Ihmeellinen kiireettömyys. Joka päivälle on kyllä jotain hommaa ja joka viikolla on yksi tai useampi deadline ja hommiin mahtuu kaikkea mahdollista tylsistä toimistohommista dokumentointiin ja suunnittelusta luovaan työhön - mutta työlle on aikaa. Vaikka tammikuulle on mahtunut pari päivää vuoteen pohjallakin. Ihmeellinen tunne, kun yksi sairastelupäivä, tai edes kaksi, ei syökse koko elämää ihan hirveään lumipalloefektoituun kiirekierteeseen, jonka seurauksena täytyy sitten tehdä päiviä melkein kellon ympäri korvauksena - ja kun itsensä ja järkevän aikataulun kiinni saaminen kestää pahimmillaan viikkoja.
Sen verran on kuitenkin tekemistä, ettei mitään ylimääräisiä lomapäiviä ole silti voinut pitää. Ja tarkoittaahan "joka päivä" oikeasti viikon jokaista päivää, eikä vain ma-pe -viikkoa, mutta ei suinkaan aina edes kahdeksan tuntista työpäivää - joskus vain muutamaa tuntiakin. Mutta kun saa tehdä juuri sitä, mitä on tarve tehdä, ja kun näin leppoisaa on, eihän tämä aina edes työltä tunnu.
Mietin vain, että olenko nyt taas astunut siihen leppoisan kauden tuomaan ansaan - mitähän elämä on sitten muutaman kuukauden päästä?
Päätin jo pari vuotta sitten pitää näyttelytaukoa, mutta kun näyttelyaikataulut elävät aina kahden (joskus kolmenkin) vuoden syklillä, jo sovitut joka tapauksessa piti pitää alta pois. Tämän vuoden piti alkaa muutamaa pikkujuttua lukuun ottamatta näyttelyvapaana, ja minun piti keskittyä pääasiassa uuden tekemiseen, niin kuvien kuin tekstienkin (ja muutaman videoteoksen).
Ja niinhän se alkoikin, melkein. Tavallaan. Kalenteriin oli merkitty vain kaksi varmaa näyttelyä: molemmat niistä pieniä, eikä kumpikaan mikään perinteinen gallerianäyttely.
(Ja yksi näyttelyehdotus, joka vielä vuoden vaihteessa oli hyvin täsmentymätön, enkä edes oikein muistanut sitä.)
(Ja yhtä näyttelyaikaa onnistuin - vähän niinkuin itseltäni salassa - hakemaan joulukuussa; mutta sen kohtalosta en vielä tiedä.)
(Ja...)
Heti tammikuun ensimmäisillä viikoilla sain muutamia houkuttelevia kutsuja pitämään näyttelyä. Muistin kyllä hyvin päätökseni näyttelyvapaasta vuodesta ja ehätin vastailemaan, että haluan miettiä asiaa, ja palaan asiaan myöhemmin. Olen kyllä hyvä sanomaan myös "ei", mutta kantapään kautta olen oppinut, että näyttelyasioissa ei kannata hosua. Niinpä harkitsin harkitsemisen päällekin. Kirjoittelin plussia ja miinuksia, ja vaikka plussia olikin melkoinen määrä, muistutin itseäni päätöksestäni, ja aloin kallistua kielteisen puolelle.
Samassa aikataulusumplailussa peruin ensi kesältä yhden marraskuussa ex-tempore-sopimani pienimuotoisen kuvitusnäyttelyn - pitkän pohtimisen jälkeen ja hirveissä tunnontuskissa.
---
Joka tapauksessa: tammikuun toisella viikolla kävin ripustamassa Helsinkiin Hammas Mehiläisen Hämeentien vastaanotolle koko vuoden kestävään pieneen odotushuonenäyttelyn Taivaanhoitoa ja kohtauksia usvassa. Ehdin etukäteen hieman kammoamaan jo etukäteen näyttelyripustushommaa, sillä edellisen, joulukuisen Galleria Beckerin näyttelyn ripustin ihan hirveässä migreenissä, äärimmäisen pahoinvoivana, ihan painajaismaisessa olotilassa. Mutta ripustusreissu oli leppoisa päiväreissu: kaikki sujui vaivattomasti ja näppärästi, ja ehdin vielä käydä Ystäväni kanssa syömässäkin ennen paluujunaan nousemista.
Paluujunaan astuessani olin kyllä väsynyt, mutta sellaisella hyvällä tavalla, ja niin positiivisessa kierteessä, että unohdin suurinpiirtein kaikki visusti päättämäni. Tarkoitukseni oli paluumatkalla vastailla näyttelytiedusteluihin, ja niin teinkin. Mutta tuli vastattua vähän eri tavalla kuin oli ollut alunperin tarkoitus. Niiden lisäksi seuraavien parin päivän aikana kuvaan tuli myös kaksi ihan uutta näyttelyä. Tammikuun toisen viikon loppuun mennessä kalenteri olikin kivasti täyttynyt, ja hieman hätkähdin kalenteriin kuin tyhjästä ilmestynyttä ruuhkaa, kun kirjoitin helmikuisen TEOS 2019 -teosvälitystapahtuman päivämääriä ylös.
Nyt on siis TEOS 2019 helmikuussa, yksi näyttely huhtikuulta toukokuulle, yksi toukokuussa, yksi kesäkuulta elokuulle, yksi elokuun alusta ja syyskuun loppuun. Ja Habitare syyskuussa. Ja yksi näyttely alkamassa ensi vuoden helmikuussa. Kaksi näyttelyä aikatauluneuvotteluissa ja yhden kohtalo vielä epäselvä. Niin, ja ehkä kaksi isompaa tapahtumaa - niistä ei ole vielä mustaa valkoisella, mutta kyllähän ne huomioon pitää ottaa.
Ja mikä jäi kokonaan mainitsematta: parhaillani työskentelen Serlachius-museon helmikuussa aukeavan ja syyskuulle asti jatkuvan Kaukana viileä varjo -näyttelyyn tulevan Vaskenruosteyrttitarha-installaation kanssa.
Että onhan näitä taas.
Mutta jotenkin tunnen olevani kaikesta tästä ihan eri tavalla innoissani kuin pitkään pitkään aikaan. Varsinaisia "perinteisiä" gallerianäyttelyitä ei joukossa ole: joko paikka on erilainen tai tekotapa on erilainen. Ja ihmiset, joiden kanssa olen ollut tekemisissä! ♥
Silti ihan pikkuisen jännittää se, olenko vielä kesäkuussa samaa mieltä siitä, että näyttelyvapaan vuoden vaihtuminen useamman näyttelyn kimaraan.
Mutta ihan pikkuisen.
...
What a wonderfully strange feeling of going easy. I have something to do every day, and each week includes at least one deadline if not more, and I have various things to do from very boring office job to documenting my artworks, and from planning to creative work - but I have time to do everything. Even though I've spent a few days being sick in January. It's so strange, when one sickday, or even two, won't start a snowball-effect like spirally growing hurry, which leads to making work 24/7 - and when it might take weeks to make everything right again.
I haven't been able to have any holidays though. And 'every day' truly means every day of the week, not just Mon-Fri week - but not always even eight hours a week. Sometimes more, but often only about a couple of hours. But what a joy it is to get to do what I really want and need to do, and with this pace it doesn't even always feel like I was working.
Right now I'm just wondering if I have been deceived by this easiness - it's easy to work with an almost empty calendar, but it just might not be that easy, when there are more deadlines to work with.
I made a decision to have a break with exhibitions already about two, three years ago, but because exhibitions are agreed often two (or three) years beforehand, I had to make the earlier agreeded exhibitions anyway. But this year was supposed to start 'exhibition free', and I had planned to concentrate on my creative work with both images and text (and a couple of video works).
And so it started, almost. In a way. There were only two previously agreed exhibitions, and both of them small and either of them not a basic gallery exhibition.
(And one suggestion of an exhibition, but at the start of the year this was still not specified at all.)
(Oh, and in December I had also applied one exhibition time - like I was eyes closed, not knowing what I was doing - but I don't yet know what is happening with that one.)
(And...)
During the very first weeks of Janurary I received a few very tempting invitations to have an exhibition. I did remember my decision on my 'exhibition free' year, and I replied rightaway that I want to think about these, and I'll return later. I think I'm pretty good at saying no, but I've learned through the hard way, that offered possibilities for exhibitions are not those questions where one should decline without thinking first. So I considered, a lot. I wrote down plusses and minuses, and although there were many positive markings, I reminded myself on my decision and started to lean towards declining.
While I was considering these offers I made myself to cancel one illustration exhibition next summer I had agreed ex tempore last November - after thinking about it for a long time, and feeling really horrible.
---
Anyway: on the second week in January I went to set my small dentist waiting room exhibition to a Hammas Mehiläinen in Helsinki: Taking care of the sky and episodes in mist, which will be shown there through the whole year. I was worried about this beforehand, because when I had my exhibition at the Gallery Becker in December, the setup was truly horrible: I had a splitting migraine and every minute was pure torture. But this one went easily and without problems, and I even got some time to have a late lunch with my Friend before getting to the train back home.
On the train I felt myself tired, but in a very good way, and I was in such a positive feeling, that I forgot about everything I had decided about this year so far. I had meant to reply to those exhibition enquiries on my train trip, and so I did. Except not in a way I had planned. In addition, two more exhibitions were agreed in a following few days. Before the second week of January was over, my calendar was filled quite a it, and I even was a bit startled when I noticed this all when I wrote down dates of the TEOS 2019 art sales event.
So, there's TEOS 2019 in February, one exhibition from April to May, one in May, one from June to August, one from the beginning of August to end of September. And Habitare fair on September. And one exhibition starting in February next year. Two exhibitions of which we're talking about schedules, and one still a bit unclear. Oh, and two bigger events which just might take place too.
And what I missed to mention: at the moment I'm working with my installation work, which will be presented on the Distant Cool Shadow exhibition at the Serlachius museum, starting in February, continuing until September.
Well, there are some, I admit.
But somehow I feel I'm feeling really positive about these all. Any of those exhibitions aren't really a "traditional" gallery exhibition: either the place or concept is a bit different. And those people who I am working with right now! ♥
Still I am a bit worried if I'll agree with myself still in June - about changing a 'exhibition free' year to a one filled with them.
But just a little bit.
...
Tekstit
