Sain viime vuoden puolella Kauppaneuvos Otto A. Malmin Lahjoitusrahastolta apurahan noin kuukauden työskentelyyn Coloria-projektini parissa. Tein jo muutamia kuukausia sitten itselleni suunnitelman asioista, joiden parissa työskentelisin ja selkeän aikataulun työlleni, ja olen nyt tammikuussa toteuttanut suunnitelmaa tunnontarkasti. Itseasiassa - innostuneena vähän tehokkaamminkin kuin piti: ehdin todennäköisesti tehdä apurahalla paljon enemmän kuin mitä olin suunnitellut.
Mutta mikä ihme siinä on, etten pysty tekemään tätä apurahatyötä levollisin mielin? Olen vuosikaudet varastanut Colorialle ja väreille aikaa muulta työltä, ja vahva "ei-nyt-saisi-tehdä-tätä-kun-pitäisi-tehdä-muuta" -ajattelu on näköjään vaikea karistaa päästä pois. Tammikuun päiväjärjestykseeni merkitsin, että värit ovat nyt ensisijainen työni, ja muu työ saa vuoronsa vasta apurahatyöpäivän jälkeen, mutta silti kiukustunut omatunto nalkuttaa heti, kun silmä osuu pakkausta odottaviin vedoksiin työhuoneen pöydällä. Järjestin jo ajat sitten asiat niin, että muu työ ei kärsi yhtään, ja silti en usko itseäni. On todella outo tunne, kun samanaikaisesti puhkun innostusta, ja kuitenkin on vaikea keskittyä ja joudun hokemaan koko ajan mielessäni, että teen tätä ihan luvan kanssa.
Jos olen vihdoin saanut apurahoja jakavan tahon arvostamaan värityötäni niin paljon, että saan apurahan tarkoitukseen - miksi kummassa en saa itseäni sisäistämään samaa asiaa?
---
Last year I received an one month working grant from Otto A. Malm Foundation, to work with my colour project Coloria. I made a working plan and schedule for my grant work already months ago, and now, in January, I have followed my plan strictly. Actually - because I'm so enthusiastic about this, even more efficiently than I had planned: probably I will achieve much more with this grant than I thought.
But why an earth can't I put my mind on ease with this grant work? For years I have stolen time to Coloria from my other projects and works, and now that strong 'you-can't-do-anything-with-colours-because-there's-other-stuff-to-do' thinking is apparently difficult to get rid of. In my January day planner it states that for this month the colours are my primary work, and everything else comes after the grant-workday, but still I find my conscience nagging angrily, when I accidently see the prints on my studio desk waiting for packing. It was already weeks ago when I organised everything in a way, that my other projects won't suffer at all, but still I can't make myself believe it. It really feels weird, when, at the same time, you are filled with enthusiasm, and still it's hard to concentrate and I have to remind myself constantly, that I have a permission to do this.
If I've finally gotten to the point, where a grant-giving organisation is believing in my colour work so much, that I get a grant for it - how come it's so unbelievable difficult to adopt the idea myself?
Tekstit
