maanantaina, heinäkuuta 22, 2019

Unelma Inkoossa / My Dream in Inkoo

[Kyyneltarha-teeman vedossarjat ovat esillä tänä kesänä viimeistä kertaa, kahdessa hyvin erilaisessa paikassa. Kaikuja Kyyneltarhasta -näyttely Teijon masuunissa on avoinna 4.8.2019 saakka ja Kyyneltarha, HUONE ett RUM Inkoo 11.8.2019 saakka. Koska sanoja kimpoilee mielessäni paljon, kirjoitan molemmista erikseen, aloitan ensin auenneesta Inkoon näyttelystä.]



Inkoossa Kyyneltarha-näyttely on esillä Galleria Karaijan tilassa vanhassa pappilan kivinavetassa, mutta se ei ole varsinaisesti Karaijan näyttely. Näyttelyn on järjestänyt lifestylepuoti HUONE ett RUM, joka on vuokrannut tilan kesäksi. HUONE ett RUMin Eeva Tarkiolla ja Johanna Vireaholla on ollut myös valtava vaikutus siihen, minkälaiseksi näyttely muodostui. Vaikka vain minun nimeni on julisteessa, tämä näyttely on yhtä paljon heidän kuin minun: Eeva ja Johanna ovat olleet ne oikeat puutarhurit, he ovat tuoneet toiveestani oikeat kasvit näyttelytilaan ja saaneet sen näyttämään juuri siltä kuin toivoin, vaikka ohjeistukseni (lue: toiveeni) oli äärimmäisen epämääräinen.

Oikeastaan ajatus näyttelyn tekemisestä hieman poikkeavalla tavalla alkoi muhia mielessäni jo melkein vuosi sitten, kun Johanna tilasi minulta vedoksen. Lupasin tuoda sen mukanani Habitareen, jossa ihmeellisiä ilmakasveja myyvällä HUONE ett RUMilla ja minulla oli vastakkaiset osastot. (HUONE ett RUMilla on myynnissä toki paljon muutakin ihanaa, mutta minuun nimenomaan nuo ilmakasvit ja muut kummat, hieman epätavallisemmat kasvit ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen.) Luovutin teoksen Johannalle osastojen rakennusvaiheessa, ja hän asetti sen osastonsa hyllylle odottamaan isoimman rakennuskiireen loppua. Kun itse katselin toiselta puolelta käytävää vedosta kummallisten ilmakasvien ympäröimänä, visuaalinen väsymykseni hypähti hetkeksi sivuun. Huomasin ajattelevani, että juuri noinhan teokset pitäisi esittää, juuri tuolla tavoin Kyyneltarhakin pitäisi vielä joskus tuoda esille. Idea ei kuitenkaan vielä tuolloin ryöminyt juuri yhtään pidemmälle - koska vaikka mielikuvitusmaailmassani olen jo hyvin taitava kyynelpuutarhuri, oikeassa maailmassa kasvit kuihtuvat melkeinpä vain läsnäolostani. Myös rahakukkaroni keveys vaimensi idean ääntä päässäni: koska en ajatellut vain mitään perusmarkettiamppelia (tai perusmarketta-amppelia) näyttelytilan nurkkaan koristeeksi - vaan ryöppyävän vehreää hieman outojen kasvien runsautta, jonka kanssa teokseni pääsisivät kunnon vuoropuheluun - hinta moisesta vihreyden paljoudesta olisi ollut rahapussilleni liian kova pala. Joten sen syksyn näyttelyt toteutin ihan perinteisesti ilman mitään ylimääräisiä eläväisiä.


(Nappasin viime vuonna Habitaressa tällaisen kuvan... Jotta en unohtaisi.)

Näyttely taisi kyllä tulla puheeksi jo viime vuoden puolella, mutta se alkoi muuttua konkretiaksi vasta kevään korvalla. Kesän kuljetuksia ja roudauksia miettiessäni ja karttaa pyöritellessäni huomasin, ettei näiden kahden viimeisen Kyyneltarhan näyttelypaikkojen välillä ole lopulta kovin pitkää välimatkaa, alle sata kilometriä. En ollut tästä kovin huolissani: koska näyttelyt rakentuvat tilan mukaan, niistä muodostuu joka tapauksessa aina erilainen kokemus. Mutta vaikka tiesin näyttelypaikat arkkitehtuuriltaan ja olemukseltaan aivan vastakkaisiksi näyttelypaikoiksi - Galleria Karaijan tilan vanhaksi, pienehköksi navettatilaksi ja Teijon masuunin näyttelytilan suurine ikkunoineen suorastaan näyttelyhalliksi -  alkoi kuitenkin tuntua epämiellyttävältä viedä osittain samoja teoksia esille yhtäaikaisiin ja vielä toisiaan niin lähellä sijaitseviin näyttelyihin. Joten halusin tehdä jotain, jolla Kyyneltarha varmasti näyttäytyy täysin erilaisena kummassakin paikassa.

Teijon masuuni tarjoaa Kyyneltarhalleni suuren valkoseinäisen "perinteisen" galleriatilan, jossa teoksilla on tilaa hengittää ja katsojilla tarpeeksi siirtymäaikaa teosten välillä, ja sellaiseen tilaan halusin toisen viimeisistä Kyyneltarha-näyttelyistä rakentaakin. Joten vanhan pappilan navetan tila kalkittuine seinineen, puisine kattopalkkeineen ja punalaattaisine lattioineen, ja erityisesti pienemmän kokonsa vuoksi oli välittömästi ensisijainen vaihtoehtoni "sille erilaiselle". Mutta tosiasiassa en ehtinyt edes juuri miettiä näitä tilallisia asioita, koska valinta syntyi nopeasti yksinkertaisesti toteuttamisen mahdollisuudesta. Minulla, mielikuvituspuutarhurilla, oli saatavilla avuksi ihan oikeat puutarhurit, joilla kaiken lisäksi oli käytössään niitä ihmeellisiä, satumaisia ilmakasveja. Visio runsaasta, vihreästä, ryöppyävästä näyttelystä heräsi, ja Eeva ja Johanna innostuivat ajatuksesta.


Lähetin teokseni Matkahuollolla etukäteen, ja saavuin itse Inkooseen bussilla juhannuksen jälkeisenä maanantaina. Ensimmäisenä kiinnitin huomioni - tottakai - ulko-ovea kehystäviin ruusuihin. Jo heti galleriaan saapuessa minut valtasi todella omituinen tunne, jota en osaa selittää. Tuntui kuin oviaukosta kulkiessa olisin ihan konkreettisesti vetänyt kyynelpuutarhurin työsaappaat jalkaan ja astunut Kyynelpuutarhurin päiväkirjaan sisään. Samanlaiseksi olin kuvitellut mielessäni kyynelpuutarhurin pienen asuinrakennuksen sisääntulon jossakin Kyyneltarhan uumenissa.

Se, että Matkahuolto ei toimittanut teoksiani sovitusti ja miten lähetys oli sirpaloitunut useaan paikkaan, on ihan oma tarinansa, jota en sen pidemmin käy tässä ruotimaan; lyhennän tarinan siihen, että koska teokseni eivät tulleet perille silloin, kun piti, ehdin istua toimettomana tilassa melko pitkään - ja ihastuin siihen aivan sellaisenaan. Tila itsessään toi mieleen paitsi kyynelpuutarhurin kodin, myös Italian, jossa Kyyneltarha-teokset ja Kyynelpuutarhurin päiväkirja ovat suurelta osin syntyneet. Punaruskeat laattalattiat, kalkitut seinät - ja se valo. Sydämeni varmaankin jätti yhden lyönnin väliin, kun huomasin metrin syvyiset ikkunasyvennykset, joita valo hiveli pehmeänä. Ja aikalailla samanlaisena kuin Firenzen vanhan  kasvitieteellisen puutarhan, Giardino dei semplicin kasvihuonerakennuksessa, jossa olen kuvannut Kyynelpuun taimi ja Kyynelkello -teosten ruukut. Oli siis ihan itsestään selvää, että nämä Taimitarha-sarjan ruukut pääsisivät ikkunalle. Kun asettelin teoksia paikalleen selässäni hiipivät kylmät väreet - tunne, jonka pystyn parhaiten selittämään yliluonnollisena.



Vaikka erilaista näyttelyä tehtiinkin, itse teosten ripustus kävi teosten ehdoilla. Matkahuollon viivästyneitä lähetyksiä odotellessani ehdin katsoa kaikille teoksille valmiiksi paikan. Yleensä varustaudun näyttelyihin kiusaannuttavankin pikkutarkasti pohjapiirustuksia mittaillen; tällä kertaa en tehnyt niin, ja silti tuntui, että ripustus oli yksi helpoimmista. Työt yksinkertaisesti hakeutuivat itse omille paikoilleen.




Minulla oli koko näyttelyripustuksen aikana hyvin vahva näkemys siitä, miltä tilassa pitäisi tuntua, mutta en tiennyt ihan tarkkaan, miten se tunne saavutettaisiin. Päässäni risteili joitakin ajatuksia, joista yritin kyhäillä toivomuslistaa Johannalle ja Eevalle. Koska valo ja tilan tuoksu niin suoraan toi mieleeni Giardino dei semplicin (lempipaikkani maailmassa), halusin vahvistaa tunnetta. Yksi toiveeni oli saada näyttelytilaa vähän sokkeloisemmaksi ja luoda sinne polkuja, toinen toiveeni oli saada pieni levähdyspaikka gallerian kulmaan, japaninkyynelten, Lacrimosa iaponicus, eteen. Näiden toiveiden lisäksi oma panokseni muuhun kuin teosten sijoitteluun oli muutoin melko pieni. Nostelin paikalleen muutamia tuoleja ja viittilöin käsilläni muutaman paikan, johon toivoisin jotakin, mikä juuri siihen sopisi, mutta siinä vaiheessa, kun Johanna alkoi kantaa kasveja näyttelytilaan, näyttelyn viimeistelystä tuli aikalailla kokonaan hänen hommansa.



Ilmeisesti meillä kaikilla oli ainakin jossakin määrin fakkiutunut ajatus siitä, millainen "oikean" näyttelyn pitäisi olla, ja kesti hetken, ennenkuin löytyi uskallus rysäyttää pään sisäiset raja-aidat rikki. Kun Johanna alkoi asetella kasveja näyttelytilaan, hän oli todella tarkka siitä, ettei kasveja tulisi mielestäni liikaa ja tiedusteli välillä mielipidettäni. Aika pian huomasin, että termi "liika" ei oikeastaan ollut edes käytettävissä tässä yhteydessä: mitä enemmän kasveja tilassa näin, sen oikeammalta se vain tuntui. En todellakaan halunnut  näyttelyä, jossa on vain muutama kasvi koristeena, vaan näyttelyn, jossa sekä kuvateosten mielikuvituskyynelkasvit että oikeat kasvit olisivat kaikki yhtä ja samaa puutarhaa.

Lopputulos oli lopulta paljon enemmän kuin mitä olin osannut kuvitella. Oli aivan uskomatonta katsoa, kuinka puutarha rakentui hiljalleen kokonaisvaltaiseksi installaatioksi. Yhteistyömme tuntui aivan hämmästyttävältä: kasveista mitään tietämättömänä en osannut lainkaan verbalisoida sitä, mitä haluan, mutta silti puutarhasta alkoi kasvaa juuri sellainen kuin olin mielessäni hahmotellut. Tuntui kuin Johanna olisi lukenut ajatukseni. Aivan oikeanlaisia kasveja juuri oikeassa kohden, oikea määrä ruukkuja ja lasiastioita oikeissa paikoissa - kaikki vain napsahti paikalleen.



Varsinaisen näyttelyn ohella mietimme myös, mihin sijoittaisimme mukaan ottamani irtovedokset, kortit ja Kyynelpuutarhurin päiväkirjat. Niille löytyi luonteva paikka aivan näyttelyn alun vierestä. Näyttelyhuone ikäänkuin rajautuu seinäpalkeilla ja seinäsyvennyksen loppuessa omaksi tilakseen, mutta kun kasvi-installaatio alkoi kasvaa näyttelytilaan, itselleni selkeytyi se, etten halunnut tiukkaa rajaa näyttelyn ja kaupan välille. Ennemminkin aloin toivoa jonkinlaista liukumaa, jossa katsoja ei välttämättä joutuisi tietoisesti astumaan näyttelyyn, vaan ikäänkuin vain ajautuisi sinne, ja vain huomaisi yhtä-äkkiä olevansa Kyyneltarhassa.


Tätä liukumaa kaupan ja galleriatilan välillä helpotti se, että HUONE ett RUMin tuotteet, etenkin kasvit ja niiden astiat, tuet ja muu niihin liittyvät kauniit esineet olisivat ihan hyvin voineet olla osa Kyyneltarhaa. Jossain vaiheessa Johanna ja Eeva harmittelivat suurta kaappia, joka on aivan näyttelytilan rajoilla kiinni, ja taisi olla peräti puhetta sen pois siirtämisen hankaluudesta. Minua kaunis huonekalu ei haitannut lainkaan, ja kuinka ollakaan: kun sen hyllyille oli aseteltu kaupassa myynnissä olevat lasiastiat, katsoin jotain kummallisella tavalla tuttua: sehän oli kaappi mielikuvitusmaailmastani - sellainen, jonka olin kuvitellut kyynelpuutarhurin työhuoneeseen. Sekä näyttelyripustuksen monissa vaiheissa että itse näyttelyn valmistuttua minut valtasi moneen otteeseen kummallisen kihelmöivä tunne siitä, että mielikuvitusmaailmani on nyt oikeasti muuttunut todeksi.



Itselleni tämä näyttelyn toteuttaminen juuri sellaisena kuin se nyt on, oli niin tärkeää, ettei minua missään vaiheessa edes jännittänyt se, pidetäänkö näyttelystä vai ei. Silti on uskomattoman hienoa kuulla melkein päivittäin positiivisia kommentteja siitä, kuinka kävijät ovat kokeneet näyttelyn. Nimenomaan kokeneet, eivät vain nähneet. Itsekin huomasin, kuinka erilaista on katsoa teoksia, kun katse saa välillä levätä vihreässä ja nenään hiipii mullan tuoksu. On todella outoa, kuinka paljon jo tietoisuus ympäröivästä vehreydestä vahvistaa sitä tunnetta, joka tulee teoksia katsoessa.

Näyttelyn ripustuspäivistä saakka, jo melkein kuukauden ajan, olen ollut ihan hurmiollisen onnellinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut tehdä tämän näyttelyn ja juuri tällä tavalla.




---

[This summer my Garden of Tears themed prints are on show for the last time, in two very different places. Echoes from the Garden of Tears exhibition at Teijon masuuni (Salo region) is open until August 4, 2019, and the Garden of Tears, HUONE ett RUM Inkoo until August 11,2019. Because there are so many words to write, I first write about Inkoo exhibition (a bit shorter version than the Finnish text.]

In Inkoo the Garden of Tears exhibition is shown at the Gallery Karaija space in an old vigerace cattle shelter, but the exhibition is organised by lifestyle boutique HUONE ett RUM, which has rented the space for this summer. The shop owners Eeva Tarkio and Johanna Vireaho have also influenced heavily on the exhibition. It's only my name on the exhibition poster, but the exhibition as much theirs as mine: Eeva and Johanna have been the real gardeners who have brought the real plants on the exhibition and made it look like I had dreamed - with only my very vague plan as their unclear guide.



Long story short: at some point I realized that those two last Garden of Tears exhibitions are located quite near to each other, and I wanted to do "something else".  The Teijon masuuni large white-wall exhibition hall was out of the question for something different, already because of its size itself, but it was really the opportunity which turned my Inkoo exhibition into this different kind of exhibition. I wanted my imaginary garden to fuse with a real one, and in HUONE ett RUM there were these two amazing gardeners and also a wide choice of plants, of which many are the most unusual kind. I did develope an idea of an exhibition, filled with living plants, plenty of green, and Eeva and Johanna got excited of the idea.

I arrived to Inkoo on Monday after Midsummer, and there was something magical already when I first stepped in under the flowering roses. I really can't explain the feeling. It was like I had put on my tear gardener boots at the doorway, and then stepped into my imaginary world. It was exactly the same feeling as I had imagined the small cottage of the tear gardener somewhere deep in the Garden of Tears.



The space itself reminded me not only about the cottage of a tear gardener, but also about Italy, where most  of the prints to the Garden of Tears theme and also my book The Diary of a Tear Gardener  (only in Finnish) were created. Those terracotta tile floors, white chalked walls - and that light. I bet my heart skipped a beat, when I saw those window embrasures, about one meter in depth, on which the light was playing softly. The light was exactly the same way as it was at the old green room building at the Florence botanical garden, Giardino dei semplici, where I have photographed the pots of the Seedling of the Tree of Tears and A Tear Bell prints. Thus, it was clear that these prints from the Nursery Garden series would be shown right there, on window. When I put them on their place the cold shivering was running in my back - a feeling that I can describe best as something supernatural.

I had a very strong idea of how it should feel at the exhibition, but I wasn't quite sure of how to achieve it. I tried to collect some list of my ideas for Johanna and Eeva. Because the light and the smell of the place reminded me so clearly about Giardino dei semplici (which is also my favourite place in the world), I wanted to amplify the feeling. One of my wishes was to make the gallery space a bit maze-like and create paths, and another one was to set a small sitting place on the corner, in front of the Japanese tears, Lacrimosa iaponicus. Beside these wishes my contribution for anything else but the location of artoworks was very very small. I placed some chairs to where I wanted them to be and casually pointed a few places I wished some plants to be placed, but at that point, when Johanna started to bring plants in, I left the room for her alone.



My idea was strong, but the result was even more than I could have imagined. It was absolutely amazing to watch, how the garden was built into this comprehensive installation step by step. Our co-working was something unexplainable: I don't know anything about real-world plants and it was hard for me to verbalize what I wanted and where, but still the garden started growing just in a way I had planned. Like Johanna had read my mind. Just the right kind of plant in the right places, just the right amount of pots and glass vessels  - everything just clicked.

When the exhibition started to look right, it came clear to me, that I didn't want to separate the gallery space from the shop in aany strict way. I loved the idea that the visitor wouldn't step into the exhibition consciously, but there was a possibility that she/he would just suddenly find her/himself in the middle of the Garden of Tears. This easy limitlessness was made easier by the HUONE ett RUM shop itself: especially the plants and their accessories, like ceramic pots and glass vessels, are something that are easy to imagine to the Garden of Tears. For example, there was his large cabinet that was impossible to move away. I wouldn't have mind it staying anyway (an old, pretty, wooden cabinet that is), but as it was filled with glass vessels, I suddenly noticed that it was just like from my imaginary world - I was looking at a cabined from the office of a tear gardener. This was just one example of the moment when I was feeling the oddly tingling feeling of that my imaginary world has just turned into a real one.



To build and have an exhibition like this was so important for me, that I really didn't even thing about how other people perceive it. Nonetheless it's absolutely great to hear almost daily positive comments of the exhibition, with people telling me how they have experienced the exhibition. Emphasis on the verb experienced, not just seen. I myself noticed how different it is to view the artworks in diplay, when my eyes can occasionally rest on green and when the smell of soil is lingering in the air. It is really weird how much even the awareness of the surrounding plants amplifies the feeling when you are watching the artworks.

From the very days we were building exhibition, for almost a month's time, I've been floating in bliss and I'm so obliged to have this exhibition and just in this way.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Tämä Inkoon näyttely oli ihana, kokonaisvaltainen kokemus! <3 <3 <3 <3 <3 <3 Onneksi kävimme, sillä kävimme sitä ennen myös Teijossa katsomassa näyttelyn ja aivan kuten jonkun postauksen aiemmassa kommentissa mainittiin, toisen näyttelyn visuaalinen häly jäi päälle ja oli vaikea rauhoittua. Keskustelimme ryhmämme kanssa (olemme suurin osa taidehistorian ja taidekasvatuksen opiskelijoita ja taiteen parissa töissä), että Teijon näyttelyn ongelma oli nimenomaan kuratoriaalinen eikä mitään sellaista, mihin itse olisit voinut vaikuttaa. <3 (Visuaalisella hälyllä en tarkoita itsessään negatiivista toisesta näyttelystä, vaan sitä mikä vaikutus tulee suurista kuvista, jotka on tiiviisti ripustettu, ja joissa vielä kuvat muistuttavat teoksiasi! Minulla on seinälläni Kuningattaren syntymä ja tuntui kuin tämän näyttelyn teokset olisivat olleet valokuvatulkintoja teoksestasi, tuntui oudolta.) Kuten joskus messuilla puhuimme, Kyyneltäjät ovat kokonaisuuden pääteokset, ja kun kahdessa yhtäaikaisessa näyttelyssä on samantyyppisiä kasvokuvia, joilla on silmät suljettu ja ovat samoissa asennoissa, ihan käsittämätön kuratoriaalinen valinta. Olen kerran käynyt Kyyneltarhassa Espoossa ja odotin nyt täydentynyttä kokonaisuutta, siksi harmitti, että näin vain kuvat enkä sitä kokemusta. Joten kun pääsin Inkooseen jonkin aikaa sitten ja kaikki tuo tässä blogissa kirjoittamasi kokonaisvaltaisuus vyöryi päälle. Henkilökunta piti minua varmaan töykeänä, kun poistuin mitään puhumatta kun en vain pystynyt enää puhumaan kokemuksen jälkeen. <3 Olen onnekas, että saimme kokea tämän.

- Kati