Sain muutama päivä sitten ohimennen palautetta siitä, että voisin kertoa työstäni taiteilijana vähän paremminkin blogissani ja Instagramissa. Blogin puutteellisuuden allekirjoitan siinä mielessä, että kaikenlainen kirjoittaminen on jäänyt itseltäni puolitiehen ja blogi on virunut sisällöllisesti henkitoreissaan jo vuosia. Mutta tällä kertaa palautteen antajana oli nimenomaan se pointti, että miksi puhun kiireestä ja töitten kiikuttamisesta Matkahuoltoon ja Postiin, ja miksi Instassakin on kuvia sekasotkusta ja tavarakasoista ja kaikesta muusta kuin taiteesta. Ei ole esimerkiksi kuvia minusta itsestäni piirtämässä tai edes miettiämässä teoksia. En sinänsä hämmentynyt, koska tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun sama asia on minulle esitetty.
Tosiasia kuitenkin on, että sitähän tämä työ pääosin on: roudaamista ja sekasotkua, aikataulutusta ja siitä kiinni pitämistä. Näyttely- ja tapahtumakausilla käytän aikaani enemmän logistiikan miettimiseen kuin uusien teosten tekemiseen. Päässäni pyörii luova ruletti toki kokoajan, mutta kuka sieltä kuvaa ottaisi Instaan ihmisten ihailtavaksi?
Oman arkeni suurimpia hetkiä ovat juuri ne Suuret Pienet hetket, kun huomaa jotain mitättömältä tuntuvaa, joka ei usein kuviin tallennu mitenkään houkuttelevan taiteilijamaisena herkkuna. Niinkuin nyt tuo tämän blogijutun kuva. Kuvitusnäyttelyssäni olen laittamassa kuvia vitriiniin ja mietin, miten saisin niille kätevät nimilaput, joita ei tarvitsisi teippailla hyllynreunoihin. Kuva pienistä taitetuista pahvinpalasista leikkuripöydälläni ei ehkä ole innovatiivisen ihana muille, mutta se on itselleni oleellinen osa työpäiväkirjaani. Juuri nämä Suuret Pienet ideat ovat niitä, joista saa pieniä innonpurskauksia ja energiaa työn loppuun viemiseen, ja joiden avulla saa pidettyä jotenkin ohjaksista kiinni, kun melkein kaikki muu on muiden armoilla.
Onhan toki niitäkin hetkiä joskus, kun seisoo parvekkeella henkinen baskeri vinossa, kahvikuppi kädessä, ja katsoo autereiseen aamuun sivellin kourassaan, ja tuntee, kun se jokin uusi suuri on tiivistymässä häilyvästä, epämääräisestä ajatussikermästä toteutattavaksi ideaksi. Jotenkin niinä hetkinä ei vain tule mieleen lähteä kaivamaan kameraa selfietä varten, ja hyvä niin, koska jo minkäälaisen sen tyyppisen ajatuksen ilmaantuminen päähän poksauttaisi saippuakuplamaisen hetken rikki samantien. On jotenkin hienoa - ellei suorastaan pyhää - että vielä on sellaisia hetkiä, joita vain ei voi tallentaa millään tavalla, jotka eivät ole jaettavissa mihinkään. Niiden olemassaolo pitää ankkurin tiukasti luomisen ja tekemisen puolella; ja niin kauan, kun niitä on olemassa, tiedän, että työni fokus pysyy siellä missä sen pitääkin pysyä: tekemisessä, ei tekemisen "dokumentoinnissa" tai somemaineen keräämisessä.
---
A few days ago someone hinted me, that I could make better work in describing my work in my blog and in Instagram,. I agree with the comment about my blog in that I haven't written regularly and not even about every important aspect considering my work, and my blog has languished contentwise for years. But this time the point was specifically in the fact, that I write about my tight schedule and about carrying works to shipment companies, and there are only photos of my messy rooms and the piles of stuff in Instagram - of everything else but art. There aren't for example photos about me drawing or even thinking about the artworks. I wasn't surprised about this, because this wasn't the first time when this has come up.
However, the fact is that it is what it is: my work contains huge amount of carrying things and making schedules and trying to act to them. In these exhibition / event seasons I use more of my time to think about the logistics than to make new artworks. The creative roulette is spinning in my head all the time, yes, but who could go there and take a few snapshots for people to admire?
The biggest moments of my everyday life are just those Big Small moments, when you notice something very small in general scale, and which often doesn't look anything fancy and artistic-like eyecandy in snapshots. Just like the photo in this blog entry. I needed to find a way to make title labels for my artworks to be placed in glass cabinet, and I was thinking about an alternative way to make them - without taping them to shelf itself. The photo of those small, cut and folded cardboard pieces on my cutting table aren't maybe the most innovatively lovely to others, but for myself it is an essential part of my work diary. These Big Small ideas are just those, that bring some bursts of spirit and energy to finish the work, and which help me to somehow steer the wheel, while everything else on the project is already out of my control.
And yes, there are those magical moments sometimes, when you stand at the balcony with your spiritual beret hanging on one side of your head, with a coffee cup in your hand, and when you're watching to the hazy morning with a paintbrush in your other hand, and you can just feel, how something new and big is forming out of some flickering, vague thought to be a feasible idea. Somehow in those moments you just don't think about reaching for any camera for taking selfie, and that's a good thing, because if any thought of that kind sneaks in your head, the soap-bubble-like moments would just pop rightaway. It is somehow beautiful - if not sacred even - that there are still those moments, that you just can't capture in any way, that aren't shareable in any way. The existence of those moments is the one thing that anchors the work in creating and processing, instead of 'documenting' or raising the number of some followers.
Tekstit
