perjantaina, marraskuuta 15, 2019
lauantaina, lokakuuta 26, 2019
En minä vaan muut / Not me but others
Oma elämäni on viime aikoina keskittynyt kirjoittamisen lisäksi tekniikkakokeiluihin ja ylipäätään sellaiseen kaikenlaiseen valmistelevaan juttuun, joka ei vielä pitkään aikaan näy paperilla. (Puhumattakaan putki- ja keittiöremppaevakosta - tänään kävimme katsomassa kotia, jossa on jo kylppäri aikalailla kohdillaan ja vanhan keittiön tilalle tulleet uudet kaapit...) Mutta onneksi muut tekevät: Galleria Beckerissä Jyväskylässä juhlistetaan Taidemaalariliiton 90-vuotista taivalta juhlanäyttelyllä. Timpalta on näyttelyssä yksi maalaus, joka on vissiin ollut aiemmin esillä vain viime vuonna Tourulan taiteilijoiden avointen ovien päivässä ja sen jälkeen joulun alla työhuoneellani. Mutta ei varsinaisesti yhdessäkään näyttelyssä aiemmin. Sinne siis, mars! :)
...
During the last weeks my life has been spinning around writing, and also with testing different techniques - and making all kinds of preparations but not finished artworks for a while. (And also one time consuming thing has been our renovation. Today we visited home where bathroom is just about finished and kitchen cabinets are already installed...) But luckily there are other artists more active at the moment: at the Gallery Becker in Jyväskylä the exhibition of several painters is celebrating the 90th anniversary of the Painters' Union. Timo is also showing his one painting in the exhibition; it was shown earlier only at the open doors event at his studio and then before last Christmas at my studio, but it hasn't been shown in any exhibition before. So, please take a visit! :)
.
lauantaina, lokakuuta 05, 2019
Työhuoneella ja muuallakin / At my studio and also somewhere else
Viimeksi oli Konstrundanin aikaan niin kova pöhinä työhuoneella heti aamupäivällä, että ajattelin aikaistaa työhuoneaukioloani parilla tunnilla. Kun ennen olen tullut tänne puolelta päivin, tänään päätinkin avata ovet jo kymmeneltä. No, onneksi en eilen illalla raatanut itseäni ihan uuvuksiin viimeisten Habitare-pakettien purkamisen kanssa, sillä kello lähentelee puolta kahtatoista, eikä täällä ole käynyt ketään!
Siitä huolimatta on ollut jotenkin aivan ihana aamu. Olen herätellyt itseäni pienillä hommilla (kylttiteksti valmiiksi ja kyltti ulos; näyteikkunalle jotain pientä esille; värikkäät matot lattialle) ja kun sitten äsken istahdin hetkeksi nojatuoliini kuuma teekuppi kädessäni ja katselin ulkona hitaasti (ja vain hitusen aikaa) satanutta lunta, tunsin itseni yhtä-äkkiä aivan järjettömän onnelliseksi siitä, että minulla on tämä tila.
Etenkin nyt, kun oma prosessori on ollut koko vuoden melko jumissa ja sisäisessä kovalevyssä ilmeisesti joku pysyvä lukuvirhe, tuntuu, että todella tarvitsin tämän hetken. Ja tämän päivän. Istua, olla ja katsella.
Jo onkin aika sille näyttelypaussille, jota olen suunnitellut jo vuosia, ja joka piti viime vuonna pitää. Työtä en siis lopeta, mutta gallerianäyttelyitä en ole ensi vuodelle hakenut - on pakko vähän aikaa voida keskittyä täysin luovaan työhön. Hiljalleen alan päästä luomisen rytmiin jälleen kiinni.
Tänä vuonna on tosin kolmekin tapahtumaa, joihin aion vielä osallistua: Korjaamon Design Marketissa kävin viime vuonna ensimmäisen kerran ja oli niin hienosti järjestetty, että pakko on mennä toisenkin kerran (9.-10.11.2019 Korjaamo, Helsinki); Tampereen Designtorille hain kokeeksi nyt ensimmäisen kerran (7.-8.12.2019 Tullikamari) ja Jyväskylän Taidemuseon Jouluinen taidebasaari (14.-15.12.2019) on ihan jokavuotinen jouluperinne - siitä itsellä alkaa jouluaika. Mutta nämä on kevyttä kenttäurheilua: sekä Helsinkiin että Tampereelle lähden kahden matkalaukun kanssa ja se mitä laukkuun mahtuu, lähtee mukaan. Jyväskylän Taidemuseo on puolestaan ihan tuossa kulman takana työhuoneeltani. Tällainen roudaaminen, jota ei tarvitse viikkokaupalla pakata ja sitten saman verran purkaa, tuntuu mielekkäältä (ja kasvonaamio illalla hotellihuoneen sängyssä take awayta mussuttaessa tuo sen levollisen lisäarvon noihin matkalaukkureissuihin).
Työhuonettakin aion pitää avoinna. Tämän päivän jälkeen seuraavan kerran 16.11. ja sitten joulun alla pidemmän aikaa (päivät tarkentuvat lähiaikoina). Ja ensi vuoden puolella jatkan ovien auki pitämistä noin kerran kuussa. Nyt, kun tavarat ovat löytäneet paikkansa ja niiden esille ottoon ja pois laittoon on tullut rutiini, eivät nämä aukiolopäivät tunnu enää lainkaan vaivalloisilta ja väsyttäviltä - päin vastoin!
Eikä sekään haittaa, jos kukaan ei käykään. Vaikka rästihommiakin olisi tehtävänä ja niitä hyvin pystyisin tekemään odotellessa, tärkeämpää on se, että minulla on villasukat, teetä ja mattoja lattian lämmittäjinä, pehmeä mukava nojatuoli ja hetki aikaa vain istua ja olla.
---
The last time my studio was open during Konstrundan event there were so many people visiting my studio already in the morning, that I thought to start my open door day earlier today. Before I've always opened my doors at noon, and now I opened already at ten pm. Well, I'm glad I didn't work too late yesterday cleaning the studio, since the time already about half past eleven and no one has visited so far!
But still it has been absolutely wonderful morning. I've woken myself with tiny tasks (like writing the outdoor sign and setting the display window) and then when I just sat onto my chair with a hot tea cup on my hands, I suddenly felt myself unbelievably happy about the fact that I have this space.
Especially now, when my own inner processor hasn't work well all year and there's some problems with my inner hard drive, I feel, that I really needed this moment. And this day. To sit, to watch, to just exist.
FInally it's the time for my break on exhibitions, which I have been planning on for years and which I'm finally keeping. I won't stop working, but I haven't applied any gallery exhibitions for the next years - I just need some time to concentrate fully on my creative work. Slowly I'm getting back to the rhythm of creating.
There are still three events in my calendar this year: Korjaamo Design Market in Helsinki, to which I took part for the first time last year and I just had to apply there once again (November 9-10); Tampere Design Market to which I applied now for the first time ever (December 7-8, at Tullikamari) and Jyväskylä Art Museum Christmas Art Bazaar (December 14-15) which is already a tradition for me - that's where my Christmastime starts. But this is just lightweight working: the trip to both Helsinki and Tampere happens with two suitcases with me, nothing else. The Jyväskylä Art Museum is situated right across the corner from my studio. This kind of travelling where there's no need to pack for a couple of weeks and then unpack for another two weeks, is no work at all (plus there's something extra with laying a clay mask on your hotel room at the evening, eating takeaway and watching telly),
I also intend to continue my studio open doors days. After today the next opening date is November 16, and then there are more dates just under Christmas (dates to be announced soon). And in 2020 I'll keep my doors open about once a month. Now when there are places for things, there is a routine of how to set everything up and then in dismantling everything, which makes these open doors dates quite easy.
And it won't matter either, if no one comes. There are some work waiting to be done, and I just might be able to do them as I am waiting, but somehow it feels much more important that I have my woollen socks, tea and rugs warming my floor, a nice comfy chair and a moment just for sitting and breathing.
.
tiistaina, syyskuuta 03, 2019
Sivuhuomio / A side note
Elokuun lopun viikot ovat olleet ja tämä syyskuun alun arki tulee olemaan paketointia ja kelmutusta. Kun olen kertonut tuttavilleni, että syyskuun alkupuolelle kulminoituu viikon sisälle aika monta asiaa (asunnon suojaaminen putkiremonttia varten ja evakkoon muuttaminen, ensimmäinen osallistumiseni Konstrundaniin ja heti seuraavan päivänä lähtö Habitareen ja viikko messuilua), moni on muistellut omia putkiremppaan valmistelujen kokemuksiaan ja asunnon paketointia ja evakkoaikaa kauhulla ja ahdituksella. Itselleni taas se puoli ei tunnu lainkaan edes hankalalle.
Onhan tässä kodin paketoinnissa työtä, mutta ei se jotenkin tunnu yhtään niin kammottavalta prosessilta kuin millaiseksi kaikki sen tuppaavat kuvaamaan. Itseasiassa juuri tuossa juttelimme, että ei tämä ole sen suurempi homma kuin ihan normaaliin näyttelyyn valmistautuminen: pakkaamista kaaoksessa, asioitten järjestelyä, lisää pakkaamista; logiikkaa, logistiikkaa, tilankäytön sommittelua. Ei siinä juurikaan ole eroa, pakkaako tavarat huoneen nurkkaan vai teokset rahtiauton lavalle. (Kodin arjen tavaroita ei tarvitse edes pakata niin huolellisesti kuin herkkiä lasikehystettyjä tauluja!)
Jos jokapäiväinen poran mörinä ei tunkeiutuisi seinän takaa kuulosuojaintenkin läpi, ja jos Murphyn laki ei toteutuisi jokaisen pienen asian kohdalla (koska kaikki käytännössä joutuu tekemään kahteen, ellei kolmeen kertaan), tämähän menisi sutjakkaasti. Tällä hetkellä vielä tuo jatkuva asioiden hoitaminen moneen otteeseen koskee vielä vain työasioitani, mutta olen varautunut siihen, että sellaisia tulee rempan aikanakin. Tästä asioiden hoitamisesta ilman, että niitä saa oikeasti hoidettua, vain on tullut niin vakiojuttu, ettei hötkyily juuri auta.
Voi olla, että mieli jossain vaiheessa muuttuu, jos Murphyn laki alkaa toteuttaa itseänsä myös remontin osalta, mutta ainakaan tässä pakkailuvaiheessa ei remontti stressaa yhtään. Toisaalta vähän takaraivossa kiristää Habitareen pakkaaminen. Työtä on vielä aika paljon, ja päiviä kovin vähän, ja remonttipakkaamiselta jää melko niukasti aikaa hengailla työhuoneella. Eikä nämä pitkät pakkailupäivät itsessään mitään, mutta kyllähän se hieman kammottaa, minkälainen zombie siellä osastolla ensi viikolla seisookaan. Koska - ja tätä on varmaan vaikea kenenkään sellaisen uskoa, joka ei ole itse messuilla osastollaan pönötellyt - paitsi että messuille osallistuminen ja ihmisten tapaaminen on äärimmäisen antoisaa, on se myös aivan tolkuttoman uuvuttavaa. Paljon uuvuttavampaa kuin tämä remppaan valmistautuminen.
Tulinpa vain ajatelleeksi, että jos niin moni pitää tätä remonttimuuttopakkaamista niin järkyttävän väsyttävänä ja stressaavana, kuinkahan raskasta tuo näyttely- ja messutekeminen ihan oikeasti onkaan? (No, onhan se. Sitä ei ehdi juurikaan vain ajatella, kun pitää keskittyä siihen tekemiseen.)
---
The last weeks of August has been and the beginning of September will be filled with packing. When I have told my friends, that at the beginning of September a lot of things will reach their high-point (like covering the whole apartment with protective plastic and moving away for our bathroom and kitchen renovation, my very first Konstrundan event and right after that leaving to Habitare and one week in the fair), many of them has been remembering their own horrible bathroom renovation experiences and moving away for the renovation time with horror and anxiety. For me that part doesn't feel hard at all.
Yes, there is some work to be done here, but it really doesn't feel the horryfying process my frieds tend to describe it. Actually, we just discussed about this not being any more bigger job that normal exhibition preparations: packing in chaos, things to organize, more packing: locig and logistics. There's not really a big difference if I'm packing things in boxes at home or if I'm packing artworks in the back of the car. (Except the every day stuff doesn't require so delicate and careful packing as those framed artworks in glass do need...!)
If my ear plugs would complete block this horrible daily noise from drilling, and if Murphy's law wouldn't haunt me with every little issue (because I really have to do everything twice, if not thrice), everything would be just fine. At this moment that constant re-managing is affected only to my work, but I've prepared myself to see them with renovation issues too. But this is just so common these days, that I've gotten used to it.
It just might be that I'll be thinking quite opposite, if the Murphy's law would affect also the renovation, but at least at this packing phase it just doesn't stress me at all. On the other hand, I'm slightly stressed about packing for Habitare. There's so much to do and so few days left, and I haven't really got time to go to my studio because of this renovation madness. And even these long days of renovation packing don't feel bad, it just worries me a bit, what kind of zombie will I be next week on my Habitare booth. Because - and I know this is hard to believe, especially for those who haven't been presenting their works on fairs - even when having one's own little art shop and meeting people is extremely fantastic, it is also extremely exhausting. Much more so than this renovation preparation thing.
It just got me thinking, that if so many of my friend thinks this renovation packing is so exhausting and stressfull, just how exhausting really the exhibition and fair building really is? (Well, it is. There's just not time to think about that if you'd just like to get through the day.)
sunnuntai, elokuuta 25, 2019
Värien vietävänä - Taken away by colours
[Sadepäivä, Rainy Day, 2019]
Tässä on reilu pari viikkoa Habitareen, ja tänä aikana pitäisi saada muutama uusi teos tehtyä (kuvassa muuten yksi uusi työ tee-sarjaani; olen tehnyt sen aiemmin, mutta se on ekan kerran esillä Habitaressa). Ja pitäisi pakata koko Habitaren lasti (missä on aika iso homma, koska tavarat on levällään monessa paikassa tilanpuutteen takia), tyhjentää ja paketoida koti putkiremontti ja keittiöremonttikuntoon, ja remonttievakkomuuttaa pois. Mikään pienempi asia ei edes enää mahdu to do -listalle.
Tässä kaiken keskellä sain pienen hiljaisen viikonloppuhetken värien parissa. Olen jonkin aikaa kirjoitellut Ikoni & kulttuuri -julkaisuun (ent. Ikonimaalari) väriaiheisia kolumneja, ja elokuulle osui seuraavan deadline - juttu napolinkeltaisesta. Niinpä varasin työpöydälleni kasan kirjoja ja kupillisen teetä, ja pakenin päiväksi värien pariin. Itse kolumni on aika lyhyt, mutta varaan aina kirjoittamiseen koko päivän, koska sitten voin käyttää jäljellä olevan ajan muiden värijuttujen kirjoitteluun ja Colorian päivittämiseen.
Napolinkeltaisesta kertova juttu lähti ajallaan, sain pariin muuhun pigmenttiin liittyviä epäselviä asioita vähän selvitettyä, ja suomalaisesta väristä kertova kirjasuunnitelmanikin sai muutaman uuden muistiinpanon. Koko kirjoittamisprosessi oli ajatuksellinen keidas keskellä tätä hulvatonta kaaosta, joka toivottavasti vielä joskus takaisin kodiksi muuttuu - on vähän vaikea palata muuttolaatikoiden pariin, mutta kyllä se siitä. Itsekurilla.
Mutta jos vielä ihan vähän noita värijuttuja...
---
It's only a few weeks before Habitare fair, and in this time I should finish a few artworks, pack everything for the fair (which is quite a big job since the stuffs are in four places due to the lack of space), we should empty our home and pack everything for pipe and kitchen renovation, and we should also move to another place for the renovation. There's no room for any smaller things in my to do list.
In the mids of everything I managed to have a small silent moment with colours. For a some time now I've been writing a colour themed column for one Finnish publication (Ikoni & kulttuuri = Icon & culture), by Valamo monastery publications, and the deadline for my next column, about Naples yellow, is in August. So, I selected some books and tea to my desk and escaped for a day. The column itself is quite short, but I always book the whole day for writing, because then I can spend the reamining time to write other colour stories and update Coloria website.
The article about Naples yellow left on time, I managed to solve a few unclear questions about a couple of other pigments, and I also made some new notes to my book plan about Finnish colour. The whole writing process was like a oasis for my thoughs in the mids of this overwhelming chaos around me - which, in some day, hopefully, will turn to be our home again. It's just a little bit difficult to return to the packing and cleaning, but I will do that. Just need a bit self-discipline.
But maybe I can still spend a few minutes with colour before returning on what I should do...
lauantaina, elokuuta 17, 2019
Siivoamista ja kirppistelyä / Cleaning and flea marketing
Elokuun kaaoksesta, päivää! Yritän nähdä tämän putkiremppaan valmistautumisen ja asunnon tyhjentämisen mahdollisuutena selkeyteen. Paino sanalla "yritän". Elämä on normaalistikin sellaista ajallista palapeliä, mutta nyt, kun pitäisi tehdä pari kuvasarjaa loppuun, kirjoittaa pari tekstiä, valmistautua Habitareen ja samalla pakata asunto remonttikuntoon ja muuttaa väliaikaiseen asuntoon... Ja bonuksena viimeistellä tuleva keittiöremonttisuunnitelma, joka oli huomattavasti selkeämpänä päässäni puoli vuotta sitten.
Mutta aikatauluttamisella, ja aikataulun orjallisella noudattamisellahan tästä selviää. (Kai.)
Aloitan Habitare-valmisteluilla, koska joudumme muuttamaan täsmälleen samaan aikaan, kun Habitare alkaa, ja pahin remonttiasiakiire osuu juuri Habitarea edeltävälle viikolle. Juhlin sillä ajatuksella, että jos saan kaikki Habitare-asiat hoidettua ajoissa, muuttoviikolla voi keskittyä pääasiallisesti nimenomaan muuttoon ja remonttiin.
Olen aloittanut jo heinäkuussa pienten tavaroiden pakkaamisen laatikoihin ja lajitellut työhuoneelle ja kierrätykseen menevät erilleen. Tilapula on ollut ongelma jo kauan, eikä se tämänkään remontin myötä helpotu, joten tässä remonttirytinässähän sitä on helppo katsoa, mistä luopuu. Etenkin kirjoja ja lehtiä on kertynyt runsain mitoin, eikä niitä vain voi kaikkia säilyttää vaikka haluaisikin.
Suunnittelin jo aiemmin osallistuvani Siivouspäivään (joka muuten näkyy ihan harmillisen vähän Jyväskylässä, toivottavasti osallistujia tulee enemmän!) Ensin ajattelin pistää myyntipisteen asuntomme eteen, mutta kaikkien remonttiroinien takia se ei tunnu kovin optimaaliselta paikalta - joten olipa kiva muistaa, että onhan minulla työhuone! Elokuun viimeisenä päivänä katan kirpparitavarat työhuoneeni näyteikkunan eteen pihalle, ja jos sataa oikein kovasti, eikä katos riitä suojaksi, sitten tavarat saa nopsaan sisällekin.
Taidetta ei kirppariltani eikä alennuksessa löydy, eikä edes mitään taiteen tekemiseen liittyvää (paitsi ehkä kirjoja). Jottei tämän kanssa tulisi mitään väärinkäsityksiä, ajattelin alunperin pitää työhuoneeni oven kokonaan kiinni. Vaan sitten aloin miettiä, että eipä tuo paljon haittaa, jos joku haluaa käydä samalla vilkaisemassa työhuonenäyttelyni. Ja sitten ajattelin, että jos kerran siellä paikan päällä joka tapauksessa pasteeraan, niin miksi en samalla voisi pitää työhuoneen ovet avoinna ihan taiteenkin katselijoille ja ostajille.
Siis 31.8. klo 10-15, tervetuloa työhuoneelleni - ulkona kirppis, sisällä työhuonenäyttely ja normaalihintaisia teoksia!
***
It's just another chaotic August... I try to view this renovation preparing as a chance to the clearness. Emphasis on the word 'try'. I should finish a few image series, write a few articles, prepare myself for the Habitare fair and at the same time prepare our home for the renovation and move to a temporary house... And as a bonus I should still finish our kitchen renovation plan, which was notably more clear half a year ago in my head.
I'm pretty sure I can manage this all by scheduling everything and following the plan exactly. (I hope.)
I'll start by Habitare preparations, because our move-out date is exactly the same time when Habitare will start, and the week before is the most busiest week of all. I cherish the thought that if I'll get all the Habitare preparations made in time, I can then concentrate fully on moving and renovation on the week before.
I started packing small stuff already in July, and I've selected those that will go in my studio and those that I'll resell or recycle. The lack of room for all my stuff has been a problem for a while , and it won't get any easier in future, so this is a good time to check which things I am ready to give up. There are, for example, a lot of books and magazines, which I can't keep, even if I'd like to.
I decided to take part to the Cleaning Day event (flea market event) for a long time ago. First I had planned to carry all my stuff outside our house in garage sale style, but there's too much renovation stuff - not an optional choice. So, it was nice to remember my studio in the city center! On the last day of August I'll carry all my flea market stuff in the front of my studio.
Just to be clear: there won't be any of my artworks on flea market or in any sale. First I planned to keep my studio door closed all together, to avoid any misunderstandings, but then I started to think that if I'll be there anyway it would be quite stupid to keep my studio door closed...
So, welcome on August 31 from 10am to 3pm - fleamarket outside and a studio exhibition and normal price artworks inside!
keskiviikkona, heinäkuuta 31, 2019
Tarinoita Teijossa - Tales in Teijo
[Kyyneltarha-teeman vedossarjat ovat esillä tänä kesänä viimeistä kertaa, kahdessa hyvin erilaisessa paikassa. Kaikuja Kyyneltarhasta -näyttely Teijon masuunissa on avoinna 4.8.2019 saakka ja Kyyneltarha, HUONE ett RUM Inkoo 11.8.2019 saakka. Edellisessä postauksessani kirjoittelin toteutuneesta unelmastani Inkoossa, tällä kertaa Teijosta - ja näyttely loppuukin jälleen kerran liian pian! Koska lähden jo parin päivän päästä purkamaan näyttelyn, julkaisen tämän raakaversion... ettei jää näyttelyn päättymisen jälkeen. Lisäilen parempia kuvia myöhemmin - muun muassa niitä lumoavia otoksia Teijon ympäristöstä.]
Teijon masuunin Kaikuja Kyyneltarhasta -näyttely oli ikäänkuin onnellinen vahinko. Syksyllä 2018 puhuimme vedosteni tuomisesta myyntiin Teijon masuuniin. Tutkiskelin Teijon masuunin nettisivuja ja huomasin kyllä näyttelyhakuilmoituksenkin, mutta en tuolloin vielä hakenut näyttelyaikaa. Olin päättänyt pitää koko tämän vuoden näyttelyvapaana ja keskittyä vain ja ainoastaan luovaan työhön. Mutta toisaalta alkoi tuntua yhä vahvemmin, että työni Kyyneltarhassa kyynelpuutarhurina alkoi hiljalleen lähestyä loppuaan, eikä Kyyneltarha voisi odottaa yli vuotta seuraavaa aukioloaan (tässä vaiheessa en tiennyt vielä myöskään HUONE ett RUMin näyttelystä Inkoossa). Joten kun näyttely tuli uudelleen puheeksi loppuvuodesta, ilmaisin olevani kiinnostunut ehkä siitä pidemmästä syksyn näyttelyajasta. Jotenkin siinä kävi kuitenkin niin, että päädyin rakentamaan Kyyneltarhani keskelle vilkkainta turistiaikaa, heinäkuuksi 2019.
Aloin istuttaa Kyynelpuun kasveja tilaan jo varsin varhaisessa vaiheessa. En ollut koskaan käynyt Teijon masuunissa, mutta apunani olivat verkosta löytyvät valokuvat sekä pohjapiirustus.
Muutama kesän näyttelyissä käynyt on tiedustellut, mitä on käynyt pienistä erillisitä vaneriteoksista koostuvalle Kyynelpuulle. Se karsiutui kesän näyttelyistä pois jo varsin varhaisessa suunnitteluvaiheessa - kahdestakin syystä.
Ensimmäinen niistä oli näyttelytilan muoto ja ripustusmahdollisuudet: minulle oli tärkeää, että Kyynelpuu olisi seissyt näkyvällä paikalla niin, että näyttelykävijä näkisi sen joko heti sisään tullessaan tai ulos mennessään. Itse suuri tila olisi mahdollistanut hienon näkymän jo kaukaa ja yksi sijainniltaan ja kooltaan juuri sopiva seinä olisi tilassa ollut - mutta siinä oli kiskoripustus, joten siihen työn laittaminen ei olisi onnistunut. (Minkäänlainen irtoseinäke sitä varten ei ollut edes vaihtoehto.) Näyttelytilan ainoa seinä, mihin voi nauloilla kiinnittää, on keskellä oleva pitkä seinämä, joka toki olisi ollut mahdollinen ja sijoituksensa vuoksi hyvä vaihtoehto (koska se suurin kyynelpuuhan kasvaa keskellä Kyyneltarhaa). Mutta seinäkkeen toinen puoli oli ainoa vaihtoehto kyyneltäjille ja toisella puolella seinämää teoksen lähestymiskulma olisi ollut väärä.
Toinen, vähintään yhtä painava syy Kyynelpuun poisjäämiselle oli se, että Kyynelpuun hedelmiä lähti edellisestä näyttelystä niin paljon matkaan, että uusia olisi pitänyt tehdä melkoisesti. Olisin saanut varattua työskentelylle aikaa huhti- tai toukokuulta, mutta kauhulla ajattelin vaikeaa prosessia: joka ikinen samalla tekniikalla Aika sekuntien välillä -näyttelyyn aikomani teos epäonnistui, enkä yksinkertaisesti halunnut ottaa siitä mitään ylimääräistä stressiä kannettavaksi. Kumpikaan syy ei ollut varmaan yksinään sellainen, että olisin välttämättä jättänyt Kyynelpuun pois, mutta yhdessä ne muodostivat tarpeeksi suuren syyn jättää vanerityöt lepäämään laatikkoon työhuoneelleni.
Päätös ei kuitenkaan ollut mitenkään raskas, vaan oikeastaan helpottava, ja sinetöi ajatusta siitä, että nyt todella on viimeinen Kyyneltarha-näyttelyiden kesä. (Siksi en ajatellut teosta myöskään HUONE ett RUMin Inkoon näyttelyyn, vaikka siellä sille olisi löytynyt paikkakin.) Suuren Kyynelpuun poisjättäminen vapautti ajatusta miettimään kokonaisuutta uudelleen. Tilan koon vuoksi oli itsestään selvää, että näyttelyyn tulisi kuvia myös Kyyneltarhan ulkopuolelta. Ensimmäinen Kyyneltarhan ulkopuolelta mukaan valikoituva teos oli viiden kuvan sarja Kivet I-V, jonka ripustamista pitkälle seinälle oikein odotin. (Viidestä itsenäisestä kuvasta muodostuva sarja muodostaa vierekkäin ripustettuna yhden suuremman teoksen, eikä ole kovin montaa paikkaa, jossa teokselle löytyy ripustuksen jälkeen myös ilmaa kummaltakin puolelta!) Toinen (melkein) Kyyneltarhan ulkopuolelta mukaan valikoitunut teoskokonaisuus oli Teehetkiä-sarja. Valinta itsessään tuntuu ehkä vähän oudolle kokonaisuudessa, mutta sarjan ensimmäinen teos, Aamutee, on yksi Kyynelpuutarhurin päiväkirjan teoksista, siten linkki Kyyneltarhaan tuntui itsestäni luontevalta.
Vaikka Kyyneltarhan viimeisestä kesästä puhutaankin, näyttelyssä on ensimmäisen kerran esillä myös sellaisia Kyyneltarha-teeman teoksia, joita ei ole ollut aiemmin yhdessäkään näyttelyssä: muun muassa teokset sarjasta Kokoelmat, ja muutama pieni teos sarjasta Tuokiokuvia. Silti, koska myös teoksia Kyyneltarhan ulkopuolelta on mukana, ja vielä niin suuresti tilaa vievinä, tuntui myös hyvin luontevalta, että näyttelyn nimi vihjaisi jo muutoksesta: Kaikuja Kyyneltarhasta. Oli kummallista, kuinka niinkin pieni asia kuin pieni muutos nimessä voi melkein suistaa raiteiltaan: kun näin nimen ensi kerran painettuna julisteessa, ajauduin hetkeksi melkein katatoniseen tilaan. Jotenkin se kaikki konkretisoitui - kyynelpuutarhurin hommien loppuminen, monivuotisen urakan päätös, irti päästäminen.
Alkukesä oli niin täynnä pieniä vastoinkäymisiä, etten ehtinyt kyynelpuutarhurin hommien loppumistani suuremmin surra. Pienten epäonnisten sattumien sarja myös varjosti hieman näyttelyyn valmistautumistani. Teijossa näyttelyprosessi on sikäli omatoiminen, että taiteilija vastaa itse näyttelyn tiedottamisesta, lehdistökontakteista jne. - mutta kaikki aika, jonka olin etukäteen varannut tiedotustyölle, meni pienten akuutisti ilmaantuneiden ongelmien hoitamiseen: pieniä (ja vähän suurempia) ongelmia ilmestyi kuin sieniä sateella ja lopulta olin vain onnellinen, kun onnistuin saamaan näyttelyt edes jonkinmoiseen pakettiin. Olin vain tyytyväinen, että suoranaisesti näyttelyyn itseensä liittyviä valmisteluita ei nyt haitannut muu kuin se, että näyttelyjulistetiedostot korruptoituivat jotenkin, ja huomasin painolta tulleen ilmoituksen vasta siinä vaiheessa, kun en enää ehtinyt tilata uusia (ratkaisin asian printtaamalla itse julisteita sen verran, mitä papereita kotona oli - ei ollutkaan mikään ihan halpa keikka. (Ja tietenkin se, että lehdistöön en ehtinyt olemaan yhteydessä ajoissa ja näyttely jäi lehdistön osalta vähän tiedotuspaitsioon.)
Mutta en jaksanut sitäkään ihan hirveästi murehtia. Olin kuullut Teijosta pelkkiä positiivisia juttuja ja odotin innolla, että pääsisin näkemään pienen kylän, sen kuuluisan kyläkaupan ja maan pienimmän kivikirkon - siis itse masuunin ohella tietenkin. Ja kun sitten kesäkuun lopussa lähdimme miltei kahdeksan tunnin bussimatkalle (kolmen bussin vaihdot eivät ihan natsanneet yhteen) Jyväskylästä Turun ja Salon kautta Teijoon, olo oli kevyen odottavainen.
Teijo ei pettänyt työturistin odotuksia. Saavuimme lämpimänä kesäsunnuntaina ja majoituimme pittoreskiin majataloon. Tulopäivänä emme tehneet näyttelyn osalta vielä mitään muuta kuin sen, että tarkistin lähetyspakettien kunnon. Muutoin kävelimme pienen kierroksen ympäri kylää: ihastelimme renessanssikartanoa ja kuljimme sen vierestä puukujan läpi kameroitamme naksutellen, vanhan tammen ohi pienelle hautausmaalle ja sieltä taas sataman kautta majoitukseen, ja nukuimme kunnon yöunet ennen ripustussession alkua. (Hassujen luontokokemusten sarjassa: majatalossa löysin pienen hömötiaisen istumassa kenkäni reunalla, ja sen sai onneksi kannettua ulos kenkä kuljetusvälineenä.)
Itse ripustus olikin melkoinen urakka. Jo pelkän näyttelytilan koon vuoksi, mutta myös kiskosysteemin... Tilassa oli juuri se eniten pelkäämäni sivulta ruuvilla kiristettävä malli, jossa kiinnityksen pito riippuu siitä, kuinka kireälle ruuvin saa väännettyä - todella kätevä maalausten kiinnittämiseen, mutta lasikehyksissä olevien pienten töiden kiinnittämiseen melkoinen stressilelu. Onneksi Timppa oli mukana ripustusapunani (ja sen myötä enemmän sormivoimaa), ja onneksi olin varannut ripustukseen kaksi päivää - koska aikalailla se kaksi päivää ripustustyöhön meni. Mutta jos ei fyysistä ponnistusta ota huomioon, ripustaminen oli muutoin melko helppoa ennalta tekemäni suunnitelman mukaisesti; vain muutama työ vaihtoi paikkaansa.
Jo ennakkoon ihastuin Teijon masuunin gallerian isoihin ikkunoihin ja luonnonvaloon, mutta melko pian huomasin, että sillä oli myös haittapuolensa. Ihana valo, joka suurista ikkunoista tulvi sisään, teki kuvaamisen aika mahdottomaksi. Tavoitteeni on ollut kuvata näyttelyt melko kattavasti, mutta tunnustan, että Teijossa luovutin melko nopeasti. Otin kyllä kuvia, mutta niissä näkyy lähinnä seinää, lattiaa ja kehystettyä lasia, josta heijastuu lisää seinää, lattiaa ja kehystettyä lasia. Tyydyin ottamaan muutaman kuvan näistä loputtomista heijastuksista.
Luonnonvalosta huolimatta osaltaan näyttely jäi myös hieman hämäräksi, sillä jos näyttelysalin valot olisi laittanut päälle, heijastusten määrä olisi kerrassaan triplaantunut. Toisaalta, vaikka salin taaimmaisen osan hämäryys hieman vaimensi teoksia, keinovalon päälle laittaminen olisi muuttanut tunnelmaa - ja samalla tuntunut oudolta, kun tilassa itsessään on niin kaunis valo ja sitä tulee sisään verrattain paljon.
Ripustusurakan loppua odotti palkinto: kokonainen yksi, hidas vapaapäivä. Samoilimme kartanon puistomailla lyhyen Totin luontopolun, kävimme Sahajärven rannalla uimassa ja bongaamassa haapaperhosia (se oli sattuma!) Kotiinpaluun jälkeen tuntui kuin olisi käynyt jossakin kauempanakin lomalla.
***
Kuten jo jutun ajankohdasta huomaa (minun piti kirjoittaa juttu ripustamisesta piakkoin näyttelyripustusreissun jälkeen), näyttelyaika kului taas salakavalan nopeasti, vaikka se olikin viikkoa pidempi kuin gallerioissa yleiset kolmen viikon näyttelyajat. Tuntuu, etten ole ihan täysin ehtinyt vielä edes sisäistää kaikkea, mitä heinäkuussa on tapahtunut ja mitä palautetta on tullut - ja silti tuijotan mykistyneenä eteiseen pakkaamiani pakkaustarvikkeita, joita tarvitsen jo parin päivän kuluttua.
Aika on taas liian nopea minulle.
---
[This summer my Garden of Tears themed prints are on show for the last time, in two very different places. Echoes from the Garden of Tears exhibition at Teijon masuuni (Salo region) is open until August 4, 2019, and the Garden of Tears, HUONE ett RUM Inkoo until August 11,2019. Because there are so many words to write, I first wrote about my dream come true in Inkoo and this story is about Teijo. Unfortunately, due the lack of time, I'll have to translate it later - maybe after the exhibition has already ended.]
Teijon masuunin Kaikuja Kyyneltarhasta -näyttely oli ikäänkuin onnellinen vahinko. Syksyllä 2018 puhuimme vedosteni tuomisesta myyntiin Teijon masuuniin. Tutkiskelin Teijon masuunin nettisivuja ja huomasin kyllä näyttelyhakuilmoituksenkin, mutta en tuolloin vielä hakenut näyttelyaikaa. Olin päättänyt pitää koko tämän vuoden näyttelyvapaana ja keskittyä vain ja ainoastaan luovaan työhön. Mutta toisaalta alkoi tuntua yhä vahvemmin, että työni Kyyneltarhassa kyynelpuutarhurina alkoi hiljalleen lähestyä loppuaan, eikä Kyyneltarha voisi odottaa yli vuotta seuraavaa aukioloaan (tässä vaiheessa en tiennyt vielä myöskään HUONE ett RUMin näyttelystä Inkoossa). Joten kun näyttely tuli uudelleen puheeksi loppuvuodesta, ilmaisin olevani kiinnostunut ehkä siitä pidemmästä syksyn näyttelyajasta. Jotenkin siinä kävi kuitenkin niin, että päädyin rakentamaan Kyyneltarhani keskelle vilkkainta turistiaikaa, heinäkuuksi 2019.
Aloin istuttaa Kyynelpuun kasveja tilaan jo varsin varhaisessa vaiheessa. En ollut koskaan käynyt Teijon masuunissa, mutta apunani olivat verkosta löytyvät valokuvat sekä pohjapiirustus.
Muutama kesän näyttelyissä käynyt on tiedustellut, mitä on käynyt pienistä erillisitä vaneriteoksista koostuvalle Kyynelpuulle. Se karsiutui kesän näyttelyistä pois jo varsin varhaisessa suunnitteluvaiheessa - kahdestakin syystä.
Ensimmäinen niistä oli näyttelytilan muoto ja ripustusmahdollisuudet: minulle oli tärkeää, että Kyynelpuu olisi seissyt näkyvällä paikalla niin, että näyttelykävijä näkisi sen joko heti sisään tullessaan tai ulos mennessään. Itse suuri tila olisi mahdollistanut hienon näkymän jo kaukaa ja yksi sijainniltaan ja kooltaan juuri sopiva seinä olisi tilassa ollut - mutta siinä oli kiskoripustus, joten siihen työn laittaminen ei olisi onnistunut. (Minkäänlainen irtoseinäke sitä varten ei ollut edes vaihtoehto.) Näyttelytilan ainoa seinä, mihin voi nauloilla kiinnittää, on keskellä oleva pitkä seinämä, joka toki olisi ollut mahdollinen ja sijoituksensa vuoksi hyvä vaihtoehto (koska se suurin kyynelpuuhan kasvaa keskellä Kyyneltarhaa). Mutta seinäkkeen toinen puoli oli ainoa vaihtoehto kyyneltäjille ja toisella puolella seinämää teoksen lähestymiskulma olisi ollut väärä.
Toinen, vähintään yhtä painava syy Kyynelpuun poisjäämiselle oli se, että Kyynelpuun hedelmiä lähti edellisestä näyttelystä niin paljon matkaan, että uusia olisi pitänyt tehdä melkoisesti. Olisin saanut varattua työskentelylle aikaa huhti- tai toukokuulta, mutta kauhulla ajattelin vaikeaa prosessia: joka ikinen samalla tekniikalla Aika sekuntien välillä -näyttelyyn aikomani teos epäonnistui, enkä yksinkertaisesti halunnut ottaa siitä mitään ylimääräistä stressiä kannettavaksi. Kumpikaan syy ei ollut varmaan yksinään sellainen, että olisin välttämättä jättänyt Kyynelpuun pois, mutta yhdessä ne muodostivat tarpeeksi suuren syyn jättää vanerityöt lepäämään laatikkoon työhuoneelleni.
Päätös ei kuitenkaan ollut mitenkään raskas, vaan oikeastaan helpottava, ja sinetöi ajatusta siitä, että nyt todella on viimeinen Kyyneltarha-näyttelyiden kesä. (Siksi en ajatellut teosta myöskään HUONE ett RUMin Inkoon näyttelyyn, vaikka siellä sille olisi löytynyt paikkakin.) Suuren Kyynelpuun poisjättäminen vapautti ajatusta miettimään kokonaisuutta uudelleen. Tilan koon vuoksi oli itsestään selvää, että näyttelyyn tulisi kuvia myös Kyyneltarhan ulkopuolelta. Ensimmäinen Kyyneltarhan ulkopuolelta mukaan valikoituva teos oli viiden kuvan sarja Kivet I-V, jonka ripustamista pitkälle seinälle oikein odotin. (Viidestä itsenäisestä kuvasta muodostuva sarja muodostaa vierekkäin ripustettuna yhden suuremman teoksen, eikä ole kovin montaa paikkaa, jossa teokselle löytyy ripustuksen jälkeen myös ilmaa kummaltakin puolelta!) Toinen (melkein) Kyyneltarhan ulkopuolelta mukaan valikoitunut teoskokonaisuus oli Teehetkiä-sarja. Valinta itsessään tuntuu ehkä vähän oudolle kokonaisuudessa, mutta sarjan ensimmäinen teos, Aamutee, on yksi Kyynelpuutarhurin päiväkirjan teoksista, siten linkki Kyyneltarhaan tuntui itsestäni luontevalta.
Vaikka Kyyneltarhan viimeisestä kesästä puhutaankin, näyttelyssä on ensimmäisen kerran esillä myös sellaisia Kyyneltarha-teeman teoksia, joita ei ole ollut aiemmin yhdessäkään näyttelyssä: muun muassa teokset sarjasta Kokoelmat, ja muutama pieni teos sarjasta Tuokiokuvia. Silti, koska myös teoksia Kyyneltarhan ulkopuolelta on mukana, ja vielä niin suuresti tilaa vievinä, tuntui myös hyvin luontevalta, että näyttelyn nimi vihjaisi jo muutoksesta: Kaikuja Kyyneltarhasta. Oli kummallista, kuinka niinkin pieni asia kuin pieni muutos nimessä voi melkein suistaa raiteiltaan: kun näin nimen ensi kerran painettuna julisteessa, ajauduin hetkeksi melkein katatoniseen tilaan. Jotenkin se kaikki konkretisoitui - kyynelpuutarhurin hommien loppuminen, monivuotisen urakan päätös, irti päästäminen.
Alkukesä oli niin täynnä pieniä vastoinkäymisiä, etten ehtinyt kyynelpuutarhurin hommien loppumistani suuremmin surra. Pienten epäonnisten sattumien sarja myös varjosti hieman näyttelyyn valmistautumistani. Teijossa näyttelyprosessi on sikäli omatoiminen, että taiteilija vastaa itse näyttelyn tiedottamisesta, lehdistökontakteista jne. - mutta kaikki aika, jonka olin etukäteen varannut tiedotustyölle, meni pienten akuutisti ilmaantuneiden ongelmien hoitamiseen: pieniä (ja vähän suurempia) ongelmia ilmestyi kuin sieniä sateella ja lopulta olin vain onnellinen, kun onnistuin saamaan näyttelyt edes jonkinmoiseen pakettiin. Olin vain tyytyväinen, että suoranaisesti näyttelyyn itseensä liittyviä valmisteluita ei nyt haitannut muu kuin se, että näyttelyjulistetiedostot korruptoituivat jotenkin, ja huomasin painolta tulleen ilmoituksen vasta siinä vaiheessa, kun en enää ehtinyt tilata uusia (ratkaisin asian printtaamalla itse julisteita sen verran, mitä papereita kotona oli - ei ollutkaan mikään ihan halpa keikka. (Ja tietenkin se, että lehdistöön en ehtinyt olemaan yhteydessä ajoissa ja näyttely jäi lehdistön osalta vähän tiedotuspaitsioon.)
Mutta en jaksanut sitäkään ihan hirveästi murehtia. Olin kuullut Teijosta pelkkiä positiivisia juttuja ja odotin innolla, että pääsisin näkemään pienen kylän, sen kuuluisan kyläkaupan ja maan pienimmän kivikirkon - siis itse masuunin ohella tietenkin. Ja kun sitten kesäkuun lopussa lähdimme miltei kahdeksan tunnin bussimatkalle (kolmen bussin vaihdot eivät ihan natsanneet yhteen) Jyväskylästä Turun ja Salon kautta Teijoon, olo oli kevyen odottavainen.
Teijo ei pettänyt työturistin odotuksia. Saavuimme lämpimänä kesäsunnuntaina ja majoituimme pittoreskiin majataloon. Tulopäivänä emme tehneet näyttelyn osalta vielä mitään muuta kuin sen, että tarkistin lähetyspakettien kunnon. Muutoin kävelimme pienen kierroksen ympäri kylää: ihastelimme renessanssikartanoa ja kuljimme sen vierestä puukujan läpi kameroitamme naksutellen, vanhan tammen ohi pienelle hautausmaalle ja sieltä taas sataman kautta majoitukseen, ja nukuimme kunnon yöunet ennen ripustussession alkua. (Hassujen luontokokemusten sarjassa: majatalossa löysin pienen hömötiaisen istumassa kenkäni reunalla, ja sen sai onneksi kannettua ulos kenkä kuljetusvälineenä.)
Itse ripustus olikin melkoinen urakka. Jo pelkän näyttelytilan koon vuoksi, mutta myös kiskosysteemin... Tilassa oli juuri se eniten pelkäämäni sivulta ruuvilla kiristettävä malli, jossa kiinnityksen pito riippuu siitä, kuinka kireälle ruuvin saa väännettyä - todella kätevä maalausten kiinnittämiseen, mutta lasikehyksissä olevien pienten töiden kiinnittämiseen melkoinen stressilelu. Onneksi Timppa oli mukana ripustusapunani (ja sen myötä enemmän sormivoimaa), ja onneksi olin varannut ripustukseen kaksi päivää - koska aikalailla se kaksi päivää ripustustyöhön meni. Mutta jos ei fyysistä ponnistusta ota huomioon, ripustaminen oli muutoin melko helppoa ennalta tekemäni suunnitelman mukaisesti; vain muutama työ vaihtoi paikkaansa.
Jo ennakkoon ihastuin Teijon masuunin gallerian isoihin ikkunoihin ja luonnonvaloon, mutta melko pian huomasin, että sillä oli myös haittapuolensa. Ihana valo, joka suurista ikkunoista tulvi sisään, teki kuvaamisen aika mahdottomaksi. Tavoitteeni on ollut kuvata näyttelyt melko kattavasti, mutta tunnustan, että Teijossa luovutin melko nopeasti. Otin kyllä kuvia, mutta niissä näkyy lähinnä seinää, lattiaa ja kehystettyä lasia, josta heijastuu lisää seinää, lattiaa ja kehystettyä lasia. Tyydyin ottamaan muutaman kuvan näistä loputtomista heijastuksista.
Luonnonvalosta huolimatta osaltaan näyttely jäi myös hieman hämäräksi, sillä jos näyttelysalin valot olisi laittanut päälle, heijastusten määrä olisi kerrassaan triplaantunut. Toisaalta, vaikka salin taaimmaisen osan hämäryys hieman vaimensi teoksia, keinovalon päälle laittaminen olisi muuttanut tunnelmaa - ja samalla tuntunut oudolta, kun tilassa itsessään on niin kaunis valo ja sitä tulee sisään verrattain paljon.
Ripustusurakan loppua odotti palkinto: kokonainen yksi, hidas vapaapäivä. Samoilimme kartanon puistomailla lyhyen Totin luontopolun, kävimme Sahajärven rannalla uimassa ja bongaamassa haapaperhosia (se oli sattuma!) Kotiinpaluun jälkeen tuntui kuin olisi käynyt jossakin kauempanakin lomalla.
***
Kuten jo jutun ajankohdasta huomaa (minun piti kirjoittaa juttu ripustamisesta piakkoin näyttelyripustusreissun jälkeen), näyttelyaika kului taas salakavalan nopeasti, vaikka se olikin viikkoa pidempi kuin gallerioissa yleiset kolmen viikon näyttelyajat. Tuntuu, etten ole ihan täysin ehtinyt vielä edes sisäistää kaikkea, mitä heinäkuussa on tapahtunut ja mitä palautetta on tullut - ja silti tuijotan mykistyneenä eteiseen pakkaamiani pakkaustarvikkeita, joita tarvitsen jo parin päivän kuluttua.
Aika on taas liian nopea minulle.
---
[This summer my Garden of Tears themed prints are on show for the last time, in two very different places. Echoes from the Garden of Tears exhibition at Teijon masuuni (Salo region) is open until August 4, 2019, and the Garden of Tears, HUONE ett RUM Inkoo until August 11,2019. Because there are so many words to write, I first wrote about my dream come true in Inkoo and this story is about Teijo. Unfortunately, due the lack of time, I'll have to translate it later - maybe after the exhibition has already ended.]
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
