Näyttelyjen välinen lamatila // The Standstill between two exhibitions

Näyttelyn pitämisessä kehittyy takaperin: yleensä, kun tekee jotain tarpeeksi monta kertaa, asiat tuppaavat helpottumaan ja nopeutumaan rutiinin syntymisen myötä, mutta näyttelyjen järjestämisen kohdalla tuntuu olevan tismalleen päin vastoin. Mitä useammin näyttelyitä pitää, sitä tahmeammin valmistelut sujuvat, sitä enemmän on ongelmia varsinaisessa ripustusvaiheessa ja sitä kauemmin näyttelypystytyksestä toipuminen tuntuu kestävän. Myös näyttelyn huolellinen suunnittelu tuntuu korreloivan suoraan näyttelyn mikä-voi-mennä-pieleen-menee-pieleen-pahimmalla-mahdollisella-tavalla-ja-suunnitelmista-ei-varmasti-ole-mitään-apua-lällällällälieruu-kertoimeen. Siis juuri nurinkurisesti - näyttelyiden ripustuksesta selvinnee parhaiten, kun ei tee mitään suunnitelmia, koska mitä nopeammin pää saadaan tyhjäksi kaikista tyhjistä valmisteluskenaarioista, sitä nopeammin päästään ripustuksen kimppuun uusilla suunnitelmilla, jotka pitää tehdä joka tapauksessa.

Nyt on jo viikko Sehnsucht-näyttelyn avajaisista Black Wall Galleryssa, Vaasassa, ja edelleenkin kaikki arkisetkin toimet tuntuvat melkein ylivoimaisilta. Tosin tällä kertaa näyttelyyn oli sekä henkisesti että fyysisesti ladattuna niin paljon enemmän kuin moneen muuhun näyttelyyn, että ymmärrän kyllä, mistä tämä väsymys kumpuaa. Antaisin itselleni pari vapaapäivää, ellei olisi sitä seuraavaa näyttelyä edessä: Uuteenkaupunkiin menevät työt ovat parhaillaan kehystyksessä, julisteita, tiedotteita ja sen sorttista pitäisi pykätä kiireellä kasaan. Ja jotenkin itsensäkin pitäisi saada taas ihmismäiseen kuosiin ennen seuraavaa lähtöä. Onneksi vielä pari viikkoa palautumisaikaa (ja rästien altasuorittamisaikaa).

Viime viikon keskiviikon muutaman tunnin ja torstain puoli vuorokautta kestäneen hermoja raastavan ja sekä psyykkisesti että fyysisesti kuntoa koetelleen pystytysrupeaman jälkeen perjantaiaamuna pää oli lyijyä, sisältä ja ulkoa. Kerrankin olin tyytyväinen, kun pressiin ei saapunut ketään: itse olin kyllä fyysisesti läsnä, mutta kun aivo kompuroi jo kaksitavuisissa sanoissa, niin mitä olisikaan tullut koko sen Sehnsucht-sanan ja koko näyttelyyn upottamani henkisen latauksen selityksestä. Puhumattakaan silmäpusseista, jotka olisivat innostuneet sanomalehtimusteesta, jos henkilökuvan olisivat innostuneet nappaamaan. Toisaalta: kyllähän pressitilaisuuden tyhjyys harmittikin ihan oikeasti. Tuossa tilanteessa pääosa harmituksestani kumpusi lähinnä muutaman lisäunitunnin menettämisestä (olisin niin mielelläni nukkunut sen ajan, kun nuokuin pressitarjoilun äärellä), mutta etenkin jälkeenpäin tiedotuspaitsio oli kääntyä ärtymisen puolelle. Olisi ehkä kääntynytkin, jos en olisi ollut niin väsynyt. Meinasin jo, että toteutuuko tässä aiemmin tekemäni ennustus siitä, että seuraavasta näyttelystäni ei tule juttua ollenkaan, mutta pari päivää sitten Pohjalainen kertoi tekevänsä viikonloppuna jutun tiedotteeni pohjalta. No, ehkä etukäteen harkiten kirjoittamani sanat tässä tapauksessa kertovat selkeämmin näyttelyn taustasta kuin kaksitavuiset huonosti artikuloidut ja väsyneet urahdukseni toimittajalle olisivat livenä kertoneet.

Sikäli tuo pressitilaisuuden mönkään meneminen ei oikeastaan edes ihmetyttänyt, koska viimeisen kuukauden ajan ja näyttelyä valmistellessa ja ripustaessa kaikki vain meni ensin mönkään, yksikään asia ei sujunut kertaotolla. Siksi olenkin jotenkin erityisen ylpeä siitä, mitä tilassa on esillä: kaikista vastoinkäymisistä - pienistä, mutta lukuisista - huolimatta näyttelystä tuli sitä mitä piti. Tyhjässä pressitilaisuudessa oli aikaa katsoa ympärilleen ja todeta, että hyvä tuli. Ehkä se hetki olikin käännekohta: avajaisiin tuli ihmisiä ja olen saanut hyvää palautetta. Eikä yhdessäkään yksityisnäyttelyssäni ei ole koskaan ollut niin hyvää valaistusta!

---

When having exhibitions, you develope backwards: usually, when you repeat something several times, things tend to get easier and faster when some kind of routine is found, but with exhibitions it's complete opposite. The more you have exhibitions, the slower the preparation is, the more you'll have problems with the setting up process and the more it takes to get over the whole preparation-setting-up-opening thing. Also, the detailed planning seems to correlate to the what-can-go-wrong-goes-wrong-in-the-worst-possible-way-and-your-plans-won't-certainly-help-at-all-nyah-nyah-nyah-factor of the exhibition. That means, in a topsy-turvy way: you'll propably will survive building the exhibition, if you don't do any plans, because the faster you can empty your head of all the plans and scenarios, the faster you'll get to the actual work with new plans - which you have to do anyway.

Today it's already one week from the opening evening of the Sehnsucht exhibition at the Black Wall Gallery, Vaasa, and still every small chore feels overwhelming. Though this time I had to carry so much both physical and psychical things with this exhibition, that I can totally understand myself and my tiredness. I would give myself a few days off, if I only didn't have another exhibition coming: prints going to be exhibited in Uusikaupunki, are to be framed at the moment, and I should write press release, check posters and invitations as fast as I can (already late with these). And somehow I should collect myself to be somekind of person again before the next trip. Luckily still a few weeks time to recover (and make all the undone work during three weeks time).

After the few hour exhibition building work in Wednesday last week, and then over twelve-hour marathon without breaks then on Thursday, was challenging both physically and psychically, and on Friday morning I woke up with a head of lead inside out. For once I was pleased, when nobody came to press event: I was there physically but my brain stuttered already with two syllable words, so what would it have been like to explain the universe of the exhibition title 'Sehnsucht' and the tremendous spiritual load I've put in it. Not to mention about the dark bags under my eyes, which had been totally exhilarated of the printing black of the newspaper, if there would have been an artist photo. But on the other hand: I was really upset about the fact that no press was present at all. At that moment it was mostly the fact that I missed a couple extra hours to sleep (I would have been so glad to sleep the whole time, when I was waiting at the space, in vain), but afterwards I was about to get a bit irritated about it. I was already thingking that maybe my foretelling earlier of not having any newspaper mentions of my following exhibitions will come true after all, but a couple of days ago I received email from the local newspaper Pohjalainen and I found out that they will write something of the exhibition using my press material only. Well, maybe my words, written in the state of pre-tiredness will tell more clearly about the exhibition than those two syllable badly articulated and exhausted gruntings would have told.

In fact, I was a bit sad, but I really wasn't even surprised about the poor success of the press event. When I think about the last month and the exhibition preparing and setting up provess, there is nothing that did go right at first try. That's why I'm especially proud of what is now shown at my exhibition: despite of all the misfortunes - which were small but many - the exhibition is just what I had hoped. At that empty press event I had some time to look around and make a note to myself: I did well. Maybe that was the turning point: there were people at the opening party and I have received such a good feedback. And I've never ever had such a good lights in any of my previous exhibitions!