On outo olo, kun työlistalla on hirmuinen joukko pieniä asioita, mutta mikään niistä ei huohota niskaan kärsimättömänä - niillä on aikaa odottaa ja itselläni aikaa tehdä. Viivaan to do -listalta yli tehtävän toisensa jälkeen, ja tuntuu melkein siltä, etten tee mitään. Kesän työrupeama oli niin tiukka, että nyt normaalit kahdeksan tunnin päivät tuntuvat livahtavan ihan leikkinä käsistä. Moni tehtävä on pientä askartelua, jota voin tehdä telkkarin ääressä. Seuraavana on vuorossa ennakkotilauksiin mukaan tulevien Kyyneltäjät-korttien niputus. Korttinippuja pitää tehdä melkoinen määrä, mutta siinähän tuo menee jotain hyvää leffaa katsellessa.
Ennakkotilauksiakin on tullut jo niin mukavasti, että tiedän saavani kirjan painokulut maksettua. (Eilen kävi mielessä, että jos tilauksia tulee tähän tahtiin, niin riittääköhän julkkareihin asti yhtään kappaleita... mutta tänä aamuna palautin itseni maan pinnalle, kun totesin, että vasta neljännes pienestä painoksesta mennyt, ihan hyvin niitä on jäljellä.)
I'm feeling weird: so much little things to do, but none of them is weighing too much - they have time to wait and I have time to do. I cross over things from my to do list one after another, and still it almost feels like I'm doing nothing. The work schedule on summer was so tight, that now these normal eight-hour working days feel like play, and they are, in many ways. Many of my to-dos is just small things, easy to do watching telly at the same time. The next thing on my list is sorting out the Tear Artisans postcards. I have to make a lot of the card stacks, but watching some good film at the same time - it doesn't sound so bad at all.
Next weekend I'll have my book publishing party and the following week a tiny event here in my hometown. After that I'll start to seek some funding for translating the book.
Monet kaverini joskus naurahtelevat pitkille kirjoitusprosessilleni ja todennäköisesti uskovat, ettei näistä projekteistani mitään tule, koska kaikki kestää niin kauan.
Jostain syystä kuvataiteen puolella näille pitkille prosesseilleni ei samalla tavalla hymähdellä. Ehkä se johtuu siitä, että olen jo vakiinnuttanut paikkani kuvateosten tekijänä, ja sen myötä on olemassa jonkinlainen todistus siitä, että asiat syntyvät, vaikka niiden haudutusaika olisi pitkä.
Ja kun niiden haudutusaika on pitkä.
Yleensä yhden teoksen työstämisaika on vuosia, vähintään kuukausia – harvoin vain viikkoja, eikä juuri koskaan muutaman päivän projekti. Pidän hitaasta hauduttamisen prosessista ja koen sen omakseni. Asia valmistuu, vaikka sitä ei aktiivisesti työstäisikään, ja on sitten joku päivä valmis pullahtamaan ulos.
Antamalla itselleen mahdollisuuden hitaaseen työprosessiin, poistuu jonkinlainen "tuleeko tästä mitään?" -pelkokerroin. Epävarmuus huomisesta on aina läsnä, mutta vielä vahvempana on läsnä tieto siitä, että ei valmistu ehkä nyt, eikä huomenna, eikä viikon päästä, mutta ehkä kymmenen vuoden kuluttua. Jotain syntyy aina, hiljalleen, vääjäämättä.
Silti uuden syntyminen on aina yhtä suuri ihme.
Nyt Kyynelpuutarhurin päiväkirja on hassulla tavalla melkein valmis. Sikäli täysin valmis, että mitään en voi enää sen eteen tehdä: se on painoon lähetetty, oikovedos on luettu ja painokoneet rullaavat ja raksuttavat. Mutta melkein sikäli, että valmis kirja kovine kansineen ja lankasidontoineen ei ole vielä käsissäni. On vain oikovedosten irtosivuinen kasa. Vielähän tässä voi periaatteessa käydä vaikka miten, mutta olen suhteellisen levollinen. Sen verran levollinen, että uskalsin avata jo tilauslomakkeen.
---
Viime viikon loppu ja tämän viikon alku oli koko kesän kulminoituma. Viime viikolla hyväksyin kirjan vedoksen painoon, viikonloppuna kävin hakemassa teokseni Taiteilijatallista Porin asuntomessuilta, ja alkuviikosta ripustettiin Kyyneltarha-näyttely Espooseen ja vietettiin avajaisia. En tiedä, mitä voimahiutaleita olin syönyt, kun vielä avajaisissakin oli suhteellisen virkeä olo, mutta ilta jo ennusti tulevaa: lyhyt tuokio syömässä ystävän kanssa ja ennen kymmentä vuoteeseen - uni tuli heti. Keskiviikkona nipistelin itseni mustelmille, jotta pysyin hereillä junan lähtöön saakka, ja junamatka Helsingin ja Jyväskylän välillä sujui täysunessa kuin muutamassa sekunnissa. Jatkoin kotona, ja vielä seuraavankin päivän. Nyt viikonloppuna olo on alkanut tuntua edes jotenkin normaalilta. Tekemistä on edelleen paljon, mutta ei enää sekunnilleen määriteltyä puristamista aamusta iltaan. Ehkä elokuussa elämääni mahtuu vielä elämääkin!
--
Many of my friends are constantly laughing to my long writing processes and probably are thinking, that nothing will ever come out of my work, since everything lasts so long. Some how they don't react to my long processes of my long-lasting art and illustrations projects. Maybe, because I've already proven that there are pictures born every year, and therefore there's evidence of that happening - even though it might take a long time. And when it takes a long time. Usually I work with one artwork for years, or at least months - only seldom for weeks, and barely never for a few days. I like 'poaching' things slowly and I feel it's my way to do things. Things will build in my head, even if I don't actively work with them, and then, some day, they are ready to come out. When I give myself a possibility to have these long processes, some kind of 'will this ever happen' thinking vanishes. The uncertainty of tomorrow will always be there, but knowing that even if things won't be finished today nor tomorrow, and maybe not in a week, but they will be maybe in ten years, is much more stronger. Something is always born, slowly, inevitably. Even then, the newborn project is always a miracle. At this time, my book (only in Finnish though, at least for now) is kind of almost finished. Finished completely in a way that I can't really do anything about it anymore: it has been sent to the printhouse, I've checked the proof, and as I write this the printers are making it. But at the same time almost, because I've yet to see the final, printed book with hard covers. But I tend to believe everything will go just fine. --- The end of last week and the start of this one was the culmination point of the whole summer. Last week I accepted the book proof to be printed, on weekend I picked my artwork from Taiteilijatalli, Pori Housing Fair, and at the beginning of the week I had my exhibition set up and vernissage. I don't know how it happened, but I was really not tired at all through the whole thing - until on Wednesday when we were heading back home. I had to pinch myself black and blue to keep myself awake until train leaving at one in the afternoon, and then I traveled from Helsinki back to Jyväskylä in full sleep (it felt that the trip took only a few seconds). I continued sleeping at home, and still almost through the next day. Now, this weekend, I've slowly started feeling about ok. There's still a lot to do, but no more those tight schedules from early morning to late evening. Maybe on the rest of August I'll get to have some living in my life!
Tekstit
