tiistaina, heinäkuuta 10, 2018

Pelkoa ja vihaa asuntomessuilla II - Fear and Lothing in Housing Fair II



Neljä vuotta sitten Jyväskylän taiteilijaseuran taidelainaamo oli esillä Jyväskylän asuntomessuilla, ja tuolloin kirjoitin blogikirjoituksen Pelkoa ja vihaa taidelainaamossa. Messuilla tapaa kansan kirjon koko komeudessaan, myös taiteeseen suhtautumisen osalta: on niitä, jotka tulivat Taiteilijatallin osastolle suorastaan riemastuneina, niitä, jotka tulivat uteliaina, ja niitä, ohitsekävelijöitä, joita ei kiinnostanut lainkaan. Mihin en ollut varautunut, olivat ne suoranaiset vihaajat, jotka kokivat taiteen olemassaolon jonkinlaisena uhkana koko elämälleen. Onneksi viimeksi mainittuja oli vain alle promille kaikista kävijöistä.

Viime viikon loppupuolen olin jälleen asuntomessuilla, tällä kertaa Porissa ja Taiteilijatallin omalla osastolla talkootöissä. Hyvin samanlainen jakauma on myös näillä messuilla - ja valitettavasti myös se vihaosastokin on jo tullut koettua. Sunnuntaina osastollemme asteli kaksimetrinen äijänköriläs, joka varmasti oli omasta mielestään hyvin hauska. Mielenkiintoista oli se, että toisin kuin aiemmin kohtaamani taiteen (ja taiteilijoiden) vihaajat, hän ei juossut vierestä ja kommentoinut ohimennen suupielestään, vaan oikeasti katsoi koko osastomme tarkkaan läpi, ja käytti ihan huolella aikaa meidän ammattimme ja teostemme dissaamiseen.

Koko hommaan suhtautui alussa huvittavana episodina, varsinkin, kun samaan aikaan paikalla ei ollut muita näyttelyvieraita, jotka olisivat voineet tilanteesta säikähtää. Sekin vielä meni irvokkaan koomisuuden piikkiin, kun tuo urpo seisoi keskellä näyttelytilaa ja mesosi, että "miten te kehtaatte tehdä tuollaista työtä?" - mutta siinä vaiheessa, kun kommentointi alkoi lipua kohti hyvin ääri-ilkeää tasoa (mm. taiteilijoiden on edesvastuutonta lisääntyä), alkoi jo toivoa, että urpo ihan oikeasti saisi nyt niin tarpeekseen taiteesta, että lähtisi paikalta pois. Joskus varttituntikin voi tuntua tunneilta.

Äijän poistuttua oli samanlainen olo kuin huonon sketsin jälkeen: ei oikein tiennyt, missä vaiheessa piti nauraa, vai olisiko enemmän itkun paikka. Varsinaisesti sapettaa alkoi vasta kahden maissa yöllä, kun kotimatkalla Onnibussi hyytyi matkan varrelle ja oli aikaa ajatella kaikkea päivällä tapahtunutta.

Ehdin siinä odotellessa kehitellä myös pari teoriaa tähän käyttäytymiseen. Osastomme on hyvin pitkä, siinä on noin 15-20 metrin matka, ja etenkin, jos hitaasti kävelee, kyllä siinä ajatella ehtii. Urpomme astui sisään aivan osaston toisesta päästä, ja kahden ensimmäisen looshin kohdalla keskustelu oli vielä suurinpiirtein asiallista. Hän kyllä ihmetteli, että miksi tällaista tehdään ja miksi joku on valinnut taiteilijan ammatin, mutta se oli vielä sellaista "viatonta" tietämättömyyttä, ei mitenkään asennelatautunutta. Mutta mitä pidempään urpo osastolla vietti, sen aggressiivisemmaksi hän muuttui ja sitä enemmän sana kehtaaminen ja vastuuttomuus alkoi esiintyä puheessa. Tuli mieleen, että ehkä hän yksinkertaisesti oli vähän liian pitkän aikaa henkisesti hukassa, ja kun ei saanut otetta asioista, sen nyt vain piti purkautua jotenkin. Vähän niinkuin jotkut kuskit syyttävät eksyessään auton ajettavuutta, kun eivät osaa lukea reittiä hyvistä kartoista huolimatta.

Jäi mieleen myös "ei työstä tykätä tarvi, kunhan tekee hyödyllistä" -kommentti. Ehkä hänen toiveensa on aina ollut tehdä jotain käsillään - vaikka puusepän hommia - mutta sitten jostakin on käsketty menemään "oikeisiin töihin". Voin vain kuvitella, miten voi korveta siinä vaiheessa, jos on koko elämänsä käyttänyt työhön, josta ei tykkää, ja sitten tapaa joukon ihmisiä, jotka ovatkin tehneet juuri sitä mitä haluavat.

Tai sitten yksinkertaisesti joidenkin aivojen kapasiteetti ei vain riitä käsittelemään minkäänlaista poikkeusta omasta totutusta ympäristöstä.

Oli miten oli, lohdullista on se, että loput 99,99% messuilla tapaamistamme ihmisistä eivät ole samanlaisia urpoja, vaan Ihmisiä, isolla iillä. Kaikkia taide ei kiinnosta, ja niin sen pitääkin olla - sehän on vain rikkaus, ettemme ole samasta puusta veistetty. Mutta vielä mahtavampaa on se, että valtaosa ihmisiä on tullut sisään joko taiteen ystävinä tai avoimen uteliaina, hyvässä hengessä. Sisääntulijoissakin on ollut ihmisiä, joihin teoksemme eivät ole kolahtaneet, ja joille taide ei ole mukana jokapäiväisessä elämässä, mutta kommentit ja kohtaamiset ovat olleet aivan huikeita! Yhteyksiä taiteeseen on löydetty niin kalastuksesta kuin moottorinrassauksesta. Eräs liki seitsemänkymppinen mies jo harkitsi elämänsä ensimmäisen teoksen ostamista. Hän oli juuri miettinyt, millä yli neljänkymmenen avioliittovuoden jälkeen enää vaimonsa yllättäisi - mutta ajatteli sitten, että ehkä teoksen ostaminen voisi järkyttää niin, että vaimo saisi sydänkohtauksen. "Parempi tulla ensin yhdessä katsomaan!" hän sanoi sitten - ja tämä kyllä nauratti meitä molempia.

Sunnuntai-illan pelasti kokemus aivan toisesta ääripäästä: eräs nainen liikuttui silmin nähden Kyyneltäjä-teoksistani. Juttelin hänen kanssaan hetken, ja jälkeenpäin harmittelin, ettei minulla ole hänen yhteystietojaan. Siinä, kun Jämsän kohdalla istuin pysähtyneessä Onnibussissa yöllä ja mietin sitä onnetonta urpoa, päivän viimeinen kohtaaminen palasi rauhoittamaan mieltä ja antamaan toivoa. On sillä omalla työllä sentään merkitystä muillekin kuin itselle.

---


 Four years ago the Jyväskylä Artists' Society's artotheque was visiting at the Jyväskylä Housing Fair, and at the time I wrote a blog entry Fear and Lothing in Artotheque. You can meet all kinds of people at the fair, also when it comes to art. There are people who enter our site enthusiastic, those who come curiosly to take a look, and those by-passers, who just are not interested at all. But I was not prepared for the fourth group of people at all: those who downright hate, who experience art and artists as a threat to their own life. Luckily there's just a tiny amount of those people of all visitors.

At the end of last week I was visiting the housing fair again, this time in Pori and in Taiteilijatalli booth. I've already noticed that the distribution of people is quite the same, and unfortunately I have already experienced the haters group too. On Sunday some big jerk walked to our booth, and I guess he thought that he was very funny with his comments. Unlike the art-haters I've met before, he didn't just walk fast by and say briefly something, but he really took time to look our artworks through - and to make negative comments about our occupation and artworks.

At first I thought this was a bit entertaining, especially when there were no other visitors at the tme. I even found it amusing, when he stood in the middle of our exhibition space shouting "how dare you do that kind of work!" - but at the point when the comments started reaching the level of extreme nastiness (for example, it's irresponsible for artists to have kids), I started to wish so much, that this moron just would finally got enough of art and just left. Sometimes even a quarter of an hour can feel like eternity.

After this moron finally left I felt like after a bad joke: I just didn't know at where point I was supposed to laugh, or would crying be the right thing to do. But really this started bothering me only at two o'clock in the night, when my bus broke and there was time to think all things that happened during the day.

During my bus trip I managed to develope a few theories about why this dude behaved this way. Our exhibition space is quite long, about 15-20 meters, and especially if you walk slow, you have time to think all kinds of things. This guy entered from the other end of the hall, and for some time the conversation was more or less appropriate. He was wondering why anyone makes art and why anyone chooses to be an artist, but that was kind of "innocent" ignorance, not really loaded with attitude of any kind. But the more this dude spent time in our hall, the more aggressive he turned, and the more the words to dare and  irresponsibility started to show in his talk. It just came to my mind, that maybe he simply was "lost" for a bit too long time, and when he couldn't grasp the things, it just had to came out in some way. Just like some drivers blame the features of a car, when they get lost and can't figure out maps themselves.

I also thought about the comment "You don't have to like you work, but you just have to do something useful". Maybe he has always dreamed to do something with his hands - like some carpentary job - but then someone has told him to get "a proper job". I just can only imagine how it can annoy at the point, if you have spent your whole life doing something you don't really like, and then meet a group of people who have done just what they have wanted.

Or simply: there are people whose brain capacity is just not enough to process anything different from the own familiar surroundings.

Anyway, it's very comforting to know that the rest 99,99% of the people we meet at the fair are not same kind of morons, but People, Humans with a capital letter. Not everyone is interested in art, and so it should be - it's just makes this world much more rich that we are not all the same with all the same passions. But the most fantastic thing is, that majority of people visiting us have been either those who already love art, or those who are openly curious, and in positive spirit. There has also been visitors who have not found "it" in our art, and who don't have art present in their every day life, but conversations and meeting those people have been absolute treasure experience! We have found connections to art both in fishing and fixing motor cycles. One man, almost seventy years, thought about buying his first artwork ever. He had just thought about surprising his wife, but didn't know what would do the thing after fourty years of marriage. But then he thought that maybe buying art could shock his wife so hard, that the danger of heart attack was there. "Better to come to see together", he then thought, and for this we laughed - both.

My Sunday, after this moron had visited, was largely saved by a totally different experience: one lady was really moved after seeing my Tear Artisans prints. I talked with her for a moment, but afterwards I've felt sorry I don't have her email. When I sat there on the broken bus on Monday night, and I was thinking about that sad moron, the last encounter of the day came to ease my mind and give hope. It feels absolutely great to know that someone appreciates something I've done.







2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä että kirjoitit tästä! Me oltiin paikalla ja oltiin tulossa osastolle, mutta kuultiin kun se äijä huusi siellä. Ajateltiin että käydään katsomassa ensin ne muut pari taloa mutta kun tultiin, se oli edelleen siellä. Kuultiin jotain homppeleista ja se oli meidän signaali lähteä pois. Jäi koko kolmoskohde ja teidän taidetalli näkemättä ja meille jäi vähän ikävä fiilis koko loppupäiväksi. Kiitos kun jaoit tämän ja kerroit. Toivottavasti nähdään jossakin muualla. Meillä on taulusi hankinta mielessä ja siitä ei ole luovuttu vaikka tämä kerta meni syteen.
Vesa ja Toni

Päivi kirjoitti...

Voi ei, apua! Nyt harmittaa, etten pyytänyt häntä poistumaan! On ilmiselvää, että olisimme teidät miljoona kertaa mieluummin ottaneet vieraiksi! <3 Olettehan minuun yhteydessä meilillä, jatketaan keskustelua!