Aina aiemmin yöbussi ja varhainen lento ovat tuntuneet hyviltä ratkaisuilta, mutta näköjään vanhuus + valmiiksi väsynyt -kombo ei ollut ihan paras lähtökohta tuolle valinnalle. Olen aiemminkin sanonut, että bussit ovat kuin aikuisten kehtoja, mutta tällä kertaa tuntui ennemminkin siltä kuin olisi yrittänyt nukkua traktorin peräkärryssä, ja kun lentokentällä sitten seisoi puoli viiden maissa bag drop -jonossa - joka oli pidempi ja eteni hitaammin kuin mikään check-in-jono muistissani, tiesi, ettei loppumatkakaan mitään juhlaa olisi. Matka oli vielä normaalia pari tuntia pidempi, kun vaihtoaika Frankfurtissa oli yli kolme tuntia. Kerrankin ehti rauhassa syödä jotain - tai olisi ehtinyt, ellei olisi ollut niin väsynyt, ettei jaksanut edes pureskella. Etukäteen visiona on aina sellainen brosyyrimatkustaminen: hymyssä suin, kevyin kantamuksin ja freesinä, hiukset lainehtien kevyessä ilmavireessä - mutta totuus on aina se, että jostain ilmaantuu se ylimääräinen laukku/takki/huivikasa, jota pitää raahata kaiken muun ohella, silmät painuvat pakosta kiinni ja naamaa väsyttää niin, ettei oikeasti edes yritä pitää minkäänlaista kohteliaisuushymyilmettä kasvoillaan, hiukset ovat jo alkumatkasta takkuuntuneet, eivätkä takuulla ilmavoidu mihinkään suuntaan päänahasta, vaikka jonkinlainen ilmavire jostain tulisikin, ja asento on koko ajan nuokahtava köntty; hädin tuskin pysyy selkärankaisena. Lufthansan lennoilla tarjotaan vielä pieni makupala kaffin kanssa, mikä on bonusta (ja tällä kertaa aivan loistavia: Frankfurtiin lentäessä pekaanipähkinäviineri ja Firenzeen lentäessä kalkkunaleipä, ja kahvikin on tuoretta ja maistuu kahville!), mutta ääriväsymyksen tilassa lentoemännän ystävällinen kahvitarjouskin tuntuu häiritsevältä, kun pientä lentokonepöytää tarvitsee täysmittaiseen röhnöttämiseen. (Lufthansa tarjosi myös digitaalista luettavaa neljän lehden verran, mutta tuolla ne saavat odottaa jotain sellaista hetkeä, kun silmät ymmärtävät taas sanoja.) Ja mainitsinkos jo: varustauduin matkaan ihanaisella puhallettavalla niskatyynyllä, joka on yleensä tehnyt matkoista siedettäviä - mutta se tyhjeni jo ennenkuin bussi ehti ulos Jyväskylästä. Reikä.
Mutta perillä oli vihreää, ja lämmintä, ja aurinko paistoi, ja yhtä-äkkiä mikään ei ollutkaan vialla.
Toimme tavarat sisään, kävimme kaupassa hankkimassa oleellisen, ja sinnittelimme vielä seitsemään saakka, ennenkuin menimme nukkumaan. Unta riitti aivan suvereenisti yli kaksitoista tuntia, ja olisi riittänyt enemmänkin, jos ei olisi tullut äkillinen tunne siitä, että aurinkoa ei saa päästää hukkaan. Aamupala, täydennyksiä Mercato Centralesta, toteaminen, että ei tässä ole vielä niin hereillä, että ostelu paikallisilta torimyyjiltä onnistu, kun ei italian käyttö rajautuu si, si tai no, no ja grazie -sanoihin. Frittiboksi kalanmyyjältä mukaan, asunnolle keittiön pöydän ääreen ja siinä toteaminen, että on meillä lupa levätäkin. Päikkärit. Kirja. Päikkärit.
Toissa päivänä kävimme pakolliset kierrokset taidetarvikekaupoissa, Salvinilla Via Degli Alfanilla (hyvä valikoima papereita ja Maimerin akryyleja) ja Zecchissa Videa dello Studiolla (kaikenlaista muuta, mutta vähän turistisemmat hinnat; värifanaatikolle hieno pigmenttivalikoima!) ja eilen jo vähän testailin mustemaalailua, ihan vain aloittaakseni jotain.
Tällä hetkellä tuntuu, että isoimmat ongelmat alkavat olla positiivista mallia... Kumpaa sitä nyt tekisi: maalaisi vai kirjoittaisi? Kummankin pariin syyhyttäisi yhtä paljon.
Taking the night bus and then early flight has been a good solution always, but it seems that getting older + being tired already combo wasn't the best starting point for that choice. I've said earlier that buses are like grown-up cradles, but this time it felt more like trying to sleep at the tractor cabin, and then, after arriving to airport at 4.30 am, and standing on a bad drop line (which was longer and slower than any check-in line in my memory), I just knew that the rest of the trip would be quite horrible. The trip took a couple of hours longer than normally because our change-time in Frankfort was over three hours. For once we had time enough to eat something - or we would have had, if only I wasn't so tired that I could hardly bite my food. Before going to trip I always have this broschure-like travelling: with smiling face, light bags and fresh, as the light air makes your hair flow - but the truth is alway, that there's always that extra bag/coat/scarves popping out of nowhere for you to drag with you with everything else, your eyes just keep on closing and your face is just so tired that you really can't even try to have any kind of normal face for the courtesy, and your hair has been messy since the beginning of the trip, and if there would be any kind of air flowing, your hair would not move, since its glued onto your head because sweat, and you're just a clumsy mess yourself, barely having bones in you to keep you in form. Lufthansa flights offer you a small treat with a coffee, which is a good bonus (and this time just great: a pecan pastry on a first flight, and a turkey sandwich on a second, and the coffee is fresh and tastes like coffee!), but when you are tired enough, even the gently voice and coffee offering from the flight attendant feels annoying, and you just need that little folding table for your pillow made of jacket, and scarves and everything else, so you can put your head down. (Lufthansa also offered digital magazine downloads, but they can now wait for a moment, when my eyes understand words again). Oh, and did I mention: I had the inflatable pillow, which has made my trips more bearable, but it emptied already before we got out of Jyväskylä. A hole.
But when we got here it was green, and warm, and the sun was shining, and suddenly nothing was wrong.
We carried our luggage in, visited the local shop to get the most important things, and stayed awake until about seven o'clock before getting to bed. I slept without waking once over twelve hours, and I would have slept longer, if I hadn't got this sudden feeling about missing the sun. Breakfast, getting more food from Mercato Centrale, and noticing that maybe we are not wake enough to do local shopping with just a few words in use: si,si and no, no and grazie. We bought a fit box takeaway from a fish monger, took it to our kitchen and said to ourselves that we have a permission to rest, still. Sleep. Book. Sleep.
The day before yesterday we visited the mandatory art suppliers: Salvini in Via degli Alfani (good choice of papers and Maimeri acrylics) and Zecchi in Via della Studio (everything else, more turistic pricing; a heaven for a colour fanatic with all its pigments!) and yesterday I already made some ink drawing testing, just to begin from something.
At this moment I feel, that even the biggest problems start to be very positive kind... Which one should I do: should I paint or write? I would really like to do both as much.
Tekstit
