Viime vuoden lopulla tein itselleni melko jämäkän toimintasuunnitelman ja budjetin, jonka mukaan aion tehdä töitä ja elää tämän vuoden. Toimintasuunnitelmahan lipsahteli jo miten sattuu, kun näyttelyvapaan vuoden sijaan tämän vuoden kalenterissa on näyttelyitä enemmän kuin monena aiempana vuotena, mutta budjetistani en ole vielä onneksi lipsunut.
Houkutuksia on kyllä tullut eteen. Alkuvuoden aikana olen sanonut tiukan EI:n ryhmänäyttelyille Roomassa, Lontoossa, New Yorkissa, Tokiossa, Osakassa ja viimeksi tänään kieltäydyin kutsusta osallistua taidemessutapahtumaan Singaporessa. - Olenkohan vihdoin oppinut sen, että kaikki pieneltäkin tuntuvat toimenpiteet, kuten vedosten pakkaaminen tällaisiin näyttelyihin, ovatkin moninkerroin suurempia urakoita kuin niitä projektiin lähtiessään tajuaa? On jotenkin palkitseva tunne, kun pystyy säilyttämässään kalenterissaan tasaisen 4/4-marssipoljennon, jota ei kiireen tuottama sekalainen fuusiojazzin rytmittömyys sotke.
Mutta yksi syy kieltäytymiseen on myös tiukka budjettikurini. Ystäväni yritti kovasti vinkata, kuinka hienolta Tokio ja Lontoo näyttäisivät CV:ssä, mutta huomasin, ettei minulla ole niinkään kovaa tarvetta kerätä kaupunkien nimiä ansioluettelooni kuin pysyä taloudellisessa tasapainossa siten, että pystyn säilyttämään työhuoneeni, josta on lyhyessä ajassa tullut henkireikäni. Putkiremonttia odotellessa ei ole oikein varaa tehdä tappiollisia keikkoja, tai edes nollakeikkoja. Niinpä laskin vahvisti päätöstäni: pikaisella laskutoimituksella todettuna en olisi hyötynyt yhdestäkään näyttelyosallistumisesta taloudellisesti, vaikka kaikki lähetettävät teokset olisi myyty. Tai no, niin vähän, että se ei olisi itselleni ollut edes vaivan- eikä materiaalinpalkkaa. Totesin, että vastaavantyyppiset projektit sopinevat paremmin niille taiteilijoille, jotka tekevän hieman kalliimman hintaluokan teoksia.
Muutakin maksullista näkyvyyttä on tarjottu: lehdissä. Useimmiten viittaan kintaalla kaikkiin maksullisiin "mahdollisuuksiin", mutta välillä yritän miettiä niinkuin bisnesnainen konsanaan. Voisihan ajatella näinkin: periaatteessa lehtinäkyvyys maksaa vähemmän kuin näyttely jossakin pääkaupunkiseudun hyvässä galleriassa, tavoittaa todennäköisesti enemmän ihmisiä ja sen saa kokoon vähemmällä vaivalla. Tänä vuonna eräästä englanninkielisestä, kansainvälisesti tunnetusta sisustuslehdestä tullut tarjous (maksa meille 3000, lähetä meille kuvia ja me haastattelemme sinua) ja eräästä Finnairin, Scandinavian Airlines/SAS:sin ja British Airways:sin Pohjoismaiden välisillä reiteillä ja business-loungeissa lentokentillä ympäri Eurooppaa jaettavasta lehdestä (valittavana vastaavantyyppisellä diilillä yhden sivun artikkeli hieman yli 1100 tai aukeama hieman alle 1800) saivat kuitenkin kielteisen vastaukseni. Hetken jopa harkitsin, mutta sitten iski kielteisen päätöksen vaikuttajaksi ihan toinen syy: koko malli - maksa meille, me haastattelemme ja kirjoitamme artikkelin - alkoi tuntua kenkulta.
En nyt oletakaan, että noiden mainoksiin perustuvien julkaisujen tekstit olisivat mitenkään journalistisen toiminnan huippua, mutta silti. Muistan, kun ensimmäisen kerran sain tämäntyyppisen tarjouksen eräältä ranskalaiselta sisustuslehdeltä Habitaren jälkeen muutamia vuosia sitten. Kävin tuolloin kaupassa selailemassa lehteä ja vilkuilemassa artikkeleita, jotka he olivat esittäneet referenssiksi vastaavanlaisista jutuista. Siinä yhteydessä tajusin, että on mahdotonta erottaa maksettua artikkelia ja toimittajien "ilmaiseksi" kirjoittamaa artikkelia toisistaan. Jos jälkimmäisiä edes oli ollenkaan. Jos joku maininta maksetusta sisällöstä oli, se oli kyllä merkitty niin pienellä jonnekin, etten sitä huomannut. Pohdin tätä ystäväni kanssa, ja hän lohdutti, että valitsevathan he sentään kuitenkin sen, keitä tai mitä esittelevät, eivät he sinne kaikkia kutsu. Siinä mielessä kai tällaisesta pitäisi olla iloinenkin, ja ehkä ajattelen nyt koko kuviota liian naivisti, mutta en voi mitään sille, että tällaisessa pelissä se sisäinen bisneshenkilöni menee nukkumaan. Suostuminen tuntuisi niin huijaamiselta - niin kuin oikaisemiselta maaliin tai lunttaamiselta kokeissa. Mieluummin ostaisin sen rehellisen mainoksen, jonka kaikki tunnistavat mainokseksi.
(No niin. Saan sitten varmaan melkoisen rauhan tulevillekin kalenterisivuilleni. Tämän kirjoittamisen jälkeen tuskin hirveästi moisia tarjouksia tulee. Mutta tällä hetkellä minulla on työni kannalta tärkein: työhuoneeni ja rauha tehdä työtäni. Seuraavan kerran muuten työhuoneputiikki auki huhtikuun puolella: 13.4.2019 klo 12-16 - jos vierailu aiemmin kiinnostaa, laita meiliä!)
---
At the end of last year I wrote myself a plan for this year and calculated a budget to guide me through this year both workwise and in private life. I already slipped from my plan, when - instead of exhibition-free year - I have now several exhibitions booked, more than in some other passed years. But luckily no slipping from my budget yet.
I have had my temptations. During this year I have already said NO to group exhibitions in Rome, London, New York, Tokyo, Osaka and today I denied invitation to take part to one exhibition fair in Singapore. - Have I finally learned, that even every small things, like packing prints for exhibitions, stop being small at some point? It feels somehow rewarding when you can keep your even pace through days when there are no extra projects emerging in your workday.
But one reason for declining is also my tight budget. My friend tried to hint me, that Tokyo and London would look so great in my CV, but I realised that I really don't have any urge to collect the names of the cities in my resume, as I do to keep my financial balance in a way, that I can keep my studio, which has become almost a sanctuary for me these days. So, I let the calculator to confirm my already made decision: I did my math and I realised that I wouldn't have gained any profit from any of the exhibitions, even all my artworks had been sold. Well, in some cases, but so little, that it would have just about covered the material costs. These kinds of projects suit better to those artists, who make sligthly more expensive artworks.
I have been also offered other kind of paid exposure: in magazines. Often I just pass all these paid "possibilities" without even reading, but at times I try to think like a business woman. I could think like this: it would cost less than an exhibition at some good Helsinki gallery, it would probably reach more people and it all would take less effort. This year I've got a offer from one internationally well-known interior decor magazine (you pay 3000 and send us some photos of your art and we'll interview you for the story) and also a magazine which is available in European airports and is given away in some Nordic flights (with a same kind of deal, for one page article 1100+ or a spread for 1800-), but I declined them both. Why? The whole concepts feels somehow unpleasant.
I don't expect those commercial-based publications to be some kind of journalistic top publications, but still... I remember, when I first received this kind of offer from one French interior design magazine after Habitare, a few years back. Then I read through the magazine and searched for the articles they had given me as preference - and I noticed that it was impossible to pick the paid articles from those "freely" written ones, if there were even any of the latter ones. If there was some kind of mention of paid article, it was printed so small I didn't notice it. My friend noted, that they, however, pick the topics and choose who or what they will "write" from, it's not an open invitation for all. I guess I should be happy about these kinds of contacts, and maybe I'm thinking naively, but I can't help that in these kinds of situations my inner business person just goes to sleep. For me it just feels cheating - like taking a shortcut to reach the finish line before others. I'd rather bought that clear advertisement that everyone would recognize to be one.
(Well. After this I'll probably will have a peace forever in my calendar. I guess I won't be getting such offers after this blog entry. But at this point I've got the most important one work-wise: my studio, a place to do my job. Next time my studio shop open (btw) in April 13, from noon to 4pm, welcome!)
.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti