Outoja päiviä / Strange Days

So. This kind of day. #artistlife #workdiary #workingday #nthtypeofproblems

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu 29. 03ta 2017 klo 12.52 PDT

En ole pariin vuoteen tehnyt oikeasti mitään suurempia nettisivujuttuja, joten olin vähän järkyttynyt, kuinka hankalaksi yksi - vähän puolivahingossa vastaanottamani - projekti muodostui. Onneksi minulla oli kova tsemppaaja ja tekninen tuki, kun pseudotyylit meinasivat käydä liian vaikeiksi. Kyllä se sitten lopulta mieleen palautui, mutta meni kyllä vaikeimman kautta, enkä kyllä ihan parhaimmilleni teknisessä suorituksessa yltänyt. Nolottaisi, ellen olisi niin väsynyt.

Muutenkin olen mennyt vähän alta riman kaikessa sivutoimisessa, kuten opiskeluissani. Palautin sellaisen opintopäiväkirjan, että oikeastaan voisin vain mennä nurkkaan valmiiksi häpeämään. Menihän se läpi, ja itsellenihän tätä teen, mutta silti. Ja ehkä juuri siksi.

Yleensä pidän tekemiseni tasosta sen verran huolta, ettei tarvitse mietiskellä jälkeenpäin, olisiko voinut tehdä paremmin, mutta nyt mikään muu ei päässäni pyörikään. Toisaalta, eikö tämä nyt ole vain merkki siitä, että voi rauhassa irrottautua hetkeksi?

Ja palatessa saa puserrettua vähän paremmalla teholla ja ehjemmällä päällä.

---

I haven't really worked with any web pages for nearly two years, so I was a bit shocked about how difficult one project - which I half-accidentally accepted - was for me. I was lucky to have a very good support in this, both mentally and technically, when all the pseudo classes nearly took over me. It all came back to me evidently, but not the easiest way possible, and I really didn't peaked on the technical things. I would be a bit ashamed, if I only wasn't this tired.

It seems that I haven't really been at my best with anything, lately. Like my studies. I just made one paper so badly, that there isn't even any comparison for it. I passed with it, but not with my normal standards. And I have to remind me that I do this for myself, but maybe it's just the thing.

Usually I have some kind of standard level of doing things in a way, that I wouldn't have to think later if there was anything I could have done better - but now it's the only thing that goes around in my head. On the other hand, maybe this is just another sign - that I can just let go for a while.

And when I'll return, I'll keep going clear headed.

Kyynelten kerääjä / Collecting Tears

Marraskuu, sarjasta Kyynelpuutarhurin päiväkirjamerkintöjä
November, from the series Notes From the Diary of the Tear Gardener


Jatkan Kyynelpuutarhurin työtäni...

I'm continuing my work as a tear gardener...





Maaliskuu on ollut yhtä paperisotaa. Olen täyttänyt apurahahakemuksia, kirjoittanut toimintasuunnitelmia ja vähän -kertomuksiakin, olen tehnyt sivukaupalla luonnoksia, synopsiksia ja jopa treatmentejakin. Siinä ohella myös kirjoitellut mielekkäitä värijuttuja kirjoittamisen perusopintoihin, ja opintoihin lukenut Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, joka sai myös oman sydämeni lyömään nopeasti: pitkästä aikaa kirja, jota ahmin, ja jonka loputtua jäi tyhjä olo - kuin ystävä olisi lähtenyt.

Tekisi mieli lukea lisää, melkein mitä vain - ja tämä on itselleni melko harvinainen tunne. Pidättäydyn, ja yritän suorittaa maaliskuun listaani, joka on yksinkertaisesti pakko saada tehtyä. Tällä kertaa aika ei anna periksi. Yksi listalla (jo tammikuusta asti) roikkuneista asioista oli Kyynelkeräykseni aloittaminen. Nettisivun sain valmiiksi jo maaliskuun alussa (suora linkki: paivihintsanen.fi/tears), mutta mikä ihme on, kun en ole vain saanut aikaiseksi tiedotettua prosessista.

Ehkä huhtikuun mittainen latautuminen - vaikka työprojektissa sekin - auttaa tämän jatkuvaan aikaansaamattomuuden tunteeseen. (Mikä ei edes ole totta: kun katson listalta yliviivattuja, jo toteuttamiani työrupeamia, voin todeta, että minähän olen pieni äärimmilleen tehostettu tehdas!)

Mutta ehkä tauko arjessa, tai erilainen arki, auttaa vähän muuttamaan perspektiiviään.

---

Papers and text through the whole March. I've been filling grant applications, written several plans and reports, and sketches, synopses, and treatments. And in between I have also written - very happily - about colours for my writing studies. And in those studies I read one book by Mia Kankimäki (about Japanese Sei Shōnagon, unfortunately not translated into English, yet), which was an unbelievable reading experinece. I haven't read such a book for so long time - when it ended, it felt like one friend had gone.

I'd like to keep this feeling and read more, almost anything - this is so rare feeling for me. I'm keeping myself from doing it, and I just try to get through my March to do -list, which I just have to make happen. This time the time won't give up for me. One thing on the list - since January - was starting my 'Tear Collection'. I opened the website already at the beginning of March (direct URL: paivihintsanen.fi/tears), but somehow I just haven't much made noise about it.

Maybe the April 'charging' - even though I'm working the month through - will help in this continuous feeling of things not happening. (Which is not even true: when I look at the things I've overlined from my list, I can just think, that I'm like a small but very efficient factory!)

But maybe a break in everyday life - or different kind of everyday life for a while - will help to change one's perspective.

Jotain muuta, osa mones | Something else, part ?

I finally finished this on my lunch break! A crotcheted blanket, made sooooo soft and warm #Peruvian #ecological #wool which I found about a year ago or so at the @lankakauppatitityy It took about eight 250gr skeins shich weren't too cheap, so it's also by far the most expensive #blanket I have... And now I don't mind this chilly spring time at all :) #cascadeyarns

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu 20. 03ta 2017 klo 5.34 PDT

Huomenna piti olla erään pitkäaikaisen henkilökohtaisen projektini lopputuotoksen julkaisupäivä, mutta kaikenlaisten pienten vastoinkäymisten takia huominen on lopulta ihan tavallinen tiistai: aamulla herään, vien muutaman vedoksen postiin asiakkaille, ja sen jälkeen palaan kotiin tekemään muita työjuttuja. Mikään Suuri Menetyshän tämä ei ole, vaan julkaisu vain pitkittyy, ja tulee esiin sitten aikanaan, ja toivoakseni parempana kuin piti. Mutta silti vähän kirpaisee. Yritän lohduttautua ajattelemalla, että eteen tulleisiin mahdottomuuksiin en olisi millään voinut varautua, mutta ei ole ihan vielä näköjään aika hyväksyä tätä asiaa.

Huomaan, että melkeinpä enemmän kuin projektini loppuunsaattamista olin oikeastaan kaivannut pientä irtiottoa arjesta, lupaa juhlia ja riemuita aikaansaamisensa johdosta. Tässähän on ollut viimeisen parin vuoden aikana enemmänkin mahdollisuuksia moiselle, mutta juhlafiilis on liian usein hautautunut väsymyksen - ja kaikenlaisen muun vastapainon - alle. Mutta tämän projektin suhteen: pidänpähän isommat kekkerit sitten, kun se oikea aika on.

Tällä ajatuksella takaisin arjen tylsien hommien pariin.

---

In my original plan, tomorrow was supposed to be the publication day of one of my long-term personal project, but because all kinds of small ups and downs tomorrow will be just another kind of Tuesday: I will wake up in the morning, I go to post-office to send some prints to my clients, and then I'll return home to continue my workstuff. It's not a Loss with capital L, it's just that the publishing of this project will be moved to some future date, and hopefully it will be all the better then. But still it's bringing me down a bit. I try to think, that there's nothing I could have done to make this go different way, but maybe it's not yet time to settle wih this.

I notice, that it's the small off-break from the everyday I had waited for the most, even more than finishing my project - to having a party and feeling joyjous because of something I had achieved. There has been several possibilities to that kind of party during the last few years, but somehow the party feeling has too often been berried under my tiredness - and all kinds of sad things in my life. But with this project: when I finish it finally, I'll have the biggest party ever.

With this thought it is good to continue with boring everyday stuff.

Torstain tekosyy / Thursday's Excuse

Hampaasta irtosi pienen pieni murunen jonkin aikaa sitten. Hammasta ei koske ja kyseessä oli ihan vain pieni murunen, mutta hampaan reuna on terävä ja aamuisin herään verenmaku suussani, kun kieleni on käynyt tutkimassa sitä. Minulla on iltapäivällä hammaslääkäri, jossa hampaan reunaani todennäköisesti (ja toivoakseni) vain hiotaan vähän, mutta hammaslääkärikauhuni ei siitä välitä. En pysty oikein keskittymään mihinkään, joten raahaan myöhäisen aamiaiseni television ääreen, katson Game of Thronesia, ja yritän olla ajattelematta asiaa, kunnes pitää lähteä. Ehkä illalla pystyn palaamaan taas työn ääreen.

---

The edge of my tooth cracked some time ago. It doesn't hurt and it was only a tiny tiny piece, but now there is a sharp corner in my tooth, and in the mornings I wake up tasting blood in my mouth, as my tongue has been poking it while I sleep. I have a dentist appointment this afternoon. As it's a very small crack they will probably (and I hope so) just polish it a bit, to remove the sharpness, but as I fear dentist so much, it really doesn't help a lot to know that it most probably won't hurt at all. I can't concentrate on anything, so I'll take my late brunch in front of TV, view a few episodes of the Game of Thrones, and try not to thing about it, until I'll have to leave. Maybe on evening I manage to get back on work again.

Pieniä asioita / Small Things

I opened my vintage #crayon box and noticed that all my #crayons were white! Except they weren't! The outer layer had just been affected by air or something; when I cut the crayon in half it revealed all its #colours :) It's like I'm having a tiny magical moment here.

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu 5. 03ta 2017 klo 12.20 PST

En juurikaan ole käynyt ulkona melkein kuukauteen. Muutama pakollinen kauppareissu ja postireissu, isän kanssa ruokaostoksilla ja äitiä katsomassa, ja yksi sunnuntai-aamun tunnin reissu läheisen talon kuolinpesäkirpparille. Olen edelleen yrittänyt päästä kirjoittamisen äärelle, mutta milloin mitäkin: jos ei ole niskat kipeänä, niin sitten pää. Tai itseaiheutettu kahden päivän jetlagia vastaava tila, kun keskiyön deadline venähtää muutamilla tunneilla eteenpäin ja pääsee vasta neljän jälkeen aamulla nukkumaan. Nyt kun olen päässyt entisestä yövalvojan rytmistäni melkein normaaliin (pää tyynyyn viimeistään yhden tienoilla), koko keho järkyttyy moista aikahyppäystä. Eikä elimistö ei toimi enää samalla tavoin kuin aiemmin, vaan tuota äkillistä valvomista seuraa ihan tolkuton tila, missä ei hahmota edes normaalia puhetta.

Paperitöitä, epäselvyyksiä Paypal-laskutuksen kanssa, ja epäselvyyksiä muidenkin rahanliikuttajien kanssa - laskuja, jotka luulin jo maksaneeni. Ja uusia kuva-aihioita, joita ei voi olla päästämättä käsistään. Sinkoilen ympäri asuntoa projektista toiseen, mutta näppäimistöllä sormeni eivät pysy kuin epäolennaisissa asioissa.

Ja apurahahakemuksissa. Olen näköjään kirjoittanut kymmeniä sivuja apurahahakemuksia viimeisen kuukauden aikana.

Tänään olen taas työskentelyasemissa. Aloittamani uusien kuvien pino odottaa kyllä houkuttelevana skannerin päällä... Jompaa kumpaa kuitenkin, sanoja tai kuvia, mutta ei mitään virallisia papereita tai toimistoasioita.

---

I haven't really been out for almost a month. Some visits to a local supermarket and some to post office, then there is weekly food shopping with my dad, and visiting mom, and one Sunday morning walk to a nearby house, to a home fleamarket. I've been trying to get myself to write, but there's always something: if not my shoulders and back of the neck hurting, then it's my head. Or the jetlag-like mode I've created all by myself by working late with a midnight deadline, and getting to sleep only after four in the morning. Now, that I've finally got myself out of my previous night-living rhythm, and learned almost a "normal" rhythm (head on pillow about at one at latest), my whole body is shocked about this kind of time leap. And I find, that my system doesn't work like it did still ten years ago: after staying awake until early morning I'm in a horrible confused state, when it's hard to understand even normal speech.

Paperwork, some unclear Paypal stuff, and some unclear stuff with other money movers too - pending payments that I thought I had already paid for. And new image ideas, which I just can't let go. I run around home from one process to another, but somehow my fingers just don't take their place upon the keyboard.

Except while filling grant applications. Apparently I've been writing dozens of pages for grant applications during the last month.

Today I'm trying to get to work again. The pile of my new pictures upon my scanner is tempting... But it will be one of the who: either words or pictures, but nothing official or other paper work today!

Pitäisi kirjoittaa, mutta... / I should write but...

The mailman visited. It's time to have a lunch break enjoying grape fruit juice and reading the new #Kuvittaja illustration magazine. (I'll leave those three invoices that came in today's mail still unopened. This is too good a day to spend to boring things...) #artistlife #workdiary #workingday #taiteilijaelämää

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu 1. 03ta 2017 klo 1.54 PST

Sähköpostissa muutama viesti odottaa vastausta ja muutama työ tekemistä, mutta ne voivat odottaa rauhassa: tämän päivän olen varannut kirjoittamiselle. Mutta miksi en kirjoita? Olen onnistunut välttelemään aloittamista kaikella pienellä hommalla: pyykkien viikkaamisella, jääkaapin järjestämisellä, pleikkaristakin pyyhin pölyt. Nyt piti avata kirjoitusdokumentti - avasin sen sijaan blogin.

Eikä minulla ole edes mitään sanottavaa.

...

Vaikka jotakin muutakin olen tehnyt tänään. Vedostin ja signeerasin teoksen, jonka tilasi vanha pariskunta, joka vihdoin, monen vuoden odotuksen jälkeen sai tänään luvan avioitua. He tilasivat vedoksen itselleen lahjaksi jo viime vuoden puolella, mutta toivoivat, että teen ja signeeraan sen tänään. Vedos on nyt kohopainotunnustani vaille, sitten pakkaan sen ja se on valmis matkaan kohti uutta kotiaan. Tämä on kyllä eittämättä yksi mieleenpainuvimmista teostilauksista ikinä.

Niin, se kirjoittaminen. Syy on ehkä jonkinlaisessa valkoisen paperin kammossa, mutta ehkä voisin syyttää nyt tätä kaikenkattavaa liikutusta siitä, etten pääse kirjoittamisen ääreen. Se olisi jotenkin paljon mukavampi syy, eikä tarvitsisi potea niin huonoa omaatuntoa aikaansaamattomuudestaan.

---


There are a few emails waiting for my reply and a few jobs waiting to be done, but they can wait: this day is for writing. But why don't I write? I've managed to avoid it by all kinds of small chars: folding loundry, cleaning fridge, and even dusting the Playstation. I came to computer to open my writing document - instead I opened this blog.

And I don't even have anything to say.

...

Although I've done also something else today. I printed and signed an artwork, which was ordered by an elderly couple, who, at last, after several years of waiting, got a permission to marry each other today. (The gay marriages are now legal in Finland from this day on.) They ordered this artwork for themselves already at the end of last year, but they wished, that I would print it and sign it today. The print is now missing only my embossed marking; then I'll pack it and it's ready to travel to its new home. This is undoubtedly one of the most memorable 'commissions' ever.

Yes, the writing. Maybe it's some kind of fear of white paper, but maybe I could just blame this overwhelming emotion about everything. It would be somehow much nicer reason, and I wouldn't need to have so bad conscience about my inefficiency.