Taiteilija palstantäytteenä // About Artists Filling the News Columns

[Puutarhasta / From the Garden VII, VIII, IX. Pigmenttimustetuloste, á 27x12cm (+marginaali), ed. 15.]

Luin juuri viikon takaisen YLEn uutisoinnin Anna Logrènin väitöskirjasta, jossa on tutkittu median ja taiteen suhdetta (Väitös: Media välittää kapean kuvan kuvataiteilijoista ja -taiteesta, YLE 13.3.2015 klo 18:13). Jutun ingressin pari ensimmäistä lausetta oikeastaan kertovat kaiken: "Median välittämä kuva taiteesta on kaventunut. Tutkijan mukaan kuvataiteen saama palstatila on vähentynyt ja uutisointi keskittyy taiteen sijasta tekijään." Tämä on ilmiö, jota varmaan kukaan taiteilija ei ole voinut olla huomaamatta.

Onnekseni omista näyttelyistäni on ollut ihan kohtuullisen hyvin juttuja - vaikkakin melko ahkerasta näyttelytahdista huolimatta edelliset yksityisnäyttelyiden kritiikit taitavat olla päivätty vuoden 2011 leimalla. Lehtijutut ovat olleet pääasiassa näyttelyesittelyitä, mikä on tietenkin yleisön houkuttelemiseksi hyvä juttu, ja joista olen kovin kiitollinen. Eihän siitä pääse yli eikä ympäri, että vaikka blogijutut ja some ovat alkaneet hoitaa isoa osaa tiedotustehtävästä, edelleen lehteen painetut jutut tuovat oman yleisönsä näyttelyyn ja monelle teoshankintaa harkitsevalle sinetöivät päätöksen.

Mutta palstatilaa tuntuisi olevan aika paljon enemmän tarjolla, jos ei suostuisi puhumaan vain siitä, minkä itse kokee oleelliseksi (taiteensa ja muut projektinsa). Viimeisen parin vuoden aikana toimittajat ovat ottaneet yhteyttä mm. seuraavanlaisin lausein: "Voisitko kertoa lempiruokasi ja mitä itse mieluiten kokkaat"; "Teemme juttua eri ammattien edustajien pukeutumistyylistä. Olisitko kiinnostunut esim. kertomaan, missä shoppaat ja minkälainen pukeutuminen sua kiinnostaa"; "Voisitko esitellä tapaasi sisustaa. Voitaisiin kirjoittaa vaikka, miten ja mistä haet sisustusideat ja miten taiteilijuus tulee esiin kodin sisustuksessa"; ja nyt viimeisimpänä se viime blogauksessani mainitsemani kysely arjestani parin viikon ajalta. Väliin mahtuu myös pienempiä juttuja, kuten lempikirjan tai lempimusiikin kyselyitä ja erilaisia nimeämisiä (vuoden hienoin kulttuuriteko, vuoden paras tapahtuma jne.) - ja muutama viikko sitten haluttiin tehdä juttua siitä, miten pärjään nykymaailmassa ilman puhelinta (sivussa-voisi-vähän-esitellä-töitäsi -lupauksella).

Olen ottanut linjakseni sen, että annan haastatteluja vain aiheista, jotka liittyvät taiteelliseen työhöni tai muihin meneillään oleviin projekteihin, joiden esiintuomisen tunnen oikeasti tärkeäksi. Olen pysynyt aika tiukkana tällä linjalla, ajatuksenani se, etten halua viedä turhaan kaikenmaailman hömppäjutuilla tilaa silloin, kun itselläni ei loppujen lopuksi ole mitään sanottavaa - tausta-ajatuksenani se, että jospa sitä palstatilaa löytyisi sitten, kun on työn puolesta jotain tiedotettavaa. Asiantunteva kollega ehti jo varoitella minua, että jos kieltäydyn kaikista kissanristiäisjutuista, niin minua aletaan pitää vaikeana tapauksena - eli saa nähdä tuleeko seuraavista näyttelyistäni juttua ollenkaan...

Melkein aina, kun joku toimittaja on ottanut minuun yhteyttä erilaisten omalta kannaltani ei-tärkeiden juttujen vuoksi, olen tarjonnut tilalle sellaista, joka itselleni olisi ollut tärkeää saada esille. Ajankohtaista näyttelyä tai sen taustoja, Coloria-sivustoon liittyviä uutisia tai yhteistyöprojekteja, joille usein on turhaan hakenut näkyvyyttä. Ei ole vielä tärpännyt. Niinkuin minulle kerran aika suoraan vastattiinkin (uskaltanen lainata suoraan erään sisustusjuttua kirjoittaneen toimittajan sähköpostista yhden lauseen): "En usko, että näyttelyjutut kiinnostavat meidän lukijoitamme. He haluavat lukea henkilökohtaisempia juttuja."

En vain itse ihan heti keksi, mikä olisi henkilökohtaisempaa kuin omista teoksista - oman pään sisäisestä maailmasta - kokoonpuristettu näyttely.

---

There was a story in Finnish Broadcasting Company YLE about Anna Logrèn's dissertation on relationship between media and art about a week ago. The first few sentenced of ingress tell it all (roughly translated): "The view that media shows about art has narrowed. According to the researcher the column amount for visual art is smaller and instead of focusing in art the newsstories are focusing in artist." This is a phenomenon that I think all artists must have noticed.

I'm lucky in a way, that there have been quite a well coverage on my exhibitions - even though, considering how often I've been having exhibitions, the last critiques have been dated in 2011. Most of the published stories have been exhibition introductions, which is always a good thing to bring more audience to the exhibitions, and of which I am grateful. You really can't get around the fact, that even blogging and some have taken a big role in publicity work and passing information, still the stories printed in newspapers and magazines bring their own audience to the exhibitions, and for many of those who are considering to purchase something, they can seal the deal.

But there would be a lot more columns space available, if one would agree to not talk only about what she/he thinks is essential (art and other personal projects, that is). During the last few years the "journalists" have contacted me for example with following sentences: "Could you please tell me about your favourite food and what you would like to cook yourself"; "We are wiring about how people of various occupations are dressed. Would you be interested to for example tell us where you shop and what kind of clothes you are interested of"; "Could you introduce your way to furnish your home. We could write for exmaple where and how you get the ideas for you home and how your artistic career comes out in decorating your home"; and now the latest one, about which I mentioned in my last blog entry, about my everyday life during the last few weeks. There are also some smaller questionnaires, like my favourite book or favourite music, and different kind of nominations (for the cultural act of year, the best event of the year etc.) - and a few weeks ago somebody wanted to write an article of how can I manage without using a phone in today's world (with a we-could-also-introduce-some-of-your-works promise).

I've decided to not to give any interviews on any other things than my artistic work or other ongoing projects - the subjects I really feel important myself to bring out in public. I've kept my head, thinking, that I wouldn't want to take any printed space with all those wishy washy themes when, after all, I really don't have anything to say about the subject. And also thinking, that maybe this way, I could get some space on newspapers and magazines, when it would be important for me and my work. One of my well-informed colleague already warned me, that if I decline of all the nonsense stuff, the press will start to consider me to be a very difficult person - so let's see if there is any printed publicity of the following exhibition...

Almost every time when some "journalist" has contacted me about different - what I consider not-important - subjects, I've offered some other topic instead - which would be important for me to get out. Current exhibitions or the backgrounds of it, Coloria web site related news, or cooperation projects, which have been really hard to get noticed by press. Not succeeding yet, though. As one life style magazine writer one time replied to me (I dare to quote, roughly translated): "I don't think exhibition articles would interest our readers. They would like to read more personnel stuff."

I myself just can't think anything more personnel than an exhibition, built of own artworks, which have been born from inside one's own head.

Jälki - Impression

Trying to adjust colour balance of my 'Impression' print... Dozens of quite expensive #Hahnemuhle #photoRag #paper used. Need to find a good way to recycle these test prints and proofs... #artist #art #prints #print #pigmentinkprints #contemporaryart #mermaid #mermaids #TheSorrowOfSevenSirens #sirens #sea #ocean

Kuva, jonka Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) julkaisi 17. 03ta 2015 klo 4.20 PDT

Eräästä lehdestä lähestyttiin ja pyydettiin kertomaan arjestani viimeisen kahden viikon aikana. Aioin kieltäytyä ajanpuutteen (!) vuoksi, mutta sitten tajusin, ettei se ole edes ainoa syy: arjessani ei yksinkertaisesti tapahdu mitään. Viimeiset kaksi viikkoa olen paiskinut hommia aamusta iltaan, ainoana poikkeuksena viime viikon torstai, kun heräsimme aamulla viideltä lähteäksemme käymään päiväreissulla Amos Andersonin museossa, katsomassa Vilhelm Hammershøi - Hiljaisuuden maalari -näyttelyn. Innostuin Hammershøista, kun Lontoossa National Galleryssa näin yhden hänen teoksensa ja ihailin gallerian kirjakaupassa paksua julkaisua, joka kuitenkin välttyi ostopäätökseltä (värikirjat söivät tyhjän tilan laukusta). Amos Andersonin näyttely olisi varmaan ollut vaikuttavampi, jos ei olisi ollut niin hirveitä vaikeuksia pysyä hereillä. Nukuin junassa menomatkan (ja paluumatkan) ja edellisenä iltanakin meni ajoissa nukkumaan ja ennen lähtöä sai nukkua useamman tunnin yöunet, mutta koko Helsingissä käynti oli yhtä isoa kamppailua Nukkumattia vastaan. Jälkikäteen jäi vähän harmittamaankin, että olisi siellä voinut vähän kauemmin aikaansa viettää. Näyttelyssä siis.

Mutta tuota yhtä unensekaista matkapäivää lukuunottamatta arki on ollut todellista arkea. Teen webbisivustoa taiteilijaystävälleni; se on ollut henkisesti raskas ja vaativa prosessi, mutta kyllä ihan vaivan arvoinen ja sopivaa metodologista koodaus- ja kopiointimantraa, joka karkottaa omat näyttely- ja teosstressimurheet hetkeksi päästäni pois. Toinen maagisen mekaaninen ja aikaavievä prosessi on ollut väritestien ja koevedosten tekeminen: monet vedossarjoistani aloitin eri musteilla ja niiden kohdalla on iso säätö ja muutaman kohdalla arvoituskin, saanko sarjaa otettua loppuun. Kuluneen viikon vedoksena oli Jälki (2012), jonka säätämiseen meni yli kolmekymmentä tuntia ja josta onnistuin ottamaan niin paljon testivedoksia, ennenkuin olin tyytyväinen lopulliseen värisävyyn, että vaikka myisin kaikki sarjan vedokset, saan varmaan juuri ja juuri paperi- ja mustekulut takaisin... jos niitäkään. Työn palkasta en puhu mitään. Järki ei asu siis väsyneessä päässä.

Jollain oudolla tavalla pidän näistä varsin epäluovista prosesseista, mutta ne käytännössä vievät vain kaiken ajan. Mitään luovaa työtä en ole kahden viikon aikana juurikaan tehnyt. Ja noiden kahden projektin kanssa on ollut niin kädet sidottuna ja kiireinen, ettei ole ehtinyt edes pitää sitä päivittäistä tyhjää, ikkunasta ulos -tuijotushetkeä, jonka niin vannoin vuoden alussa päivittäin pitäväni. Palaan siihen rutiiniin huomenna.

Huomenna, huomenna.

---

One newspaper contacted me and asked me to tell them about my past two weeks. I was about to decline due to my lack of time (!), but then I realized, that it is not even the only reason: my everyday life is very boring, nothing happening at all. The last two weeks I've been breathing work from morning until late evening, only exception being last week's Thursday, when we woke up at 5am to make a day trip to the Amos Anderson Museum in Helsinki, to see Vilhelm Hammershøi exhibition. I developed an interest on Hammershøi when I saw his painting in London at the National Gallery, and I was admiring at their bookshop the thick book, which I didn't buy though (because of all the colour books eating the extra space in my luggage). The Amos Anderson exhibition would probably been much more impressive, if I hadn't been so overly tired, it was really hard to stay awake. I slept throught the train trip to Helsinki (and back), and I even got early in bed the evening before, but the whole trip was continuous fight against Sandman. Afterwards I got a bit annoyed - it would have been nice to spend a bit more time at the exhibition.

But, except this one sleepy travelling day, the everyday life has been pure everyday life. I'm making one web site for my artist friend; it has been a hevy and demanding process, but worth all the trouble and just right methodological coding and copying matra which just banishes away all my own exhibition and artwork stress from my head. The other magically mechanic and time consuming process has been making colour tests and test prints: I started many of my print series using different kind of inks and now I have to make big adjustments to make them look the same - and still not sure, if I am able to continue all the series, e.g. take all prints of the editions. During this last week I've been working with Impression (2012) of which I finally succeed to take a good proof - after 30 hrs of work and such amount of test prints that if I would sell the remaining prints, I would probably gain just enough money to cover the paper and ink costs ...if even them. Not mentioning the payment of work. I have no brain in this tired head.

In some strange way I enjoy these two quite uncreative processes, but they just tend to eat all my time. I haven't made any creative work during these two weeks. And with those two projects I've been so fully employed and busy, that I haven't even got time to keep my daily empty, staring-out-of-the-window moment, that I so sweared to have every day... I will continue with that tomorrow.

Tomorrow, tomorrow.

Merihevosia ja tulevaa // Sea Horses and some future plans

I just received the Swedish edition of the saddest children's story I've ever read, 'Sjöhästarnas ö' ('The island of seahorses'). I illustrated the children's story, written by Sanna Aavaluoma and Heidi Härmä, for the Finnish Alzheimer Society last year. #alzheimer #memory #seahorses #island #ChildrensStories #illustration #illustrator #illustrationart #illustrations #children #sad #sickness #memoryloss #sea

Kuva, jonka Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) julkaisi 2. 03ta 2015 klo 3.04 PST

Sain tänään postissa Muistiliitolta viime vuonna tekemäni Merihevosten saari -satukuvituksen ruotsinkielisen painoksen, Sjöhärtarnas ö. Projekti aiheuttaa minulle edelleen iloa (vaikkakin myös itkettää yhtälailla surullisuudessaan). Sitä pläräillessäni heräsi taas into päästä uuden kuvitustyön pariin. Olen jo hiljalleen jatkanutkin muutamia aiemmin aloittamiani projekteja, mutta keväällä tuskin pääsen kunnolla uuden kuvitustyön pariin. Vielä pari viikkoa pitää keskittyä muutaman vaativan nettiprojektin tekemiseen, sitten alkaa Vaasan tulevan kesäkuun näyttelyn kanssa työskentely kovalla puhinalla.

Ja onhan se maaliskuun apurahanhakuaitajuoksukin suoritettavana. Jospa saisi tällä kertaa jotenkin keskitettyä hakemiseen menevän ajan muutamalle päivälle, ettei huomaa tekevänsä apurahanhakutyötä päätyönään, niinkuin tammikuussa tuntui käyvän. (Laskin juuri, että olen viime kesän jälkeen laskenut postin kuljetettavaksi 16 omaa apurahahakemusta ja siihen päälle vielä ollut tekemässä hakemuksia muutamille yhdistyksille ja projekteille, joissa olen mukana.) Olen melkein alkanut pitää apuraha-anomusten tekemisestä: kirjoittaminen on itselleni ollut aina paras tapa jäsentää asioita ja apurahahakemuksien perusteluita kirjoittaessaan monet prosessit täsmentyvät myös itselle. Monet ilmassa häilyvinä ajatuskuplina leijuneet projektit konkretisoituvat suunnitelmaksi, josta on sitten helppo pitää kiinni. Silti joskus tuntuu, että olisi halunut ideoidensa pysyvän vielä hetken vapaasti muotoutuvana, häilyvänä pilvenä, jonka kanssa voisi huoletta työskennellä ennenkuin joutuisi runttaamaan sen selkeäsanaiseen muottiin ...Vaikka suunnitelmat ovatkin eläviä ja (rajojen sisällä) muokkautuminen tässä pelissä sallitaan, muottia on joskus turhan vaikea enää karistaa, kun sen on kerran suunnitelmansa ympärille kiinnittänyt.

Joka tapauksessa, kaiken tämän hakemisen seurauksena nyt pöydälleni on printattu hakemuksia varten alunperin tehty jäsennelty työskentelysuunnitelma, johon olen tehnyt sinisellä kuulakärkikynällä oman viranomaismerkintäni: Muista syödä päivällä! Sen teen.

--

Today I received the Swedish edition of the children's story 'Sjöhästarnas ö' ('The island of seahorses'; written by Sanna Aavaluoma and Heidi Härmä), which I illustrated last year for the Finnish Alzheimer Society. It still makes me happy to see the end result (as well as makes me sad when I read the story). I got this terrible urge to get to illustration work again, as I was flipping the pages. I've already continued with some work I started earlier, but it's not very likely that I get to proceed with my illustration work during this spring. I have to concentrate still a few weeks on making a few big online projects and after that I have to start very concentrated working with my following exhibition in Vaasa in June.

And there's the grande grant application hurdles to run again in March. Maybe I could somehow organize my work in a way, that I only would spend a couple of days with the applications, and not turning the applying grants as my full time job, as it seemed to happen in January. (I just counted, that after last summer I've send 16 personal grant applications plus those for the projects and societys I'm in.) I've almost started to like the grant application process: writing has always been the best way for me to sort things and analyze my doings, and by writing applications many processes get a more organized and executable form also for myself. Many projects that have been floating in air as unclear thought bubbles will take a more conrete form when they are put into words, and it's then easy to follow the plan when working forward. But still I sometimes feel that I would like those free ideas to just stay free for a while, as a free, flickering cloudy form, with which I could work without any limits before having to squeeze it in a clear word explanation ...Although the plans are always living and re-planning (in certain limits) is allowed in this grant application game, it's sometimes hard to shake off the form afterwards.

However, after all these application sessions there is now a printed working plan at my desk, originally made for grant applications, to which I have written my own official note with a blue ball point: 'Remember to eat something during the day!' I will.