Coloria ihailee maailman värejä / Coloria loves all the colours in the world

Rasismin vastaista viikkoa on jäljellä enää pari päivää, mutta rasismin vastainen elämä jatkuu senkin jälkeen - myös...

Julkaissut Coloria 25. maaliskuuta 2016

Sitä samaa, sitä samaa // The same, the same

Pullopostia I / A Message in a Bottle I

Ihan kuin eläisi jotain déjà-vuta koko ajan. Ihan samaa asiarumbaa käyn läpi nyt Rovaniemen näyttelyä valmistellessani kuin pari viikkoa sitten Tampereen näyttelyä valmistellessani, vaikka ajattelin olevani etukäteen ovela ja tehdä yhteisrysäyksessä monia asioita yhtäaikaa valmiiksi kaikkiin tuleviin näyttelyihin. Sellaisenaan puuduttavaa toistoa, mutta huomaan saavani jotenkin merkillistä hyvänolon tuntua, kun kirjoitan kaikki pikkuasiatkin listaan, ja sitten pääsen yliviivaamaan tehtyjä töitä. Ihan kuin oikeasti saisi jotain suurempaakin aikaan.

Pienet hienot jutut katkovat tasaista arkea: Raisa Jäntti kirjoitti Nokkonen-blogiinsa Tampereen Galleria Rongan näyttelystäni otsikolla Tarinoiden ketju. Siitä iloisena palaan sunnuntaisen arkeni pariin.

---

Like I was living all the time in some déjà-vu. I'm re-doing exactly the same things now as I'm preparing myself for the Rovaniemi exhibition, as I was doing a couple of weeks ago when I was preparing my Tampere exhibition. And I thought I was wise enough to prepare several small things for all my future exhibitions at the same time. Very boring repeating, but I find myself enjoying in a very strange way about my to do lists... I write every little job to the list and then get a good happy feeling about the fact that it is done and I get to overline the job from it. Like I was doing something very meaningful.

Also, some small things break my even everyday life: Raisa Jäntti wrote about my exhibition in her blog (in Finnish only). Glad to continue my Sunday work after reading the positive review.

Kahden vuoden prosessi // Two Years Process

Nostalgia, 2015.

Alunperin suunnittelin Missä tuuli lakkasi -teossarjaa kymmenen kuvan kokoiseksi, ja takkuisen kahden vuoden taipaleen jälkeen sarja on vihdoin täydentynyt täyteen mittaansa. Viime vuonna, kun tartuin sarjaan vuoden tauon jälkeen, mietin useaan otteeseen, olisiko maaginen luku seitsemän sittenkin parempi. Sarjan seitsemän ensimmäistä työtä olin saanut valmiiksi edellisen vuoden, 2014, aikana ja ne valmistuivat verrattain lyhyellä aikavälillä puolen vuoden sisällä toisistaan. Minulle oli itsestään selvää, että viimeiset kolme työtä joka tapauksessa tulisivat julki vasta Missä tuuli lakkasi -näyttelykiertueen ensimmäisessä näyttelyssä Galleria Rongassa, Tampereella, maaliskuussa 2016, mutta silti harmitti, kun prosessi pysähtyi kesällä ensin musteiden loputtua ja niiden maahantuonnin hitauden vuoksi, sitten printterin rikkouduttua ja lopulta paperien loputtua maahantuojalta. Elämän rivien välistä alkoi lukea vinkkejä joltakin suuremmalta voimalta siitä, että tätä ei ollut tarkoitettu. Itsepintaisesti kuitenkin pidin kiinni muistikirjaan piirtämästäni suunnitelmastani ja niiden kolmen sarjan viimeisen kuvan tekemisestä.

Nostalgia ja Odotus valmistuivat lopulta loppuvuonna 2015 ja Tanssi alkuvuonna 2016. Vielä silloin, kun vedokset olivat kädessäni, kyseenalaistin alkuperäistä suunnitelmaani. Tuntuivatko nuo kolme sarjan iltatähteä vain päälleliimatuilta jo kokonaisuudeksi muokkaantuneille seitsemälle työlle? Ja eikö numero seitsemän muutenkin tuntuisi maagisemmalta ja tavallaan oikeammalta? Pakatessani töitä lähetettäväksi Galleria Rongaan ajattelin vielä, että jätän tarvittaessa työt sitten ripustamatta seinälle.

Kun astuin galleriaan sisään, kaikki kyseenalaistamiset rapisivat pois mielestäni. Yhtä-äkkiä ei ollut enää mitään epäselvyyttä siitä, lunastivatko kolme uutta työtä paikkansa kuvasarjassa. Ripustaessani töitä huomasin, että kymmenen kuvan sarja muodosti (alunperin tahattomasti kylläkin) ihan uudenlaisen sanattoman kertomuksen, ja moni avajaisvieraskin teki saman havainnon, vaikka tulkintoja niiden kertomasta tarinasta oli useita.

Lähestyn aina näyttelyä ennemminkin jonkinlaisena kokonaistaideteoksena kuin vain yksinkertaisena ajatuksena laittaa töitä esille seinille. Ennen Galleria Rongan näyttelyä olin (teossarjan kokonaisuuden kyseenalaistamisen lisäksi) hyvin levoton siitä, häviävätkö vähäväriset teokseni gallerian vaaleaan tilaan ja saanko kokonaisuudesta tasapainoisen tilassa. On outoa, kuinka nopeasti jonkinlainen levollisuus valtasi minut heti ensimmäisen työn (Varjo betoniseinällä) ripustamisen jälkeen: ajatus kokonaisuudesta ja ripustamisesta muodostui hyvin selkeäksi, yksinkertaisesti vain tiesin, mihin mikäkin teos kuului.

Olen hyvin tyytyväinen näyttelyyn. En joutunut tekemään ripustuksellisesti yhtä ainutta kompromissia, eikä ole mitään, mitä olisin tehnyt toisin. Tämä on harvinaisen tyydyttävä tunne. Ei kai sitä muuten voi ilmaista: olen ylpeä näyttelystäni ja siitä, miten tila ja teokset muodostavat yhdessä jotain itseään suurempaa.

Tilaa, hiljaisuutta.

---

Originally I planned the series 'Where the Wind Stopped' to include ten pictures, and after very difficult two year process the series is finally completed. Last year, when I continued working with the series after one year pause, I thought seriously, if the magical number of seven works would be better. I had finished the first seven pictures of the series during the previous year, 2014, and they all were finished in rather short time window, in half a years time. I had planned that the three last works of the series would be shown first at the first 'Where the Wind Stopped' exhibition at Gallery Ronga, in Tampere, on March 2016, but still I was annoyed, when the process paused last summer first because I ran out of inks and importing them took time, and then because my printer broke down, and then after the importer ran out of papers I use. In between the written lines of life I started to read hints from some bigger power, that maybe this wasn't meant to happen. Stubborn as I am, I just held on to my plan and finishing the final three works.

'Nostalgia' and 'Waiting' were finished at the end of the year 2015 and 'Dance' at the beginning of 2016. I still continued to question my original plan and the three last prints, when they were already in my hands. Did they just feel like an add-on to my previous seven works that had already formed some kind of entity themselves? And didn't the number seven feel more magical and somehow right anyway? When I packed my works to be shipped to Gallery Ronga I still thought about the possibility to leave them out of the final exhibition.

When I first stepped into the gallery, all my doubts vanished. Suddenly I had no unclarity of if the three final works wouldn't take their place in the series. As I hang the pictures, I noticed that this series formed (though originally accidentally) a new kind of wordless story, and many exhibition vernissage guests made the same observation, although there were many interpretations on the story they tell.

I always think about my exhibition as some kind of installation like artworks themselves, rather than just placing works to be shown in the gallery walls. Before Gallery Ronga exhibition (in addition to questioning the entity of the print series) I was very anxious about the space itself: I was worried if my low-tinted works will vanish into the very light gallery space and if I could build balanced exhibition in that space. It was weird how fast some kind of tranquility took over right after hanging up the first work ('A Shadow on a Concrete Wall'): the idea of the whole and how to place the artworks was suddenly very clear, I just simply *knew*, in which place each artwork belonged to.

I am very pleased with the exhibition. I didn't have to compromise with anything, and there's nothing I had done differently. This is unusually satisfying feeling. I can't put it in any other way: I am very proud of my exhibition and of the way, how the space and artworks together form something greater than themselves.

Space, silence.

Galleria Ronga, Tampere

#galleriaronga #tampere Hämäriä kuvia näyttelystä, joka on oikeasti paljon valoisampi...Shady photos from a light and airy exhibition.

Julkaissut Päivi Hintsanen 13. maaliskuuta 2016

En muista milloin näyttelyn ripustus olisi mennyt yhtä kivuttomasti kuin Galleria Rongassa, Tampereella, viime perjantaina. Kyllähän siinä työtä riitti, mutta ei mennyt kuusitoistatuntiseksi tauottomaksi äheltämiseksi, ja vaikka ruokataukoa ei tajunnut pitää ajoissa, ei kuitenkaan ollut taju kankaalla prosessin jälkeen. Gallerian puolesta kaikki hoitui hienosti, itse olin osannut mitoittaa projektin jotenkin järkeviin mittasuhteisiin ja onni oli muutenkin puolellamme (eikä junakaan verottanut työaikaa kuin varttitunnin myöhästymisen verran).

Avajaiset olivat poikkeuksellisesti lauantai-päivällä johtuen omasta hankalasta aikataulustani. Onneksi en edes yrittänyt ahtaa niitä perjantai-iltaan, koska sitten näyttelyn ripustuksesta ei olisi jäänyt samanlaista hyvää fiilistä - valmiiksi olisi kyllä saatu, mutta huomattavasti kovemmalla pulssilla. Hienoa, että monet avajaisvieraat kommentoivat sitä, että lauantai-päivä oli paljon miellyttävämpi aika: perjantaina ei olisi illalla jaksanut rahtautua paikalle. Itsekin kerrankin pääsin nauttimaan avajaisista. Se on harvinaista herkkua; turhan usein sosiaalinen kanssakäyminen heti näyttelyn pystytyksen jälkeen tuntuu raskaalta ja edellisillä muutamalla kerralla on ollut ihan taistoa seisoa avajaiset läpi (viime vuotisen Black Wall Galleryn näyttelyn avajaisissa Vaasassa olin niin järjettömän väsynyt, etten oikein osannut nauttia kunnolla muuten hienoista avajaisista ja sen jälkeen Runonkulman gallerian näyttelyn avajaisissa Uudessakaupungissa pönötin kuumeessa ja olo oli aivan hirveä, vaikka olikin ihana kesäinen päivä ja ihmisiä paljon paikalla).

Mikään ei jäänyt harmittamaan, edes se, ettei pressiin tullut tälläkään kertaa ketään. (No joo, jos olisin tiennyt, olisin ehtinyt ottamaan pitkän rentouttavan kylvyn Tammerin leijonanjalkaisessa isossa kylpyammeessa, myönnetään, että vähän harmittaa kylvyn väliin jääminen. Mutta en myöskään tehnyt oikein töitä pressin eteen aktiivisesti, joten mitäpä siitä.)

---

I don't remember the last time when the exhibition building was so easy as it was at the Gallery Ronga in Tampere last Friday. We had to work, all right, but the process didn't turn inta mindless sixteen hour nonstop work, and even though I didn't realise to have my lunch break early enough, I was all ok after the whole process. The gallery staff did everything perfectly, I myself somehow managed to keep everything on suitable scale, and we had luck on our side in other ways too (and even coming with train did take only fifteen minutes of our time, being fashionable late again).

The vernissage was exceptionally at the Saturday afternoon, because of my own difficult schedule. I'm so glad I had enough sense not to try to fit them into Friday night, because then I wouldn't have this good feeling about the whole exhibition - yes, we would have finished the setup in time, but heart beating much faster. I'm also glad that many exhibition vernissage quests commented on that that the Saturday afternoon was much better time, they would've not managed to get there on Friday evening. I actually *enjoyed* the vernissage, which doesn't often happen. It's actually rare thing; most of the time the vernissage is too soon after the exhibition building and it just feels very heavy to have any kind of social activities then. During the last few times I've actually have had to force myself to survive the vernissage (last year at the Black Wall Gallery vernissage in Vaasa I was so ridiculously tired, that I just couldn't enjoy fully of the otherwise great vernissage, and after that at the Runonkulma gallery in Uusikaupunki I was in fever and feeling terrible, although it was a beautiful summer day and lots of people on site).

I really didn't have anything annoying about this exhibition building and vernissage, I don't even mind that there was nobody at the press event. (Well, if I had *knew*, I would have filled the beautiful large bathtab of Tammer hotel with warm water and I had taken a relaxing bath before the vernissage, so I admit that I'm a little bit irked about missing the bath... But I actually wasn't active in any manner with the press, so never mind...)

6 uutta vedosta / 6 New Prints

Kuusi uutta vedosta Ihmisiä saarillaan -sarjasta esillä parhaillaan Galleria Rongassa, Tampereella (31.3.2016 saakka, tänään tosin kiinni) ja nyt löytyvät myös nettisivultani.

---

Six new prints from the People on Their Islands series are exhibited for the very first time in my exhibition at the Gallery Ronga in Tampere (until March 31, 2016), and can be now viewed also in my webpage.

Tampere näyttely / exhibition

FACEBOOK - Please share:
https://www.facebook.com/events/814193415392610/


Työ, yö, yötyö. Sen jälkeen, kun teokset ovat valmiina, näyttelyn valmisteluprosessissa ei juurikaan ole mitään luovaa, vaikka luovuutta luoviminen vaatiikin. Olen leikannut ja signeerannut, pakannut ja pakannut lisää. Olen kiikuttanut töitä kehystykseen ja tuonut sieltä pois, ja jälleen pakannut. Olen kirjoittanut listoja ja lähetysluetteloita, ja lisää listoja, ja pankkisiirtolomakkeita ja laskuja, ja maksanut laskuja, ja vielä lisää laskuja ja miettinyt, että siihen sitä luovuutta tarvitsisikin, että saisi kaikki laskut maksettua. Mutta onneksi uusimman eräpäivä on vasta huhtikuussa, jolloin Teos 2016 -tapahtuman tilitykset tulevat (omalta osaltani tapahtuma sujui myynnillisesti paremmin kuin osasin odottaa, ja lisäksi sain muutaman palauteviestin, joihin ei liittynyt myyntitapahtumaa, mutta jo niiden takia osallistuminen olisi ollut kannattavaa!) Sunnuntaina pakkasin koko päivän, ja eilen vein Tampereelle lähtevät työt Matkahuoltoon, kävin postissa lähettämän muutaman tilaustyön ja lähetin koko nipun vedoksia Grafoteekkiin, Helsinkiin. Palkkioksi soin itselleni ensimmäisen sosiaalisen hetken pitkään aikaan: sushilounas ystävän kanssa, ennenkuin oli aika jatkaa missiota työhön liittyvien tarvikkeiden etsimisellä.

Tänään olen tikistellyt näytteyrupeaman jalkoihin jääneiden tehtävien kanssa. Hitaasti etenee, mutta etenee - ja mihinkäs tässä enää kiire Tampereen näyttelyn kanssa. Paketit ovat jossakin matkalla perille, ja ainoastaan julisteiden viimeistely on kesken. Sen ajattelin tehdä huomenna olohuoneen lattialla samalla, kun katson jotain hyvää hömppää televisiosta.

Tietenkin tuossa nyt olisi tämän viikon työlistalla vielä seuraavan näyttelyn (Galleria Napa, Rovaniemi) kutsareiden, julisteiden, pressimatskujen ynnä muun sellaisen tekeminen, jonka jälkeen koko näyttelyvalmistelurumba alkaa uudelleen samantien sen jälkeen, kun Tampereen Galleria Rongan näyttely on lauantaina auennut... Mutta ehkä vielä tänään tuijottelen tuota Tampereen näyttelyyn liittyvää to do -listaa ja kellun tässä ihanassa tunteessa, että valmisteleva työ on käytännössä tehty.

---

Working, sleeping, working and sleeping. After finishing the artworks for the exhibition, the rest of the process holds nothing creative in it, although getting it all together, somewhat demands it. Iäve been cutting and signing, packing and packing some more. I've brought prints to be framed and got the prints from the frameshop, and packed yet again. I've been writing lists and delivery orders, and yet again more lists, and giro forms and bill, and I have paid bills, and more bills, and I have thought, that this is really where the creativity could do some good - to organize everything in a way that I could pay all my bills. But luckily, the newest one is due only in April, which is the month when the Teos2016 sales clearence will come (taking part to this event was much more successfull than I ever would have thought, and in addition I got some feedback, which themselves, even when they didn't include any purhcases, would have been enough to make taking part worth while!) On Sunday I was packing the whole day, and yesterday I took the exhibition prints travelling to be shipped to Tampere plus I sent some orders by post as well as 10+ prints to Grafoteekki, Helsinki. To reward myself I gave myself a social moment - it has been a long time since the last one: a sushi lunch with a friend, before it was time to continue with searching some goods I still needed for my exhibition set up.

Today I've tried to catch up everything I have ignored during the exhibition preparation. Everything proceeds so slowly, but still it proceeds - and with the Tampere exhibition I'm in no hurry anyway. The packages are on their way, and only the posters are still unfinished. Which I planned to complete tomorrow, on the living room floor, while watching some good tv series on telly.

Ofcourse there actually is the invitations, posters, press materials etc. for the following exhibition (Gallery Napa, Rovaniemi) in my this week's to do list, and after the Tampere exhibition has been opened on Saturday, it all begins all over again... But maybe I'll just stare my almost completed to do list of the Tampere exhibition and float in this wonderful illusion, that all the work is done.

Teos2016 (II)

Vuotuinen taidegrafiikan ja veistosten myyntitapahtuma järjestetään 25.2.-6.3.2016 Kaapelitehtaalla. Nämä löytyvät sieltä!

Julkaissut Päivi Hintsanen 24. helmikuuta 2016

Kävin Helsingissä. Vein teokset Kaapelille, kävin tutustumassa kahteen tilaan ja kuvaamassa ne tulevia projekteja varten, hain Puunsielut-sarjan Rööperin taidesalongista kotiin, vein teoksia Grafoteekkiin ja kävin materiaaliostoksilla. Tehosuorittamisen jälkeen ei haitannuut vaikka juna ei liikahtanut puoleen tuntiin mihinkään, koska kuljettajaa ei ollut, ja naurattikin, kun konduktööritär alkoi kuulostaa jo niin väsyneen sekavalta kuulutuksissaan, koska se kuljettaja ei tullut. Mutta onneksi joku otti junan ohjaimet käsiinsä ja päästiin puksuttamaan kotia kohti ja oltiin eteisessämme jo kymmenen jälkeen, ihan säälliseen aikaan siis. Vielä ehdin tajuamaan hukanneeni yhden kokonaisen viikon, ennenkuin pääsin nukkumaan asti, ja sen hukatun viikon katoamista selvitellessä ja paikkaillessa tämä päivä onkin kulunut rattoisasti.

---

I took a trip to Helsinki. I took my works to Cable Factory, I visited two spaces and photographed them for my future projects, I got my Wood Spirits artworks back home from Rööperin taidesalonki, I took some prints to Grafoteekki and did some material shopping. After this efficient running around I didn't mind at all waiting the train to leave for over half an hour - because it was missing a driver. And I did laugh a bit, when the train conductorness started to sound very tiredly confused in her announces, because the train driver just didn't show up. But luckily someone did take control of the train in some point and we got to leave back home in which we arrived at about ten at the evening. Still I had time to realise that I had lost one whole week somewhere, and trying to find out where that week did go and trying to figure out where fit all those seven days tasks has kept my day today full.

Teos2016

Suomen taidegraafikoiden teosvälitystilaisuus tulossa. Tänään pakkailin teoksia työhuoneella ja melkein sain valmiiksikin päivän urakan, ennenkuin elämä toi pienen mutkan eteen. Jotain pientä jäi tekemättä, mutta tarpeeksi ehdin tehdä kuitenkin ja TEOS 2016 -tapahtumaan teokset pakattua, ja illan aikana ympäröivä elämäkin on taas asettunut uudelleen uomilleen. Helsinkiä kohti siis.

The annual art sales event of the prints is taking place soon. Today I packed some of my works at the studio and almost got the project finished, before life took another unexpected turn. I wasn't able to finish it all, but however I made enough, and got those TEOS2016 event artworks packed - and during the evening also the life around me got back to its tracks. So, towards Helsinki.

Teos2016 / Facebook

Hienoutta ja huonoutta / Something good, something bad

Tuulenvire oksien välissä - A Breeze Among the Branches, 2014

Voi, kun voisi kertoa kaikki hienot asiat, joita tässä on tapahtunut. Jotain Hienojen Asioiden suuruuden mittakaavasta ehkä ymmärtää, jos sanon, että Keski-Suomen Taikelta saamani 1000 euron kohdeapuraha ei ole se kaikkein hienoin juttu.

Ja voi, kun pääsisi avautumaan kaikesta loskasta, jota on taas eteen tullut. Siitä en viitsi kaivaa edes esimerkkiä.

Eli vaaka jälleen aikalailla tasapainossa.

Tänään sain Tampereen näyttelyn kutsukortit noudettua painosta ja pistin samantien postitse menemään Galleriaan, nyt pitäisi vielä mediatiedote rustata, niin valmistelevat työt olisi tehty. Apurahahakemuksien laatimiseen olen kuluttanut muutaman päivän, samoin kirjanpitoon ja budjetin laskentaan ja muihin todellisuutta ruostuttaviin paperihommiin. Sormet syyhyäisivät taas jo luovan työn pariin, toivottavasti huomenna vihdoin onnistuukin. Jos saan pidettyä itseni vielä tänään kurissa ja ojennuksessa, toivoa on. Olen pistänyt tämän päivän viimeiseksi paperityöläispäiväkseni, mutta maali silti näyttää olevan vielä niin kovin kaukana tämän omatekoisen deadlinen alla, että voimat ovat loppua.

---

I wish I could share all the nice things, that have happen. The magnitude of these Great Things might probably be somehow understood, if I tell, that a 1000 euro grant from the local Arts Council is not the biggest thing happening right now!

And I wish I could just pour out all the s**t that has been happening. I won't even give an example of one.

So, the balance is about even.

Today I finally got to pick up the invitation cards to Tampere exhibition and I sent them to the Gallery rightaway by post. I still should write a press release of he exhibition, and then all the preparation stuff (paperwise) would be finished. I've spent a few days writing grant applications, also keeping my books and budgets balance - I've spent my time in all those paper works which are gathering rust upon my everyday life. I wish I could get to do creative work again, and hopefully tomorrow I'll be able to. If I still obey myself today and keep a strick discipline on finishing all the paper work stuff listed, there's some hope. I've marked today to be my last day as a office worker, but still the finishing line seems to be so very far away... I'm wondering if I'm able to.

Julisteesta / About the poster

Koska olen toteuttamassa n. vuoden päästä itselleni ehkä merkittävintä näyttelyprojektia, tämä vuosi oli suunniteltava niin, että selviäisin mahdollisimman vähällä kaikesta ekstrasta (kuten tiedotteet, julisteet, kutsarit, ja kaikki sellainen näyttelyjärjestelyyn liittyvä sälä). Jotta aikaa jäisi maksimissaan luovalle työlle. (Ja taloudellisestikin vähän enemmän liikkumatilaa. Tässä kaivellaan kolikkopussin pohjia.) Aloin miettiä, että miksen tekisi näyttelyjulisteita kuten bändit ennen vanhaan (ehkä edelleen?) tekivät julisteensa: alareunaan jätettiin tyhjä tila, johon sitten saattoi kirjoittaa jotain.

Tässä nyt suunnittelen pohjaa, joka voisi toimia useamman näyttelyn julisteena, ja johon voisin jollain kikalla kiinnittää jokseenkin kauniisti sitten varsinaiset näyttelytiedot. Vähän vielä mietin leikkaa/liimaa-pelin järkevyyttä. Lähinnä sitä, että (ilman A3 printteriä tuota infoa ei saa ) pakostakaan paikalleen niin silmiä hivelevän kauniisti kuin ehkä sitten pitäisi, ja toisaalta sitä, että viehän näyttelyinfojen tulostelu ja paikalleen liimaaminen sitten aikaa. Mutta ei hirveän paljon enemmän kuin julisteiden lähettely printtitalolle, koevedoksen tsekkaaminen ja noutaminen erikseen joka kerta, ja rahaakin säästyy huomattavasti.

Ajatus on vielä prosessissa, mutta ehkä se tästä lähtee...

---

One year from now, I'm planning to have an exhibition, which is propably the most meaningful for myself so far, and because of that I had to plan this year so that I could manage all the extra thingies (like writing press releases, making posters and exhibition invitations, and all the stuff connected with exhibition planning). So I could have maximum time for my creative work. (And also some room with my financial situation - here I am using the last coins from my wallet). I started to think, that why wouldn't I make the exhibition posters in a similar way that the bands used to (maybe they still do?): leaving an empty space on the bottom of the poster, so you could then write something into it.

Now, here I am planning a template, that could work for several exhibitions, and to which I could in some, still mysterious, way to attach the exhibition info. Still I have to consider if the cut and glue system is sensible enough. It's obvious, that you really can't place the info into the paper so beautifully as I wish (with no A3 printer in use), and also, it then takes time to print those infos and glue them on. But then again, not so much more than remaking the poster for each exhibition, uploading the poster each time separately to the printer, taking the time for going to view the proof, and then getting the prints from the print house, each time. And also, a lot money can be saved.

Still in process, but getting there...

Hiljaista pakertamista // Slow, Silent Working

Sähköpostiin tippuu joka päivä tapahtumakutsuja, joihin useimpiin en ehdi edes reagoida, kun ne ovatkin jo ohi. Meneillään on useampia projekteja, jotka ahmivat aikaa, ja ahmisivat enemmänkin, jos olisi antaa. Jokseenkin levollisen mielen olen onnistunut kuitenkin hankkimaan järjestelmällisyydelläni: olen näyttelyjä suunnitellessani hylännyt taiteilijan kaulaliinani ja pukenut ylleni tehotuottajan huivin.

Kaikista pienistä tehostuskeinoista ylpein olen uusista aikatauluistani ja budjettisysteemeistäni. Kun viime syksynä hahmotin, kuinka täynnä tämä vuosi on kilkettä ja säätöä, laadin itselleni yhden toimintabudjetin (erillisten näyttelykohtaisten sijaan) ja se on osoittautunut käsittämättömän hyväksi työkaluksi kokonaisuuden hallinnassa. Olen tehnyt myös erilaisia aikatauluja aiemminkin, mutta nyt olen saanut aikaiseksi mega-aikataulun, jossa kaikki deadlinet on listattu ja värikoodattu ja tehtävistä upotettu lisätiedot mukaan, ettei mitään joudu etsimään muualta. Tietenkin, kaikki deadlinet kalenteritaulukkoon naputeltuani tuli jonkinasteinen tukehtumisrefleksi, kun jatkuvien viimeisten päivämäärien massa tuntui niin loputtomalta - mutta sitten itsekin tajusin, että tottakai se siltä vaikuttaa, kun väliin ei ole merkitty niitä eräpäivättömiä päiviä lainkaan.

Silti erilaisia deadlineja on jo melkein sata. Siis keskivertona joka kolmas päivä. Yritän kaikin voimin olla ajattelematta sitä, että on vuoden toinen kuukausi ja vasta vain osa vuoden projekteista hahmottunut kalenteriin... Jos nyt tehokas tuottaja sisälläni vaan malttaisi olla lähtemättä liian pitkälle kahvitunnille - tai vuorotteluvapaalle.

---

I'm receiving several event invitations each day, and to most of them I don't even manage to react, before they are already over. I have several time consuming projects going on, which would just about consume all the time that I'd let to be consumed. I have a somewhat easy mind with my organizer skills: when planning exhibitions, I have totally lost my artist muffler and put on my power producer scarf.

Of all my small efforts to boost my activities, I'm most proud of my new schedules and budgeting systems. When, last autumn, I realised how full this year is with bits and bobs, I created one total budgeting system (instead of several exhibition cost budgets) and it has proven to be a unbelievable good tool with the big picture. I have also made different schedules before, but now I've managed to create a mega schedule with all deadlines listed and colour coded, and with meta info included, so that I don't really have to look info from anywhere else. Of course, after the input of all the deadlines in the calendar table I had some kind of choking reflex, when the continuing list of the deadline dates seemed to be just endless - but then I realised, that of course it looks like that because all the "ordinary" days have been left out.

Still, there are almost hundred deadlines already. That is, one in three days, approximately. I'm using all my strength not to thing about the fact, that it is only the second month of the year, and only a tiny part of the deadlines of this years projects are marked on my calendar. I just hope that the power producer in me doesn't take too long coffee breaks - or somehow get the idea to have a long leave.

Kirjoitellen ja väritellen // Writing and Colouring

And here I go again, colouring my own colouring book. #illustrator #illustration #colouring #colouringbooksforadults #colouringbooks #coloringbook #värityskirja #värityskirjat #jyväskyläntaidemuseo #JKLtaidemuseo #jklartmuseumshop #coloringbookforadults #illustrations #jklartmuseum #copic #copics #kuvittaja

Kuva, jonka Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) julkaisi 16. 01ta 2016 klo 5.17 PST

Aamut olen aloittanut pitkällä aamupalalla ja omaa värityskirjaani väritellen, suurinpiirtein kuva per päivä. Ihana hidas ja kiireetön lasku kaikkien työrupeamien pariin. Sen jälkeen päivät ovat kuluneet sormet näppäimistöllä kirjainten parissa. Viime viikon sanaprojekti lähinnä liittyi viime syksynä kirjoittamaani Väri ja kemia -kirjaseen, jonka editointia nyt yritän tehdä samalla, kun kokoan kuvitusluetteloa ja kirjoitan kuvitusten täydentäviä kuvatekstejä. Nimi on hakusessaan edelleen. Ajattelin tehdä raakataiton valmiiksi, ennenkuin lähetän apurahaselvityksen eteenpäin, jotta voin liittää mukaan jotain näkyvääkin jälkeä, mutta sähköinen julkaisu venähtänee kiireisen näyttelykevään jälkipuoliskolle, ellei kesään saakka. (Raakataiton jälkeen kun kirja lähtee vielä faktantarkistuskierroksellekin, kun se on sitten vähän selkeämmin luettavassa muodossa). Aika venähtelee, kun taas tullut peliin mukaan kaikenlaista muutakin häiriötekijää - mikä toivottavasti kyllä muuttuu vielä ruokkivaksi tekijäksi ajan myötä.

Viime viikon olin keskittyvinäni siis kirjoittamiseen, mutta huomasin, että olen samalla tehnyt lukuisia luonnoksia uusista teoksista ja monet prosessissa olleet hahmottuivat päässäni tarkemmin. Hullulta tuntuu, että kun viime viikolla en keskittynyt lainkaan kuvataiteelliseen työskentelyyn (lukuunottamatta päivittäisi jäänkuvaussessioita), saavutin valmistelevan työn osalta enemmän kuin monen kuukauden aikana viime vuonna.

Jos jatkan tällä linjalla, niin ehkä saan projekteja viimeisteltyäkin lähiaikoina.

---

I've started each morning with a long breakfast, colouring my own colouring book at the same time, approximately one picture per day. A wonderfully slow and easing beginning before the working day. After breakfast I've spent my days with my fingers on keyboard, pushing a letter after letter. The wordy project of last week was about the small booklet about colour and chemistry, which I wrote last autumn with a grant, and which I try to edit now, at the same time when I'm making a plan for illustrations and write some captions for pictures. The title of the book is still unclear. I thought that I would finish the raw layout of the booklet before I'll send my grant report, so I can attach some visible results to it, but the electric publication of the booklet will propably take until the end of the very busy spring. (After the raw layout is finished, the booklet will then go to the fact checking round). It takes time, because I have added again some new distraction to my life - which will hopefully turn out to be a constructive operator in my life later.

I thought that I concentrated on writing the whole last week, but I just noticed, that at the same time I have made several sketches for my new artworks and many of the artworks in process just took a clearer form in my head. It feels somewhat crazy, that when I didn't concentrate on my visual art work at all during the last week (except for the daily ice photo sessions), I propably achieved more with the preparing work that I did last year in many months.

If I continue like this, I hope to get some projects also finished soon.

Jääleikit jatkuvat // The Icy Play Continues

Muutama päivä sitten muistin joskus vuosia sitten näkemäni rantaan jäätyneen ruostuneen raudan palan, jonka punainen väri näytti aivan huikealta jään läpi katsottuna. Joten heitin jääsoppaan mukaan punaisen rautaoksidin, sekä vesivärinä että jauheena. Ja sitten olen kuvannut, kuvannut ja kuvannut, paitsi yhtenä harmaana päivänä, kun valo ei vain riittänyt. Tänään aloin lisätä jäädytykseeni päälle vettä ohuina kerroksina, uusi kerros aina jäätyneen päälle, ja kenties sävytän osaa vesikerroksista jossain vaiheessa. Jatkan tätä hyistä puutarhurointia ainakin vielä huomisen. Onneksi pakkasta on luvattu jatkossakin, eikä tämä jäinen ilo heti pääse loppumaan.

A few days ago I remembered seeing a piece of rusted iron stuck into the shore of the lake a few years back. I remembered how the strong red colouring looked when viewed through the ice. So I decided to add some red iron oxide to my icy soup, using both aquarell paint and powdered pigment. And then I have just taken photos, again and again, except in one grey day, where there just wasn't enough light. Today I started to add thin layers of water, a new layer after another frozen one, and maybe I'll tint some of those layers at some point. I'll continue this frozen gardening at least still tomorrow. Luckily it seems, that the weather just gets colder, so I'll have some good frozen days ahead.

Jään kauneus / The Beauty of the Ice

Koko syksyn odotin pakkasta, jotta pääsisin toteuttamaan hiljalleen materiaalikuvauksia ensi vuoden tammikuun näyttelyäni varten. Viime talvena jäädyttelin parvekelasiani ja kuvasin sitä pohjiksi tuleville töille, mutta jälki ei ollut aivan sitä, mitä kaipasin, joten piti odottaa vuosi eteenpäin, jotta pääsin jatkamaan projektiani. Malttamattomana jäädyttelin vettä pakastimessakin viime syksyn aikana, mutta se jäätyi eri tavalla, eikä pienessä pakastimessamme ollut tarpeeksi suurta tilaa sille, mitä tarvitsin. Nyt sitten, ensimmäisten oikeiden pakkasten sujahtaessa lämpömittariin, olen muuttanut parvekkeen jäädytyslaboratorioksi (aivan kuin taloamme ei ympäröisi tarpeeksi suuri kylmyys ilmankin, kun patterit eivät oikein tunnu lämmittävän tarpeeksi).

Joka päivä olen kuvannut tiiviisti aina ne muutamat valoisat tunnit (en halua käyttää mitään keinovalaistusta tähän, kun edes luonnonvalolamppuni ei tuo samanvertaista valoa kuin mitä luonnon oma kirkkaan hämärä valo on) ja pitänyt lämmittelytaukoa sen aikaa, kun kamera toipuu hyytymisestään. Tämä ei tee ehkä hyvää kameran akulle, mutta tekee omalle, mielelle. Olen hämmentyneenä seurannut, kuinka pienet muutokset valossa vaikuttavat näiden jääkuvien sävyihin: keskipäivän kuvissa sininen saa vallan, mutta vain puolta tuntia myöhemmin värimaailma on aivan erilainen.

Kuvatessani en ole keskittynyt turhia tekniikkaan tai edes tarkentamiseen, koska en aio esittää kuvia sellaisenaan, vaan ne ovat vain tulevien teosteni rakennuspalikoita kymmenien muiden palikoiden joukossa. Silti melkein jokaisesta kuvasta löytyy piilotettuja maisemia - merenrantoja, vuoristoja ja metsikköjä - ja epätarkat räpsäyksetkin muuttuvat kuvapinnoiksi, joita katsellessa aika unohtuu. Kuvaaminen on kuin meditaatiota, jolloin huoli kevään tiukasta aikataulusta ja niukasta kassanpohjasta unohtuu ja sitä uppoutuu vain näihin kuviin, jotka itselleni näyttäytyvät melkein jonkinlaisina visuaalisina runoina.

---

The whole autumn I waited for the frost to come, so that I could start taking "material" photos for my exhibition next January (2017). During the last winter I took photos of the frozen balcony window to be used in my future artworks, but somehow the result was not quite what I was seeking for, so I had to wait to another year to continue with my project. I was impatient enough to freeze water in my freezer already during last autumn, but it froze in very different manner, and there was not space enough in our small freezer to get what I wanted. Now, right after it went below zero, I changed the balcony into some kind of ice laboratory (like there wasn't enough coldness around our house before that, especially when our radiators don't seem to warm enough.)

Each day I have taking photos for those couple of hours when the sun is up (I really don't want to use any artificial lightning to this project, when even my day light special light fixture won't create same kind of light that the outside dimmed and blurry and cold winter light is). I've kept a warming pause when the camera has stopped working because of the cold, and I've had to wait until it works again. This maybe doesn't do any good to its battery, but it does do some good to mine, to my mind. I've been following how the small change in light fast affects to the tones of these ice photos: in midday photos blue takes over, but just an half an hour later the colour scheme is all too different.

When I have been taking photos I haven't been taking care of the technique or even focusing, because I won't be exhibiting the photos as themselves, but they are just mere building blocks to my future artworks, among dozens of other building blocks. Even then there is some kind of hidden sceneries in almost every shoot - the sea shores, mountains and forests depicted - and even the unfocused snapshots turn out to be image surfaces that you can just watch to forget the time. To me this kind of photosessions are like meditation, when the worries about the tight schedule of the spring and the too rapid emptying of my bank account can be forgot, and I just get absorbed in these pictures, which are almost like some kind of visual poems to me.

Plankkon kuukauden teos / The Artwork of the Month

Teokseni Kyynelpuun taimi (2013) on Plankkon kuukauden teoksena. Lue teoksen taustasta Plankkon nettisivuilta.

---

My print The Seedling of the Tree of Tears (2013) is Plankko Artwork of the Month in January 2016. I have written a short story about it in the Plankko webpage (in Finnish), here's a rough translation:

The Seedling of the Tree of Tears is an artwork that I can't get out of my system (and I don't know how to and don't really want that to happen). The work was finished in the beginning of 2013, that is about exactly three years ago, but it is still as current to me as it was when I made it.

The Seedling of the Tree of Tears follows thematicly the Fruits of the Tree of Tears trilogy, which was finished a year earlier, and these works and all the future artworks on this theme are fruits of the Tree of Tears work, still unfinished - it is my ongoing project, which I had planned to be rather big sized and which I have made on and off about ten years. (The theme itself is very clear for me and a general sketch is drawn, but after dozens of testings I still haven't found a right way to finish the work and I still have to make several material tests befgore I find the right way to go on.)

I have planned the whole Tree of Tears theme as a bigger whole, which would be installation-like, or maybe a different kind of garden-like installation at the exhibition. When I have gone round about the theme, I have also started to write a small Teargardener Memo book, to which I have documented my working process during the years, and now and then I have made some notes regarding the Tree of tears, and its seedlings and fruits - facts and fiction generously mixed. When I made the Fruits of the Tree of Tears trilogy in 2012, I actually made it as an illustration to this book, and right after I had printed the series, I realised that I would like to have a different kind of resonance to those other artworks, that would depict the seedlings surrounding the tree of tears. I tried about everything to find the right path. I tried to set up different kind of nursery gardens placing clay pots around here and there, and I tried taking reference phohos of real plants at flower shops and at corners of fields, but nothing seemed to work. In a way I had very clear in my mind what I would like to make, but not clear enough to just replicate the image and atmosphere what I had tattooed in my mind.

Until at the end of summer 2012 we travelled to Florence. The merciless heatwave was scorching the city and media warned about moving outside in midday because of the heat. There was no green anywhere: the sun had burned the grass and tree leaves of the parks to dry and brown, and because there was shortage of water, no plants could be watered. We saw the impact clearly at the botanical garden (Giardino dei Semplici), where the plants were swaying exceptionally colourless and where the grass crunched under our feet, even when the high and bushy trees made some shady shadown to the garden. The most sensitive plants and seedlings had been moven in the chill of the stone building, here and there around concrete wall several plant refugees tried to survive. I was very concentrated on photographing the mesmerizing light, that flowed in between the canvas shreds which covered the windows partly and tried to protect the place from the sun - and then I suddenly realised that I was in the middle of the garden of the trees of tears. There were some clay pots on the window board, that had some moist black soil in them, not scorched by the sun. There were no seedlings of the tree of tears of course, but next to them was a small notebook with some notes in them, just what I had imagined the Teargardener Memo book to be. The afternoon light sifted in in unspeakable manner, and I just saw the works around me, ready to be picked. I took dozens of photos, and one of them gave a life to the first Seedling of the Tree of Tears and ended up printed.

The Seedling of the Tree of Tears was finished as a "single" work, although that wasn't the plan originally: the two sister prints of same size are still waiting to be finished. Right after printing the artwork I had to leave my creative work for a while because of other responsibilities, and after that some other duties have kept me away from my Trees of Tears. But the process hasn't ended. After a three year break I visited the Giardino dei Semplici a second time in 2015, taking photos with a better camera and in a different light. During the autumn 2015 I sorted and indexed the pictures ready for the working process and I drew a significant amount of sketches to the Teargardener Memo book.

I also returned in very concrete way to The Seedling of the Tree of Tears artwork last year, when I had to make the last prints of the series (of edition of 15). Because the colour range of my new inks was a bit different, I had to readjust colours and I had to examine the artwork very closely and as pedanticly as I did when I originally made the artwork. At first repeating the same (different) process mostly irritated me, but after I got to work, I noticed that I'm looking at the artwork in very different way as I did when I made it first time. I found several details which I had forgotten, and I learned to structurise some technical solutions, which inspired to continue the series. I have left the test and colour adjustment prints in my work desk and they are filled with notes for the future. So, the artwork turned to be also my tool for the future works on this theme.

In a way The Seedling of the Tree of Tears is a key work to the whole Tree of Tears entity, in which all the works will follow the visual path this work has built. Then, someday, when it will be finished.

Suuria asioita / Big Things

The mailman brought me today a mysterious package. When I opened it, I found a new book by Sanna Aavaluoma, on the psychotherapeutic care of people suffering from dementia, with one of the prints from my 'Absent' print series on cover (which I have also designed). I have enjoyed the collaboration with Sanna during the past few years, and the words she has written about our collaboration on the pages of this book actually brought some tears in my eyes. The best day of December so far. ♥ #artistlife #artist #Absent #books #dementia #bookcover #bookcovers #alzheimer #SannaAavaluoma #Aavaluoma

Kuva, jonka Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) julkaisi 22. 12ta 2015 klo 7.12 PST

Vuosi on ollut niin täynnä iloa ja surua ja Suuria Hetkiä niin hyvässä kuin pahassa (yksityiselämässä ja ammatillisen meiningin kannalta, maailmantilanteesta puhumattakaan), että olen välillä nukkumaan mennessä toivonut seuraavalta päivältä sitä, ettei tapahtuisi yhtään mitään, ei hyvää eikä huonoa. Mutta joulukuussa meno on vain tiivistynyt ja monen yksittäisen päivän sisään on mahtunut epätasaisesti kiihtyvää ja hidastuvaa vuoristoratameininkiä siinä määrin, että hengitys ei oikein ehtinyt tasaantua lyhyen joululoman aikanakaan. Itseasiassa joululomaakin oli tarkoitus pitää vähän pidempi aika, mutta tapahtui kaikenlaista, mikä typisti kaksiviikkoiseksi tarkoitetun loman kahteen päivään, ja tässä nyt virittelen itseäni tekemään työtä, josta vannoin luopuvani totaalisesti jo jonkin aikaa sitten. Mutta jospa tuo vuoden vaihtuminen olisi sitten se viimeinen rajapyykki, jonka jälkeen pystyn keskittymään ainoastaan omiin projekteihini, edes vähän aikaa.

Onneksi henkisen vuoristoratani vauhti hidastui muutamaa päivää ennen joulua ja vaunu pysähtyi ainakin hetkeksi huipulle: posti toi juuri ennen joulua Sanna Aavaluoman kirjan Muistisairaan psykoterapeuttinen hoito ja hoiva, johon Sanna toivoi kanneksi Poissa-installaationi vedosta 191. Kirjan teema on itselleni tärkeä, ja teoskuvan näkeminen kannessa, sekä sisälle kirjoitettujen kiitos-sanojen lukeminen tuntuivat tärkeimmältä jutulta, mikä on tapahtunut pitkään aikaan. Tuntuu, että tällaisina hetkinä teos saa merkityksensä.

Tällaiset hetket myös laukaisevat päässä jotain. En ole sinänsä pahoillani, että joululomani typistyi lyhyeen, koska päässäni on viimeisen viikon ajan sinkoillut ideoita uusiin teoksiin ja sekä kuva- että materiaalikokeiluihin, joten olisin lomalta palannut työpöytäni ääreen joka tapauksessa ennenaikaisesti. Nyt vaan joutuu juoksemaan tuon tahmean muiden töiden esteradan läpi, ennenkuin pääsee niiden omien juttujensa pariin. Mutta tällä innolla sekään ei nyt näytä enää niin massiiviselta. Ja ehkä tällä kertaa ryömin suvereenisti alta, tai ainakaan en yritä ylittää korkeimmalta kohdalta.

---

This year has been so full of joy and sorrow and Great Moments in both good and bad (in private life and with my work with art, not to mention what happens in world), that when I have gone to bed I have sometimes wished that absolutely nothing would happen the very next day, nor good or bad things. But in December the things have piled up and many days have included unevenly accelerating and slowing rollercoaster feeling, and so much so, that I've been out of my breath still through my short Christmas holidays. Actually, I had planned to have a bit longer Christmas holidays, but some unexpected stuff happened, which shortened my two-week holidays into two days, and now I'm trying to get myself to do some work, which I promised myself to give up already some time ago. But if the New Year would be finally The Final Finish Line, after which I could concentrate only to my own projects, at least for a while.

Luckily this emotional rollercoaster slowed a bit just a couple of days before Christmas and the car stopped to the top, at least for a moment: the mailman brought me a new book by Sanna Aavaluoma, on the psychotherapeutic care of people suffering from dementia, with the print 191 from the Absent installation on the cover. The theme of the book is very important for me, and seeing my print on the cover, and reading the inscription from the book... it felt it was the most important thing happened to me for a long time. It feels, that in these kind of moments my artwork finds it meaning.

These kind of moments also make something happen in my head. I'm not very sorry about my holidays shortening into two days, because during the last week so many ideas for new art work and both image and material experiments have been flying in my brain, that I would have returned to my work desk anyway before I was originally meant to. Now I just have to run through the sticky obstacle course before I can get to work with my personal projects again. But with this enthusiasm it doesn't seem to be so massive project anymore. And maybe this time I just crawl under the obstacles, or at least won't climb over the highest peak.

Lepopäivä / Rest Day

[Kun hevonen halusi olla sininen seepra / When a Horse Wanted to Be a Blue Zebra
Kun hevonen halusi olla punainen seepra / When a Horse Wanted to Be a Red Zebra
Kun hevoset halusivat olla seeproja – When the Horses Wanted To Be Zebras
2014, pigmenttimustevedoksia/pigment ink prints]


Viikonlopun Jouluisen taidebasaarin jälkeen on kuin maratonin suorittanut, eikä tähän tilanteeseen sovi kuin klisee: väsynyt, mutta onnellinen. Tänä vuonna ei vedoksia mennyt kaupaksi aivan entiseen malliin, mutta onneksi oli kaikkea pientä, kuten kortteja ja Värikki-kyniä, jotka paikkasivat tilannetta. Suuret kiitokset niille, jotka uskalsivat omasta/Suomen/maailman taloudellisesta tilanteesta huolimatta ostaa kotiinsa vedoksen. Sanoin tosin Jyväskylän taidemuseon henkilökunnallekin, että jotenkin on aina sellainen fiilis, että kun saa pöydän hinnan maksettua ja vaikka pizzarahat päälle, se on jo tässä tapahatumassa tarpeeksi (vaikka onneksi tuli taskunpohjalle vähän enemmänkin kuin pizzarahat). Jotenkin tässä tapahtumassa ei tunnu turhauttavalta seisoa pöydän takana, vaikka myyntiä ei syntyisikään, koska kontakteja kävijoihin kuitenkin syntyy ja tärkeää on myös muiden taiteilijoiden näkeminen. Ja näin monen vuoden jatkumona basaarista on tullut myös merkki sille, että sen jälkeen, kun vedokset ja muut tavarat on purettu kuljetuslaatikoistaan omille paikoilleen, on jo pienen talvihiljentymisen aika. Basaari tuppaa olemaan aina se viimeinen iso rutistus ennen keskitalven juhlia. Muutama viikko hengittelyä ja sitten uuteen vuoteen uusilla ajatuksilla.

Hiljentyminen näkyi heti tänään niin, että oli aikaa piipahtaa Hyvän Ystävän kanssa kahville. Tai ei sitä voi oikein piipahtamiseksi sanoa: istuimme miltei viisi tuntia kahvin ja teen ääressä ja keskustelimme niin työstä kuin vapaa-ajasta. Oli jotenkin ihanaa vain olla kiireettömästi, harvinaista herkkua.

Kotona laatikoiden purkaminen on jatkunut yhtä hitaan varmalla otteella. Yritän tolkuttaa itselleni, että nyt ei ole kiire mihinkään ja purkamisenkin saa tehdä rauhassa. Huomenna vien Beckerille korttitäydennyksiä ja Värikkejä, joita lupasin viikonloppuna muutamalle asiakkaalle paikan päälle toimittaa.

Jos vaikka illan katsoisi televisiota.

---

After the Art Bazaar event last weekend it feels like after running a marathon (or so I imagine), and I can only say cliches, like "tired but happy". This year I didn't sell prints as much as in the part years, but I was lucky to have all kinds of small stuff, like postcards and wax pens which helped a lot. A Grand Thank You for all you, who dared to purhase yourself a print, despite the economical situation right now. Though, I told to Jyväskylä Art Museum personnel, that I always have a feeling, that if I just can pay the table price and just some money for pizza in top of that, that is enough with this event (but I'm really happy, that I got a bit more than that pizza money). Somehow in this event I'm not frustrated to stand behind my desk even there would not be any sales, because there are still contacts with visiting people and it's also important to chat with other artists. And after these several years of bazaar event, it has grown to be a landmark for downshifting: after prints and other stuff is taken from their boxed to their own places, it's time to just slow down for a while. The bazaar seems to be always the final big push before the mid winter festivals. A couple of weeks of breathing and then towards the next year, with new thoughts.

Downshifting was already seen today, when I had some time to go and meet my Good Friend in one cafe. Actually, we sat nearly five hours with tee and coffee, chatting about both work and freetime. It was just lovely to just sit without any hurry, rare thing.

At home I have continued emptying the bazaar boxes slowly but surely. I try to convince myself to believe, that now I really don't have any deadline with this and I can unpack in no hurry. Tomorrow I will take some new postcards and wax pens to Becker.

And maybe I watch some telly this evening.

Kotka, Uusikuva

Tämä, jos mikään, on surullista. Näyttelysopimus, jossa lukee selvästi, että koska Kotkan kaupunki säästää, tila on laitettu myyntiin, ja että jos Galleria Uusikuvan tila myydään ja gallerian toiminta loppuu, näyttelysopimus mitätöityy. Kirjeen avattuani ja sopimusta lukiessani päässäni pyöri surrealistinen karuselli. Milloin tällaisesta on tullut todellisuutta?

Tällaisessa epävarmassa tilanteessa mietin muutamaan kertaan uskallanko sitoutua järjestämään näyttelyä, jota ei ehkä sitten olekaan: jos haluaa hankkia majoitukset edullisesti, ne pitää varata hyvissä ajoin, ja kaikki muutkin järjestelyt ja kuljetukset maksavat hyvän summan ...ja jospa saankin kaikki teokset roudattua paikalle vain huomatakseni, että alasajo on niin pikainen, että jään teosteni kanssa sateeseen seisomaan. Mutta sitten ajatukseni valuivat hiljalleen itse galleriaan ja kotkalaisiin. Kaupungissa ei ilmeisesti ihan hirveän montaa galleriatilaa ole ja Uusikuvan menetys jättää varmasti valtaisan aukon kulttuurikartalle. En ole itse päässyt koskaan paikan päällä käymään, mutta tilaa esittelevistä kuvista välittyvä tilan suuruus, valo ja tilaratkaisut ovat lumonneet minut jo etukäteen. Jo sellaisenaan tuntuu harmilliselta menettää tila galleriakäytöstä, mutta jos samalla menetetään myös galleriatoiminta kokonaisuudessaan... Kuinka iso säästö tällaisesta voi tulla? Summat varmasti löytyvät jostain, mutta silti veikkaan, että näennäinen.

Ehkä jotain voi vielä tehdä. Addressit.comista löytyy "Pelastetaan Galleria Uusikuva Kotkassa" -adressi, jonka jokainen asian tärkeäksi tunteva voi käydä allekirjoittamassa.

http://www.adressit.com/pelastetaan_galleria_uusikuva_kotkassa

---

This is so sad. I just signed an exhibition contract, which says, that because Kotka city (or should I day town) needs to get savings, it has put the space of Gallery Uusikuva on sale, and if the gallery space is sold and the gallery activities ended, that also invalidates / cancels the agreement. When I opened the envelope and read through the agreement, the surrealistic merry-go-round started running in my head. When this kind of activities have taken place in reality?

In this very uncertain financial situation I thought about signing the agreement - can I really engage myself to the exhibition that might never happen: if I want to book a cheap accommodation, I would need to do that in good time, and all those other arrangements and shipping of the artworks will cost a good amount of euros ...and what if I get my artworks there just to notice, that the process has been so fast, that I will be left alone with my artworks in the rain. But then I started to think about the gallery itself, and the people in Kotka. It is a very small town, and apparently there aren't many gallery spaces, so losing Uusikuva will absolutely leave a large whole. I have never visited the gallery on site, but what I've seen in photos, the spaciousness, light and the building itself, are fascinating. It would be regrettable enough to lose the space from gallery use, but if at the same time it will be the end of the whole gallery activities... How much savings could that give? I bet there can be found some big sums on paper, but still I guess that they would be just apparent ones.

Maybe there's still something to be done. The Finnish site addressit.com hosts "Pelastetaan Galleria Uusikuva Kotkassa" -adressi - which means "Save the Gallery Uusikuva in Kotka", where everyone who thinks this is important, can go and sign. Please do.

Granny's Legacy

Granny's Legacy -muistipelikortit / memory game cards (koko / size A5) (below in English)Toisenlainen joulukortti -...

Julkaissut Monsterium - Kuvituksia 30. marraskuuta 2015

Monsterium PopUp 28.-29.11.2015 B521 Joulumarkkinoilla / at Christmas Fair