Kesähaiku II - Summer Haiku II, 2020
Heinäkuun alussa pääsen aloittamaan puolentoista kuukauden työskentelyn Taiken apurahalla, mistä olen ihan suunnattoman kiitollinen! Olen koko kevään toteuttanut aiemmin tekemääni työsuunnitelmaa (luontoon ja valoon sidottuna antotypia-projektin lykkäämisellä ei ole ollut paljon vaihtoehtoja), ja sen rinnalla räpiköinyt pientä ylimääräistä silpputyötä pinnalla pysyäkseni - vähän niinkuin kolmivuorotyötä kolmessa vuorossa neljäsosapalkalla normaalista - ja kieltämättä kesäkuun alussa alkoi tuntea jo lievää taisteluväsymystä. Mutta ei mitään sellaista oikeaa: lähinnä vain ärsyyntymistä asioiden etenemättömyydestä. Se meni helposti ohi, kun nosti jalat olohuoneen pöydälle ja laittoi jonkun hyvän leffan (tai tositeeveetä) pyörimään.
Vaikka elämä normaalitilanteessakin on taloudellisesti hyvin arvaamatonta (kuten kaikilla, jotka eivät saa säännöllistä palkkatuloa), keväällä epävarmuus nousi potenssiin sata. Siltikin, jos pään päällä tummana pilvenä roikkunutta uhkaa työhuoneen menettämisestä ei oteta huomioon, kaikkein raskaimmalta on tuntunut kaikki muu epämääräisyys. Valuutallisesti kuiviin kausiin on tottunut, mutta silloinkin voi yleensä suunnitella ja keskittyä tulevien projektien siihen toteutukseen, joka ei vaadi killinkejä tilin pohjalla. Mutta miten voimaton voikaan olo olla, kun häviää suunnittelun mahdollisuus ja tulevien päivämäärien tukiranka. Kun yksikään projekti ei etene mihinkään suuntaan, koska kukaan ei voi tietää, mitä on tapahtumassa. Ei kannata valmistella mitään, eikä voi lyödä lukkoon mitään, eikä voi... mitään.
Tässä hetkessä eläminen on yllättävän vaikeaa, kun normaalisti joutuu miettimään asioita kaksi tai kolmekin vuotta etukäteen, jotta asiat rullaisivat. (Nyt esimerkiksi haetaan vuoden 2022 näyttelyaikoja.)
Kavereiden kanssa jutellessa huomasi, etten ole ainoa uuden opettelun äärellä.
Yksi kollega kuvasi prosessia päämäärälliseksi hapuiluksi: tavoite on tiedossa, mutta ei mitään aavistusta, miten perille pääsee. Siispä vain sokeana sumussa kovinta ääntä kohti.
Toinen kollega kuvasi kevättä labyrintiksi: ei tiedä, mihin pitäisi mennä, sitten kulkee innolla johonkin suuntaan, kunnes törmää seinään, ja taas uusi yritys, uusi seinä, uusi yritys, uusi seinä. Ja sitten, kun luulee, että on perillä, onkin labyrintin keskustassa ja tajuaa, että edessä on toinen samanlainen etsintäprosessi ulos.
Kolmas kollega kuvasi kevättä kyydissä istumiseksi. Kun on itse oppinut pitämään ohjaksista kiinni ja viemään kärryjään (tai kivirekeään, kuten kollegan alkuperäiset sanat kuuluivat) mihin suuntaa haluaa, on kyllä ollut hankalaa heittäytyä passiivisena kyytiin istumaan - varsinkin, kun on koko ajan tietoinen siitä, ettei ohjastajaa ole lainkaan. Virran vietävänä, tuulen tönimänä, nuoralla tanssimista tyhjän päällä, mitä näitä vertauksia nyt onkaan.
Omalla kohdallani jonkinlaisen teosmyynnin jatkuvuus ja se, että oman teosmyynnin varassa eläminen nyt vain on normaaliaikoinakin niin epävarmaa, ehkä vaikutti siihen, että minkäänlaista oikeasti epätoivoista oloa ei itselleni päässyt keväällä syntymään. Työprosesseja oli jo valmiiksi työn alla niin monta, että projektien moniajo rinnakkain sen päättömän räpiköimisen rinnalla piti kompassin suurinpiirtein samassa suunnassa. Sitä vain keskittyi tekemään. Ja kiipeämään esteiden yli, ja ryömimään niiden alitse. On väsyttänyt (kyllä!) mutta toisaalta ideoita on tullut enemmän kuin mitä pystyy toteuttamaan. Kirjoittelemani to do -listat huomioineen ovat antaneet sitä pientä kaipaamaani tukirankaa tekemiselle ja maneerista mekaanista tekemistä (kuten pahvien leikkaamista) on ollut tarpeeksi täyttämään ne tyhjät kohdat päivistä, jolloin pää ei tuota mitään merkityksellistä. Loppukevät oli loppujen lopuksi tasaista ja säännöllistä epäsäännöllisyyttä, päiville syntyi epämääräisyyden vakiorytmi.
Sitten, yhtä-äkkiä, eilen iltapäivällä, takavasemmalta yllättäen iski aivan tolkuton ja totaalinen uupumus.
Aikalailla tasan yhdeltätoista sähköpostiin tuli viesti Habitarelta: tapahtuma on siirretty syyskuulta marraskuun loppuun. Tämän vuotinen Habitare olisi tuonut itselleni uutta sumplittavaa ilman koronakevättäkin, kun joudun miettimään uusiksi sekä kuljetus- että kalustekuviot ja melkein kaikki käytännöt, joiden vakiintuminen on helpottanut aiempia osallistumisia. Kaikenlainen suunnittelu (tai siis lähinnä se, etten ole ehtinyt suunnitella) alkoi kummitella jomotuksena takaraivossani jo toukokuun puolella - ja nyt, yhtä-äkkiä kuin taikaiskusta sain yli kaksi kuukautta lisää peliaikaa! Helpotus siis sinänsä, mutta pienenä sivuprosessina olen ehtinyt jo useamman kuukauden jännittää, miten käy hotellivaraukseni, jos Habitare perutaan tai siirtyy (edullisin hinta oli etukäteen maksettu, vailla perumis- tai muutosmahdollisuutta). Viestittelyä, odottelua ja lopulta iltapäivällä tieto siitä, että majoitusvaraus saatiin siirrettyä uusiin päivämääriin ilman lisäkuluja. Helpotus, joka tuntui aivan käsittämättömän suurelta. Ja se oli se hetki, kun oma akkuni tyhjeni täysin.
Kävelin kotiin jonkinlaisessa henkisessä usvassa. Istuskelin kampuksella kiviportailla tuulen viilennettävänä ja kuuntelin punakylkirastaan asioita. Kiireen häviäminen tuntui konkreettisesti ensin viipyilynä kotimatkalla ja sitten aikaansaamattomuutena kotona. Työkoneen avaaminen nappia painamalla vaati varttitunnin maanittelua ja ponnistuksen jälkeen kesti vielä toinen vartti ennenkuin sain itseni lähettämään muutaman pakollisen meilin - vaikka ne mieleisiä asioita olivatkin. Olin aivan varma siitä, etten jaksa enää mitään tänä kesänä. Ajattelin, että heittäydyn sängylle selälleen makaamaan ja annan kärpästen lentää avonaiseen suuhun. Nukahdin ennenkuin pää koski tyynyä.
Tänä aamuna heräsin ukkoseen ja sateeseen. Maailma tuoksui hyvälle. Väsytti, mutta hyvällä tavalla. Totaalinen uupumus oli poistunut, tilalle oli tullut rento raukeus. Aamukahvia juodessani kuuntelin autoja märällä asfaltilla ja katselin esiin pyrkivää auringonpaistetta - ja yhtä-äkkiä oli ihan itsestäänselvyys, että heinäkuussa on jälleen aika avata työhuoneeni ovet jälleen vieraille. Edessäni pöydällä on kalenteri. Muutamia päivämääriä pitää vielä järjestellä, mutta eivätköhän ovet aukea viimeistään heinäkuun toisena päivänä.
Jos sitten tilanne muuttuu... se on sitten sen ajan juttu. Virran vietävänä, kuskittomassa kyydissä, tuulen tönimänä - kyllä tässä johonkin suuntaan on menossa.
Tekstit
