The Haxan Cloak - The Fall

[Crab Invaders. Pigmenttimustetuloste, 8x8cm (+marginaali), ed. 30.]

Viikonlopun migreeni huipentui yhtä-äkkiseen (!) hampaan halkeamiseen. Söin kaikessa rauhassa ruisleipää, joka ei ollut edes kovaa, kun hampaasta irtosi pieni palanen. Hampaita harjatessa lavuaariin kolahti sitten suurempi möhkäle. Oli tosin juurihoidettava hammas, joten ei tuntunut juuri missään ja todennäköisesti irronneet kimpaleet olivat paikka-ainetta ja täytettä, mutta kieleen tuntui kuin hampaasta ei olisi muuta jäljellä kuin pieni suikale paraatipuolta. Mitä tästä on pääteltävä: hajoaminen on alkanut. Onneksi päivystykseen pääsi heti aamulla, ei tarvinnut kauan kieltä härnätä suun uudella ulottuvuudella.

Tänään työ on ollut jälleen tahmaa ja paikoillaan polkemista. Tampereen messuille valmistautuminen ei lopulta ole ollut mitään hilpeää rentoilua kuten Habitareen valmistautuminen - kiireestään huolimatta - oli. Viime viikon ruuhka, muutama sairastelupäivä, tekniset ongelmat ja hillitön universumin pilkka - sekä nämä yllättävät lahoamiset kesken parasta työhetkeä - ovat korjaustoimenpiteineen vieneet liian suuren osan aikaa tiheästi aikataulutetusta kalenteristani. Olisin niin halunnut olla valmiina jo tänään ja relata kaksi päivää ihan muissa meiningeissä, mahdollisesti jotain uutta, pientä tehden, mutta vielä tämän illan teen tilaushommia, ja todennäköisesti huomisenkin. Harmittaa kyllä, kun uudet pikkuvedokset eivät vieläkään näe päivänvaloa, mutta ehkä sitten myöhemmin syksyllä.

Tuntuu, etten ole saanut juuri mitään aikaiseksi koko viikonlopun ja maanantain aikana, mutta kun tässä vähän tarkemmin kelailen ja tutkin työpäiväkirjaani, niin ovathan nämä kuitenkin olleet suhteellisen tuotteliaita työpäiviä - en vain ole tehnyt sitä mitä olisi pitänyt. Olen ajelehtinut opettelemaan facebook-appseja ja bootstrappia, kirjoitellut Plankko-ryhmälle tiedotuskirjettä ja tehnyt yli kymmenen pientä päivitys- ja graafista hommaa. Miksi sitten tuntuu siltä, etten ole saanut mitään aikaan? Ehkä siksi, kun ikiomat projektit ovat taas näytelleet vähän turhan hiljaista sivuroolia. Pitää kirjoittaa jatkossa kalenteriin ihan oma päivä niille ja sitten myös pysyä suunnitelmassa.

Nyt on tosin työn alla tilaustyö, jonka pariin pääsemistä maltan tuskin odottaa: kartta fantasiakuvituksin eräälle yritykselle. Tarkoitus on viimeistellä se loppuun vielä tämän päivän aikana: kynttilän valossa, kaakaota juoden ja viinirypäleitä popsien, hyvän musiikin tahdissa.

Tom Odell - Can't Pretend

[Iloinen päivä / A Happy Day. Pigmenttimustetuloste, 8x8cm (+marginaali), ed. 30.]

Mistähän sitä taas aloittaisi? Kokonainen viikko Habitaren syövereissä vaati veronsa. Teoksia meni hyvin kaupaksi, oli mahtava tavata ihkaoikeita ihmisiä ja kuulla heidän tulkintojaan teoksista - ja ylipäätään jutella, Habitare-porukan kanssa oli hauskempaa kuin aikoihin, homma vain yksinkertaisesti toimi. Mutta sitä seurasi tolkuton väsymys. Olin varannut itselleni peräti yhden lomapäivän maanantaihin, mutta eihän se riittänyt alkuunkaan, kun jotenkin olin taas unohtanut, että eihän messuilta koskaan palata noin vain sohvannurkkaan kököttämään. Teoslaatikoiden purkaminen ja muu sellainen ei ollut tällä kertaa niin aikaavievää, kun melkein sama latinki saa lähteä ensi viikolla Tampereen taidemessuille - purku- ja pakkaussessiosta selvisin perjantaina alle viidessä tunnissa - mutta jälkihoitoon liittyvät paperityöt. Varsinkin lähetyslistan ja myyntien ja tilitysten tsekkaaminen. Tiistaiksi olin sopinut jo tapaamisia ja keskiviikko sekä torstai olivat ihan täysiä työpäiviä muualla, joten loppuviimeistelyn sain tehtyä lopulta kymmenen minuuttia sitten. Ja nyt aion kyllä vain käpertyä sohvalle jonkin epäterveellisen syömisen kanssa ja katsoa jonkun hyvän leffan. Tai vaikka pari putkeen.

Toisaalta, kulunut viikko oli myös äärimmäisen virkistävä, huolimatta ylitiukasta aikataulusta. Keskiviikkoiseen Live Herringin järjestämään AV-arkki-tapaamiseemme tuli aivan uusia tuttavuuksia ja porukkaa oli juuri sopivasti epäviralliseen keskusteluun. Uusien ihmisten myötä heräsi ihan uudenlaista intoa tekemiseen. Torstaina iltapäivällä Live Herringin mediataidekasvatusiltapäivässä (meniköhän tuo sanahirviö edes oikein) oli kiinnostavaa kuulla sekä AV-arkin että Koulukinon hyvin erilaisista lähestymistavoista. Hanna Maria Anttilan kommentti siitä, että lapsille opetetaan pienestä pitäen vain yksi (lineaarinen) kerronnan tapa (tämä oli tiivistetty versio kommentista), jäi omaan päähäni surraamaan ja on tässä parin päivän aikana herättänyt monenlaisia ajatuksia - ja ideoitakin.

Joskus aiemmin sama ajatus tuli esiin kirjallisuutta käsittelevässä seminaarissa (?) (en vain muista mikä se oli, enkä myöskään sitä, miksi olen moiseen osallistunut... mikä itseäni vähän hämmentääkin): Aristoteleelta periytynyt draaman kaari ei yksinkertaisesti ole kaikissa kulttuureissa yhtä luonteva ja on lopulta hyvin länsimainen tapa käsitellä tarinaa. Muistan seminaarissa olleen keskustelua siitä, että länsimaissa perinteinen draamankaari kasvatuksineen, huipentumineen ja selkeine loppuineen on asia, joka opetellaan lukutaidon yhteydessä - eikä siitä sitten ole helppo päästä pois. Muistan yhden kommentin olleen, että tätä ei länsimaissa tajuta, koska muista kulttuureista esim. käännöskirjallisuudeksi valikoituvat juuri ne kirjat, jotka tuntuvat tolkullisilta meidän päässämme, mutta myös monissa länsimaisen kulttuurin ulkopuolisissa maissa kustantajat ovat joko siirtomaavallan peruja tai melkeinpä ylikansallisia suuryhtiöitä (tai vähintään yhteistyössä heidän kanssaan), joten julkaistavien kirjojen valintaan liittyy myös näissä erilaisen lukutaidon maissa jonkinlainen länsimaisen kertomisperinteen vaatimus. Vaikka paikallisia pieniä kirjakustantamoja on, muuhun kuin länsimaiseen draamankaariperinteeseen pohjautuvaa kirjallisuutta julkaistaan hyvin vähän, eikä pienissä kulttuureissa suullisena kerrottua tarinaperinnettä ole tallennettu tarpeeksi. Esimerkki oli jonkun afrikkalaisheimon kertomus suuresta soturista, joka alkoi pari tuntia kestäneellä henkilöluettelolla ja jatkui sitten parin tunnin mittaisena hitaasti luikertelevana kertomuksena, joka ei oikeastaan kasvanut mihinkään. Minun korvissani se oli melkein tylsempi kuin Alastalon salissa, mutta ko. heimolle se oli tarinoista kaikkein paras ja se, jota toivottiin aina vain uudelleen ja uudelleen kerrottavaksi. Olisiko erilaisten tarinamallien kuuleminen jo lapsena kasvattanut lukemaan ja tulkitsemaan helpommin tarinoita, joissa ei ole selkeää alkua, keskikohtaa ja loppuhuipennuksen jälkeen rysähtävää loppua? Vai olisiko selkeän yhden mallin puuttuminen tehnyt elämästä yhä sekavampaa?

(Tästä kirjallisuustapaamisesta on varmaan kulunut jo viisitoista vuotta. Se järjestettiin joko Jyväskylässä tai Tampereella, mutten kuollaksenikaan muista, kummassa ja kuka sen järjesti.  Mylläsin jo työhuoneeni kaikki laatikot aivan käsittämättömällä energialla, mutta en löytänyt edes vanhoja muistiinpanovihkojani, jossa jotain mainintaa voisi olla. Muisto tapahtumasta on uinaillut piilevänä päässäni kaikki nämä vuodet, mutta Hanna Marian kommentti jotenkin aktivoi sen ja nyt olisi suorastaan pakonomainen tarve kaivella ko. tapahtuman papereita esiin jostakin, koska aihepiiri tuntuu kokonaisuudessaan melko akuutilta. Jos jollakin on jotain tietoa, niin otan kiitollisena vastaan.)

Joku joskus huokaisi minulle Jyväskylän taidemuseon joulubasaarissa, että olisi ihanaa, jos osaisi tehdä kuvia, sillä "te taiteilijat saatte kuvan avulla viestinne perille ihan mihin tahansa maailmankolkkaan, vaikka yhteistä kieltä ei olisi." Kyllähän se totta on siinä mielessä, että jos saa käsiinsä itäintialaisen tekstikirjan, niin muutaman minuutin kielen ihmettelyn jälkeen se jää avaamatta. Sen sijaan kuvakirjaa tulisi selailtua ja kuvat puhuisivat omaa tarinaansa. Mutta puhuisivatko ne sitä tarinaa, jota kuvien tekijä on tarkoittanut kertoa? On universaalia kuvastoa, joka pätee kaikkialla: vihreä ruoho ja sininen taivas kertovat hyvästä säästä ja hedelmällisyydestä ja ruskeaksi karrelle palanut ruoho liiasta kuumuudesta ja jos tällaisia perusasioita esitetään suoraan, kaikki ymmärtävät, mistä on kyse. Mutta ei tarvitse mennä paljon pidemmälle, kun viestit alkavat jo hukkua. Ihmisen kasvonilmeet ovat (melkein) samat kulttuurista riippumatta, mutta ilmeiden käyttökonteksti voi muuttaa sanomaa jo hurjasti kulttuurista riippuen. Värivalinnoilla saattaa olla paljon suurempi merkitys kuin mitä tekijä on - tässä omassa värikoodatussa, mutta silti vapaasti tulkitsevassa ympäristössämme - ajatellut. Kuvan lukusuunta kirjoitussuunnasta vaihtuu riippuen: kun minun teoksessani hahmo katsoo tulevaisuuteen, se jossakin muualla katsookin menneisyyteen. Elokuvissa kulkusuunnat vaihtelevat, tullaan tai lähdetään siitä riippuen, missä elokuvaa katsotaan.

Torstaisessa seminaarissa jäin miettimään sitä, että kuinkahan paljon näistä kulttuurien välisistä kuvanlukueroista puhutaan taidekasvatuksessa lapsille ja nuorille? Sen perusteella, mitä olen joskus taidekasvatustyötä tekeviltä tuttaviltani kuullut, tämä on lähes täysin käsittelemätön aihe. Myöskään taiteilijapiireissä en ole tästä paljon pohdintaa kuullut - vaikka myönnettäköön, etten ole myöskään aktiivisesti seurannut käytyjä keskusteluja. Tämä alkoi kiinnostaa sikäli, ettei kyseessä ole mikään pieni ja tuntematon asia, koska saatavilla on tutkimustietoa vaikka kuinka. Se ei välttämättä vain löydy taidehistorian tai taidekasvatuksen kirjoista, vaan mainosalan kirjallisuudesta. Tästähän suurten yritysten lokalisaatioprojekteissa on kyse: tarina ja kuvat pitää saada toimimaan niin, että ne kertovat halutun tarinan myös kohdemaan ihmisille.

---

Päästäni tulisi nyt aiheesta vaikka kuinka paljon tekstiä, mutta pakko pistää piste tähän, jotta ehdin nauttia vapaailtani ja pari leffaa. Enkä aio kiinnittää mitään huomiota leikkausrytmiin tai hahmojen kulkusuuntaan, kunhan katson vaan.

Eugene McGuinness - Sugarplum

Toissapäiväisen  hardcore-työpäivän (lähinnä Habitareen valmistautumista pakkailuhenkisesti) ja alati voimistuneen migreenin yhdistelmä johti sanoinkuvaamattoman kammottavaan olotilaan, jonka mustimmassa hetkessä valuin jo melko vahvaan toivottomuuteen. Kun olo alkoi vihdoin eilen illalla parantua, olin vielä jokseenkin angstinen ja mietin, etten mitenkään selviä kaikesta työstä, mikä pitää tänä viikonloppuna tehdä. Mutta tänä aamuna, kun sain jälleen seisoa parvekkeella villasukat jalassa ja kahvikuppi kädessä, syksyn sumuista maisemaa haistellen, adrenaliini suorastaan kuohusi suonissa. Pitkään aikaan ei ole tuntunut näin voimakasta intoa päästä tekemään yhtään mitään, ja nyt pienten piirrosten tekeminen Habitaren VIP-lahjoiksi tuntuu suorastaan palkinnolta rutiiniuurastuksen jälkeen.

Niveleni eivät kovasti tykkää tämän päivän kosteasta usvasta, mutta pää tuntuu siitä pitävän. Usein migreenin jälkeen muutenkin tulee sellainen pieni paleleva hetki - ja usein juuri silloin tietää, että kohtaus alkaa olla ohi, eikä enää tule heti takaisin. Tuota hyvää hytinää olen lisännyt istumalla ulkona vain t-paita päällä, mutta jostain syystä piirtelyhetket ovat nyt tuntuneet suorastaan autuailta. Parvekelasi on saanut toimia kuvien kuivatustelineenä.

Aina välillä olen joutaessani kerinyt yhden kesän aikana värjäämistäni langoista, jotka ovat roikkuneet parvekkeella käsittelyä odottamassa jo viikkoja. Paperia, värejä, ei koneita. Luksusta webbityöläiselle.

Ensi viikko sitten näyttää, oliko tämä alipukeutuneena ulkoilmassa hyppiminen mikään järkevä ratkaisu. Uskon kuitenkin vakaasti villasukkieni lämpimään suojaan - kunhan jalat pysyvät lämpiminä.

Villagers - Earthly Pleasure

[Puutarhan kasvatti / Foster Child of Garden VI. Pigmenttimustetuloste, 27x18cm (+marginaali), ed. 30.]

Vihdoinkin: uusi printteri oli kolme viikkoa laatikosta purettuna pöydälläni, ennenkuin ehdin asentaa sen. Eilen uskaltauduin lopultakin purkamaan loputkin mukana seuranneet romppeet pakkauksistaan, seurasin sydän tykyttäen asennusvihkon ohjeita ja pääsin siihen vaiheeseen, että sain musteet ja tulostuspään paikalleen. Tänään sitten tein loppuasennuksen, kun leikkelin teosinfolappuja Habitarea varten.

En tiedä, miksi tuo koneiden ja laitteiden asentaminen on aina itselleni niin hirveän voimia vievää. Nyt oli selkeästi kysymys siitä, ettei ole ollut aikaa keskittyä - pitää olla jonkinlainen fokusoitunut tila, että tekee kaiken varmasti oikein, eikä joudu sitten kolmea päivää googlailemaan keskustelupalstoilta sellaiseen ongelmaan, jota ei oikeasti pitäisi edes esiintyä, mutta on kumminkin tullut juuri minulle, koska jotain nappia on painettu väärässä kohtaa. Aina - minkä tahansa laitteen tai ohjelmiston - asennusvaiheessa mietin, että voisin tehdä jotain muutakin, vaikka jakaa mainoksia. (Mainosten jakaminen on jo pitkän aikaa ollut mielessäni ainoa ammatti, jossa ei - käsittääkseni - tarvitse olla minkäänlaisten laitteiden kanssa tekemisissä. Mikä on itsessään aika pelottavaa.) Niinpä Photoshop CS6 on ollut pakkauksessaan jo vuoden ja eilen tullut iZettlen korttimaksulaite varmaan saa odottaa ainakin Habitaren yli, jos vaikka sitten ymmärtäisinkin jotain siitä, mitä teen.

Jonkinlainen erävoitto siis, että printteri on nyt paikallaan, vaikka varsinaisia vedoksia en ole vielä uskaltautunut testaamaan (tulostuspäiden kohdistuslaput kyllä printtautuivat automaattisesti asennuksen aikana ja niissä jälki on hyvää). Joidenkin vedossarjojen värien kohdilleen saaminen on sellainen urakka, etten ole varma, voinko jatkaa kaikkia sarjoja loppuun saakka. Olen kiusallisenkin niuhotarkka väreistä: haluan eksaktisti ne sävyt ja värin syvyyden, mitä olen ajatellutkin ja niiden toisintaminen / kalibrointi toiselle laitteelle voi jättimäinen taisto. Kysymys ei ole vain ajasta ja työstä, vaan myös ihan taloudellinen kysymys: teen niin pieniä sarjoja, että koevedosten ottaminen tässä vaiheessa, kun monista teoksista on tehty jo suurin osa editiosta, voi nopeasti tulla kalliimmaksi kuin mitä niiden myynnistä saisin. Mutta teoksen omistajia tuskin haittaa, jos sarjan vedosmäärä jää pienemmäksi kuin on alunperin ilmoitettu... Testailen rauhassa syksyn aikana ja ilmoittelen nettisivuillani tilanteesta sitä mukaa, kun asiat selvenevät. Onneksi suurinta osaa vedoksista on ainakin muutama kappale varastossa, etten ihan tyhjän päälle ole jäänyt.

---

Habitaren valmistelut alkavat olla viime metreillä. Plankkon FB-sivuilla on arvottu ja arvotaan muutamia vapaalippuja ja muutenkin infotaan ajankohtaisesti tapahtumista, joten sieltä voi seurata ajankohtaista meininkiä sitten h-hetken koittaessa. Varmaan tiedottelen ajankohtaisista jutuistani myös omalla Facebook-sivullani: facebook.com/phintsanen, jonne pistän myös infoa joistakin teoksista, joita Habitareen vien.

Vielä tässä vaiheessa, kun koti ja työhuone on täynnä erilaisia pinoja pakkaamattomia ja pakattuja teoksia, sellofaanipusseja ja teoslappuja ympäriinsä, tuo varsinainen tapahtuma tuntuu vain vielä niin kaukaiselta. Kaiken hullunmyllyn keskellä on kuitenkin mukavan rauhallinen olo: kuljeskelen ympäriinsä kahvikuppi kädessä ja liimailen post-it-lappuja sinne tänne ja jotenkin on vain sellainen tunne, että asiat järjestyvät kyllä. Oh, ja siirsin teosluettelon kirjoitusurakan parvekkeelle - siellä saa istua nyt auringossakin villasukat jalassa - mutta se valo!

Chicago - 25 Or 6 To 4

Yksi virstanpylväs on saavutettu: Ulla Lapiolahden kanssa tekemäni pieni SULOisia värejä -opas ilmestyi maanantaina e-julkaisuna. (Ilmainen lataus osoitteesta: suloisiavareja.wordpress.com).

Viikonloppuna pidimme DIPDay-työnäytöstä (Dye In Public) Suomen käsityön museon edessä ja jaoimme latausosoitteita ennakkoon. Ilma helli meitä: taivas oli aamupäivällä pilvessä ja peräti yksi sadepisarakin taisi loiskahtaa otsalle, mutta sitten pilvet väistyivät ja saimme paistatella syyslämmössä kattiloidemme kanssa. Väkeä kävi tasaiseen tahtiin ja kotiin viemisiksi tuli punaoransseja (verihelttaseitikit) ja vihreitä (keijunmekko ja samettikukka) lankoja.

Ullan kanssa järjestetyt DIPDay-projektit ja nyt tämä SULOisia värejä -opas ovat kyllä tällä hetkellä valopilkkuja elämässäni. Värijuttuja on ollut hauska järjestää - niissä pystyy aika hyvin irrottautumaan koneen ympärillä pyörivästä arjesta, ja bonuksena vielä esimerkiksi oppaasta tullut positiivinen palaute on ollut kyllä melkoinen mielen nostattaja. Ja opuksen suosio. Ehdin Facebookissa hehkuttaa ekan päivän jälkeen, että opas oli ladattu jo yli 400 kertaa - mutta nyt kolmen päivän jälkeen se on ladattu yli 1200 kertaa.

Oppaan taitto voi olla kyllä vähän horjuvaa. InDesign on ollut omassa Adobe-bundlessani käytössä koko ajan, mutta viimeiseen kymmeneen vuoteen olen tehnyt sillä lähinnä julistetaittoja yms. yhden sivun juttuja. Opusta tehdessäni palauttelin samalla mieleen perusteita, ja vaikka typografisia heittoja on opuksessa vaikka muille jakaa, varmuus kasvoi tehdessä ja uudet omat artsuprojektit vaanivat mielessä.

Jospa saisin muutama vuosi sitten aloittamani Taivaanhoidon tietokirja -sarjan oikeasti työn alle.