sanat juuri sillä hetkellä minulle merkitsivät.

Synkimpinäkin hetkinä se valo tulee jostain näkyviin. Pitää vain jaksaa uskoa, että kaikki järjestyy kyllä.

Puu (ja prosessi) / A Tree (and a process)

Tässä on puu. Ei vielä ehkä kaikille ilmiselvänä, mutta siinä se on, hiljalleen tulossa näkyviin.

Työprosesseistani kysytään usein, ja aina kysymyksiin on yhtä hankala vastata, kun ei ole yhtä tapaa tehdä. Jokainen työ vaatii oman lähestymistapansa ja tekniikkansa. Usein työn vaikein vaihe onkin siinä, että löytää juuri ne oikeat keinot ja välineet toteuttaa se, mikä mielessä pyörii.

Yhteistä melkein kaikille kuvilleni on se, että teen kasapäin luonnoksia ja kokeiluja. Joskus kymmenen, joskus kymmeniä. Usein kokeilujen vaihe on hidas. Se vie vähintään viikkoja, yleensä kuukausia. En pidä kompromisseista, joten jatkan niin kauan, kunnes saavutan sen, mitä haluan.

Yhteistä on myös se, että vaikka kuvan ääriviivat olisivat mielessäni kuinka selkeinä tahansa, useimmiten en aloita niitä piirtämällä. Aivan luonnostelun alkuvaiheissa, varsinkin, jos kuva mielessäni ei ole kovin tarkka, toki hahmottelen muotoa piirtämällä, kunnes tiedän suurinpiirtein, miten kuva paperille asettuu, mutta sen jälkeen hylkään piirtämisen luonnostelun viimeiseen vaiheeseen saakka (ellei piirros ole oleellinen osa kuvan lopullista jälkeä). Tuntuu, että piirtojäljessä kontrolloin kuvaa liikaa: vaikka ei olisi tarkoitus "pysyä viivojen sisällä", niin siinä kuitenkin käy. Jos mitään sattumanvaraisuutta ei ole, kuvasta tulee jollakin tavalla kankea.

Sen vuoksi luonnostyön edetessä aloitan muusta kuin ääriviivoista. Väripinnoista, joita harjoittelun jälkeen pystyn jonkin verran hallitsemaan, mutta joihin tulee kulloisenkin tekniikan mukana sen verran sattumanvaraisuutta, että kuvista (toivoakseni) häviää vääränlainen jäykkyys. Valon ja varjon dynamiikasta. Siitä sattumanvaraisuudesta, jota pintaan syntyy, kun raavin tai rypistelen paperia, tai käsittelen mitä erilaisemmin keinoin.

Tämäkin valokuva on yksi lukuisista luonnoksista uuteen projektiini - ja yksi yhden luonnoksen lukuisista vaiheista. Seuraavaksi ehkä jo kaivan tussin esille, ja etsin sen puun. 

Tästä valokuvan kuvasta tiedän melko varmasti, että se todella on luonnos. Toisinkin voi käydä. Joskus olen tekemässä luonnosta, mutta laskettuani työvälineet pöydälle huomaankin, että edessäni onkin valmis työ. Se on tosin harvinaista. Useimmiten tiedän tässä vaiheessa, että vielä on paljon tekemistä edessä, ja vielä monia luonnoksia edessä.

***

This is a tree. Maybe not obvious to everyone, but there it is, slowly coming visible.

I'm often asked about my work processes, and it's always difficult to reply to those questions, because there's not just one way to make a picture. Each work need its own approach and techniques. Often the most challenging part of the process is to find just right means and tools to realise the image in one's mind.

What is common to all my artwork is, that I make a lot of sketches and try outs. Sometimes ten, sometimes dozens. Often this phase of experimenting is the slow one. It takes weeks at least, but often months. I do not like compromizing, so I just continue as long as I see what I want to see.

It's also common, that however detailed the outlines of the artwork would be in my mind, I don't often start images by drawing. Yes, in the very beginning of the project, especially if the idea of the image is not so clear in my mind, I start sketching the shapes by drawing, until I roughly know the composition, but after that I don't draw before the final step of the design  (unless drawing isn't essential part of the final image). I feel that if I draw, I tend to control the image too much: even if I decide to not to "keep inside the lines". that is what happens. If there's not any randomness, the image will be stiff.

That's why, when the sketching process goes forward, I start from something else. I make colour surfaces, which I can, after getting some experience by training, control a bit, but not too much. I play with the dynamics of the highlights and the shadows. I play with creating randomness to the paper surface by scrathing the paper, or creasing it, or find another way to play with it.

This photo is also one of my numerous sketches for my new project - and one phase of the several phases. Next I'll probably find a fineliner, and find the tree.

When I'm looking at this photo, I'm pretty sure it is just a sketch. It could go differently. Sometimes I'm working with a sketch, but as I lay down my pens and brushes, I may notice that it is actually a finished artwork. Though that is unusual. In most of the cases I know this point, that there is still a lot to do, and lots of sketches ahead of me.

EDIT:

-

Lokakuista loiskintaa

Juuri eilen kerroin ystävälleni, että on se kumma, kun elokuun alun sairaalareissun jälkeen ei ole työpöydällä ollut muuta kuin melko karskeja vastoinkäymisiä (vedostilausten dramaattinen väheneminen ja suunnitteilla olleen tilaustyön peruuntuminen, laitteistojen rikkimeneminen, koevedosten epäonnistuminen ja palaaminen ihan alkupisteeseen muutamassa projektissa...) - mutta mikään ei oikein enää tunnu hetkauttavan. Sen kun sanoo vain jaa, tällaistakin ja puksuttaa vain eteenpäin seuraavaan hommaan sen enempiä vatvomatta. Ainoa, mistä olen jotenkin ärsyyntynyt, on uusi normaali -termin käyttö, enkä tiedä miksi. Mutta kaipa se niin on, että tästä jatkuvasta säädöstä ja pienten tulipalojen sammuttelusta on tullut se uusi normaali, ja että kaikkeen vain tottuu.

Mutta tänään, kun sain siirrettyä (jo maksetun ja jo kerran siirretyn) Habitarea varten ottamani majoitusvarauksen ensi vuodelle, itku tuli. Kyse ei ollut mistään pienestä rahasta, koska olin tehnyt varauksen hyvissä ajoin alkuvuonna (ennenkuin koronasta oli tietoakaan) ja ajatellut pyöreiden vuosieni vuoksi elellä kerrankin Habitaren läpi herroiksi ja siinä samalla nautiskella olemisestani... Mutta olin jo henkisesti valmistautunut menettämään maksamani rahat, ja olin liikkeellä enemmän sellaisella mentaliteetilla, että pyydän jonkinlaista paperia vakuutusyhtiötä varten, jos sieltä vaikka jotain onnistuisin itselleni saamaan takaisin edes joitakin pennosia. Majoitusvarauksen siirtäminen vielä kerran oli hiljainen pieni toiveeni, mutta jotenkin ehdin jo ajatella sen mahdottomaksi. Ja kun se onnistuikin, tajusin vasta omasta yllättävästä reaktiostani, kuinka suuri merkitys niillä asioilla lopulta on, vaikka niiden samantekevyyden tuntua ääneen ihmettelisikin.

No, uutta normaalia taitaa olla myös se, että olen jälleen kerran laittanut työhuoneen ovet kiinni kaikilta vierailuilta ja päättänyt, että aina sen ajan, kun ne ovat kiinni, tilattujen teosteni postitus on ilmainen. Ja se, että katson tilannetta kuukauden kerrallaan. 

Nykäyksittäin, niin tämä lokakuu yskii eteenpäin.

Mutta siitäkin selviää, kun laittaa lämpimät sukat jalkaa ja nauttii kupillisen teetä, kaikessa hiljaisuudessa.