Haluaisin niin paljon kirjoittaa pitkästi ja vuolaasti kahdesta hienosta näyttelypaikasta, joihin tänä kesänä saan pystyttää Kyyneltarhani - mutta aika! Vielä on vaikka mitä tekemättä ja aamulla lähtee bussi kohti rannikkoa, ja olisi varmaan hyvä pakatakin... Joten lainaan tähän itseäni, kirjoitukseni (hieman muokattuna) Kyynelpuutarhurin päiväkirja-sivulta muutaman viikon takaa:
Kyynelpuutarhurin päiväkirjaan kirjoitin:
"Vaikka Kyyneltarha on ikuinen, minulle se on myös väliaikainen. Tiedän, että aikani kyynelpuutarhurina päättyy joskus, ehkä piankin, ja se hetki tulee koko ajan lähemmäksi. Jossakin tulevaisuudessa odottaa päivä, kun jätän kyynelpuutarhurin saappaat pestyinä vajan oven viereen, kuljen puutarhan läpi pitkän hiekkakäytävän päähän viimeisen kerran ja suljen puutarhan portit takanani. Ehkä edelleen käyn puutarhassa, kuten kävin ennen kuin aloitin työni täysipäiväisesti, mutta samalla tavoin kuin silloin, puutarha pysyy vähän etäämmällä minusta. Olen enää vain kävijä muiden joukossa, en puutarhuri."
Nyt tuo vääjäämätön hetki on lähellä.
Haikeana sanon tänä kesänä jäähyväiset Kyyneltarhalle kahden hieman erilaisen Kyyneltarha-näyttelyn parissa - kaihoisissa, mutta onnellisissa merkeissä:
26.6.-11.8.2019 Kyyneltarha, HUONE ett RUM Inkoo
3.7.-4.8.2019 Kaikuja Kyyneltarhasta, Teijon Masuuni
Teokset jatkavat toki elämäänsä eteenpäin, ja vaikka ehkä joskus tulevaisuudessa palaan teeman pariin, mutta Kyyneltarha-teemaisten näyttelyiden pariin en enää tämän kesän jälkeen todennäköisimmin palaa.
Elokuussa painan Kyyneltarhan portit hellästi kiinni, ja ehkä nojaan vielä hetken päätäni sen ruosteesta punertuneeseen pintaan, ennenkuin jatkan matkaani eteenpäin.
---
I would like to write long about those two fantastic exhibition places, where I can bring my Garden of Tears this summer - but time! There's so much to do before my bus will leave towards the coast on tomorrow morning, and it would also be good to pack... So I quote myself - my writing from the Kyynelpuutarhurin päiväkirja (The Diary of a Tear Gardener) facebook page a few weeks ago: On my Diary of a Tear Gardener I wrote:
Even though the Garden of Tears is eternal, for me it's just temporary. I know my time as a tear gardener will end sometime, maybe soon, and the moment comes closer each day. Somewhere in the future there will be a day, when I'll leave my tear gardener boots cleaned next to the shed door, I'll walk through the garden, to the end of the long sand lane for the last time, and close the garden gate behind me. Perhaps I'll still visit the garden, like I did before I started my full-time job, but like then, the garden will stay further away from me. Then I'll be just another visitor amongst the other ones, not a gardener.
Now that inevitable moment is coming closer. This summer I bid a melancholic farewell to the Garden of Tears with two slightly different exhibitions - wistful, but happy: June 26 - August 11, 2019 The Garden of Tears at HUONE ett RUM Inkoo July 3 - August 4, 2019 Echoes from the Garden of Tears, Teijon Masuuni After this the artworks will live on their life, and even though I might return to the theme some day in the future, I probably won't return to the Garden of Tears exhibitions after this summer. In August I'll gently close the gate of the Garden of Tears, and maybe I'll rest my head against its rusty surface, before I'll continue my journey.
Oikein harmittaa, kun hoksasin, että edellinen blogikirjoitukseni on reilun kuukauden takaa, kun pää velloi vielä negatiivisissa remonttijutuissa. Elämä on nimittäin sen jälkeen ollut taas noususuhdanteessa, mutta vain niin kiireistä, ettei vain ole ehtinyt kirjaamaan sanoja ylös. Piti kirjoittaa positiivisissa tunnelmissa jo silloin, kun sain kesäkuun alussa Jyväskylän Taiteilijaseuran taidelainaamon seinälle Galleria Beckeriin esille kuukauden taiteilija -näyttelyni Kaksitoista ovea, joka on esillä enää pari päivää. Sen jälkeen riemunhetkiä on liittynyt työhuoneeni avoimien ovien tapahtumiin, Inkoon ja Teijon näyttelyiden valmisteluun ja vaikka mihin. (Lupa keittiöremonttiin on saatu myös talonyhtiöltä, laattoja valittu ja suunnitelmakin jokseenkin valmis.)
Kieltämättä myös negatiiviselle urputtamiselle olisi ollut sijansa. Kuten esimerkiksi silloin, kun printterini hajosi toukokuun lopussa (mikä itsessään oli aika stressaavaa) ja lähetin sen huoltoon Schenkerin express-kuljetuksena. Ei ollut express, ei. Lähetys "hävisi" ja oli yli puolitoista viikkoa Turun terminaalissa. Löysi perille kumminkin lopulta, korjattiin ja lähetettiin takaisin Postin kuljetuksena. Ei tullut tietenkään kotiin kannettuna, koska huollossa olivat totaalisesti sivuuttaneet alaoven koodin, vaikka olin sen oikein tarkoituksella katuosoitekentän perään kirjoittanut niin, ettei sitä voisi olla huomaamatta. Eivätkä ne Postin kuskit tietenkään soittele, jos huomaavat, että ovi on kiinni, vaikka numero oli pakettilapussa. Kuljetusjärjestely seuraavalle viikolle ei oikein onnistunut, joten järjestimme noudon Jyväskylän pääpostista autokyydillä (autottomille aina vähän monimutkaisempi kuvio). Kaikki hyvin, loppu hyvin? Ei ihan. Noutojuttu oli kahden miehen homma, kun 36 kilon painoinen tulostin pitäisi mielellään kantaa oikein päin - minkä vuoksi lähetyslaatikon kaikilla pystyseinillä oli aanelosen kokoinen "Tämä puoli ylöspäin" -merkki. Postissa tulostin oli - tottakai - rullakossa sivuttain, ja kun kantajamiehet tätä kaunistelivat, Postin työntekijä totesi vain, että Eihän ne noita merkkejä siellä kuljetuksessa katso. No. Se selittääkin paljon.
Kun sitten Matkahuollon lähetys ei saapunut Inkooseen näyttelypaikkaan tilattuna ajankohtana, maanantaina klo 14 mennessä, ehdin jo ajatella, että olisiko tässä nyt se kuuluisa Kolmas kerta toden sanoo -hetki - ensin petti Schenker, sitten Posti ja kolmantena Matkahuolto. Eipä siinä paljon sitten näyttelyn ripustusta päässyt tekemään. Ensin selvisi, että kaksi pakettia kolmen paketin lähetyksestä oli jo Karjaalla, mutta ne eivät ehtisi saman päivän jakeluun. Kolmas oli kuulemma Vantaalla. Karjaan Matkahuollon asiamies kuuli huolemme ja otti omaksi asiakseen tuoda paketit omalla autollaan heti, kun laittaisi viideltä liikkeen kiinni. Paketit saatiin Inkoolle vähän ennen viittä jollakin toisella järjestelyllä. Kolmas paketti luvattiin toimittaa seuraavana päivänä (se ei ollutkaan Vantaalla, vaan Helsingissä). Hirmuisen jännärin jälkeen kolmaskin paketti löysi perille tiistaina (ehdin suorittaa siinä odotellessani hyvän määrän Inkoo-turismia, muun muassa vierailla upeassa kivikirkossa, jossa on mm. häkellyttävän hieno kuolemantanssi-fresko.)
Pitäisi vain jossain vaiheessa ehtiä reklamoida kaikesta. Ja miettiä, mitä nyt teen tuolle printterille, jonka piti huollosta palatessaan toimia kuin uusi, mutta jossa on nyt musteet levinneet sisälle ja jälki raidallista. (En ole ehtinyt vielä kokeilla, saanko sen itse puhdistettua; ainakaan ensimmäinen puhdistus ei oikein auttanut asiaan.)
Mutta huvittavinta tässä on se, että kun ajattelen tätä sekaannusten mylläkkää ja ärsyttävien asioiden paraatia, tällä hetkellä en koe itseäni edes ärtyneeksi. Lieneekö useampia viikkoja päivisin jatkunut timanttiporaus (ensin kotona putkiremppavalmistelujen yhteydessä, sitten myös työhuoneella sähkörempan yhteydessä) ja viime yönä vieressämme alkanut katuporaus pehmittänyt jo aivot siihen kuosiin, etteivät ne enää reagoi ärsykkeisiin? (Oh, mainitsinkohan jo nettiyhteytemme poikkiporaaminen siinä samalla?) Vai onko syy sittenkin jossakin muussa?
Inkoossa tunnelma oli HUONE ett RUMin Johanna Vireahon ja Eeva Tarkion kanssa niin höyhenenkevyen stressitön, etteivät edes saapumattomat teokset vieneet yöunia. Jollakin kummallisella tavalla oli vain hyvin voimakas tunne siitä, että kaikki järjestyy ja menee hyvin. Ja niinhän se meni. Kiire tuli, toki, mutta kaikki oli valmista avajaisiin mennessä. Kesäpäivä, kuoharia, mansikoita; vieraita, jotka ymmärsivät ja kokivat puutarhani. Johannan avajaispuhe muuttui kyyneleiksi, sitten nauruksi, ja sitten jo itkin ja nauroin minäkin, ja pian suurin osa näyttelyvieraistakin. Keskusteluissa käytiin läpi koko elämän kirjo onnellisesta murheesta surulliseen iloon saakka, kaikki mukaani ottamat Kyynelpuutarhurin päiväkirjat löysivät uudet kodit. Illalla junaan astuessani koko kroppa hangoitteli vastaan: teki mieli palata Inkooseen. Nyt, kun olen taas kotona, tuntuu kuin olisin käynyt jossakin hyvin paljon kauempana kuin oikeasti kävin.
Ja pian on uusi matka edessä: sunnuntaina lähdemme Teijoon ripustamaan Kaikuja Kyyneltarhasta -näyttelyä.
Otan tämän onnen mukaani.
(Piti itseasiassa kirjoittaa kesän molemmista Kyyneltarha-näyttelyistä ja viimeisestä kesästäni kyynelpuutarhurina, mutta eksyin vähän aiheesta... Pitänee välillä tehdä töitä ja palata sitten uudelleen blogin ääreen huomenna tai lauantaina.)
---
I felt absolutely bummed when I noticed that my previous blog entry was written already over a month ago, when I was still hanging on the very negative renovation news. After that everything has turned so much better, just so busy that I haven't had time to write words down. I meant to write positive things alread ywhen I opened my artist of the month exhibition, Twelve Doors, at the Jyväskylä Artists Association (Gallery Becker) - which is shown only until the end of June. After that I've had most of my joyful moments at my studio where I have had a couple of open doors' days in June, and also with working with both Inkoo and Teijo exhibition preparations. (And we've received a permission to continue with our kitchen renovation, and we've also picked some tiles and even the plan is quite ready.) Though, there were a lot of chances to negative feedback. Like at that time when my printer broke down at the end of May (which itself was already quite stressful), and I send it to mainenance service as a Schenker express cargo. Not really an express. The shipment actually was "lost" and it waited over week and a half at the Turku terminal for someone to pick it up and deliver to maintenance. They found it finally, was fixed and then was sent back to me as a Finnish Post delivery. Of course it didn't arrive straight to my home as it was ment to, because the maintenance firm had ignored totally the doorcode part of my street address - which I had intentionally written right after my street address, so no one could not notice that. And those mailmen really don't then give a call when they notice the door to be closed, even there was a phone number at the package. Because we couldn't be home to be receiving the shipment next week, we fixed a pick up from the post office (which is not very easy if you don't own a car). The pick up gick was a two-men job, because this 36 kg printer should be carried right way up - which is why there was a A4 sized THIS SIDE UP arrow sticker in each side of the parcel. At the post office the printer was - of course - on the trolley sideways, and when the guys were horrified about this, the employee at the desk just said that They won't notice at those warnings at the delivery. Well. That explains a lot. Then, when the Matkahuolto delivery didn't arrive at Inkoo exhibition place at the promised time, on Monday before 2pm, I already had started to think, if this would be the famous third time's a charm moment - first I was let down by Schenker, then by Finnish Postal services and then by Matkahuolto. I really couldn't then start with my exhibition building but the time was well spent by trying to find out, what had happened. Soon we found out, that the two boxes of the three box shipment were already at the nearby Karjaa Matkahuolto, but that they woudn't be able to deliver them anymore on the same day. The Karjaa Matkahuolto customer service heard our worries and decided to bring the boxes with his (or was it her?) own car right after the shop closing at five pm. The two boxes arrived then to Inkoo before five with some other arrangement. The third one was promised to be delivered on the very next day (it wasn't in Vantaa though, but in Helsinki). After a horrendous thriller the third box finally arrived on Tuesday (and I got to be an Inkoo tourist quite a lot before that - for example visiting that beautiful medieval church, which was sooo beautiful.) I should spent some time complaining / making reclamations of the shipment companies. And I'll still have to decide what to do with the printer, which should have been arrived from the service as brand new, but which now propably is having all inks messed inside and it prints stripes. (I still haven't had time to try to clean it out myself; at least the first cleaning didn't help.) The most funniest thing in this all, that when I think about this mixed up mess and the parade of annoying things, I'm not realli irritated even a little at this moment. Has the several weeks lasting drilling at home (because of the pipe renovation) and at my studio (because of the electricity renovation) during day time, and now the nightly jackhammering on the street beside our building finally softened my brains so much, that I just don't react to any irritants anymore? (Oh, did I mention they also drilled our web connection down?) Or maybe the reason is hidden somewhere else? In Inkoo the mood was so feather-light and stress free with HUONE ett RUM Johanna Vireaho and Eeva Tarkio, that not even the artwork missing didn't spoil my sleep. In some strange way I just had a very strong feeling about everything working out just fine. And so it did. There was a hurry, of couse, but everything was ready before the exhibition opening. Summerday, sparkling wine, strawberries; guests that did see and feel my garden. Johanna's vernissage speech turned first to tears, then to laugh, and then I cried and laughed, and soon most of the vernissage guests also. We talked all things through the spectrum of life, of the happy grief to the sorrowful joy, and all my books I took to Inkoo with me found a new home. At the evening when I stepped on the train, my whole body tried to deny and return to Inkoo. And now, when I'm at home again, I feel like I had visited a place much further away than I really did. And soon there's a new trip ahead: on Sunday we'll take a trip to Teijo to set up Echoes from the Garden of Tears exhibition. I'll pack this happiness with me. (I actually was meaning to write about these both Tear Garden exhibitions and about my last summer as a tear gardener, but I just got a bit lost... I still have to work a bit and then I'll return to my blog on tomorrow or on Saturday.)
Tekstit
