Jyväskylässä on meneillään parhaillaan asuntomessut, jonne Jyväskylän taiteilijaseura on vienyt myös väliaikaisen lainaamon. Popup-lainaamossa on esillä teoksia taiteilijoilta, jotka itse ovat myös vähintään päivän valvomassa paikan päällä. Tapahtuma on mennyt hyvin, varsinkin, kun ottaa huomioon, että varmaan suurin osa odotti lainaamopisteeltä lähinnä tiedotustehtävää, tarkoituksena kertoa taidelainaamon olemassaolosta ja toimintatavoista. Mutta messuyleisö on sekä lainannut että ostanut teoksia! Itse olen ollut messuilla yhteensä viisi päivää - antoisia ja askarruttaviakin.
Asuntomessuilla lainaamossa vierailleiden jakauma on jakautunut aika tasaisesti kolmeen suurinpiirtein samankokoiseen ryhmään: niitä, joille taidelainaamotoiminta on tuttua ja jotka ovat aiemminkin vierailleet lainaamossa; niitä, jotka ovat kiinnostuneet taiteesta ja jotka ovat miettineet sen hankkimista, mutta jotka eivät ole lainanneet; ja niitä, joille lainaamotoiminta on ollut aivan vierasta. Tämä karkea kartoitus osastollemme eksyneistä; bonuksena tietenkin vielä ne henkilöt, jotka eivät astu jalallaankaan osastollemme ja ne, jotka kulkevat paniikinomaisessa stressissä taideosaston läpi työmaahissille, joka kuljettaa messuvieraita ylös kahdenteentoista kerrokseen - nopeasti, ettemme me lähetystaiteilijat vain ehtisi ottaa kontaktia ja pakkokäännyttäää heitä taiteeseen.
Esillä olevista teoksista on syntynyt puheenaiheita melkein mistä tahansa aiheesta, senegalilaisista hiekkamaalauksista vuoden 2004 tsunamiin ja inarilaisen mummon mansikkapelloista ranskalaisten rannikkokylien loma-asuntopolitiikkaan, ja keskusteluiden mukaan on ollut hienoa tempautua kuin seikkailuun. Silti milteipä kaikkein mielenkiintoisimmat keskustelut ovat syntyneet niiden henkilöiden kanssa, joille koko taidemaailma on kuin toisesta ulottuvuudesta. Moni heistä on ollut avoimesti kiinnostunut ja lähinnä ihmetellyt, miksi joku tekee taidetta ja mistä ideat tulevat ("Mitä luovuuden työkaluja käytätte?"), ei mitenkään vähätellen, vaan ihan siitä lähtökohdasta, että koko taiteen maailma ja kaikki siihen liittyvä on heille niin tuntematonta. Nämä kohtaamiset ovat olleet oikeastaan hienoimpia, vähän niinkuin vierailuja toisella planeetalla puolin ja toisin.
Mutta muutamat (ja todella vain sormin laskettava määrä) ovat olleet ihan avoimen ilkeitä ja osoittaneet
inhonsa taidetta kohtaan, tai suoranaisen
vihansa. Mieleen on jäänyt erityisesti raumalainen perhe, joka osaston läpikävellessään suorastaan tursusi mustaa pilkkanaurua: perheen isä sanoi (muutamaan kertaan, jotta varmasti kuulisin), että kävellään nyt tämän pelleosaston läpi ja teini-ikäinen poika sanoi joka teoksen kohdalla "ällöttävä", mikä suuresti huvitti isää. Perheen äiti katsoi kävellessään muualle; en tiedä, vaikka se olisi ollut pelkoa siitä, että taiteilija puhuttelisi ohikulkijaa, mutta haluaisin ajatella, että hän oli vähän häpeissään perheestään. Ulos livahtaessaan mies vielä kommentoi naureskellen: "Sun työ on varmaan tosi raskasta".
Tämä kohtaaminen lähinnä nauratti suoranaisessa karikatyyrimäisyydessään, mutta kieltämättä jäi myös pyörimään päähäni. Tuntuu hurjalta törmätä tuollaiseen ääri-ilmiöön. Taide tai taiteilijan työ ei mahdu kaikkien tuntemaan maailmankaikkeudeen, mutta mistä ihmeestä se suoranainen
viha ja
halveksunta kumpuaa? Se ei voi syntyä vain siitä, että kuviksen tunnilla opettaja on ollut inhottava tai joku on katkonut värikynät laatikosta.
Vai voiko?
---
In July 11 the Housing Fair opened in Jyväskylä: new one-family-houses and one high 13 floor building "Pillar of World" building (not sure if that's the official translation), in which Jyväskylä Artists' Society has a small, temporary artotheque in the ground floor. In this pop-up artotheque we show, sell and lend artworks from the artists who have volunteered to supervise the event in site during the Housing Fair. The event has gone well, especially, while most of the artists probably thought that the function of the pop-up artotheque is to tell the audience about the existence of the Jyväskylä Artists' Society and the artotheque itself. But the visitors have both bought and borrowed artworks quite well! I have been working on the site for five days - which have been very interesting, but also perplexing.
The guests who have visited our artotheque at the Housing Fair has been divided to three approximately same sized groups: to those, who know artotheques beforehand and have visited ones before; to those who are interested about art and probably thought about purchasing art, but have not yet bought any; and to those who haven't known anything about artotheques or buying or borrowing art. This is very rough survay of the people who have visited our pop-up artotheque, plus then there are those ones, who haven't visited the booth or those, who walk panicly and stressed through our small booth to reach the outdoor elevator which would take them fast to the twelft floor - they are walking fast, as afraid that we artist would be some kind of missionaries who would then forcely "convert" them to art.
The artworks shown have initiated conversation topics from almost every aspect of life, from Senegali sand drawings to the big tsunami of 2004, and from the strawberry field of one's grandmother living in very north of Finland to the holiday housing politics of French seaside villages, and those conversations have been like adventures taking to different places and new thoughts. However, the most interesting conversations I've had with some people, who consider the art world being ...outworldy. Something else. Many of those have been openly interested and mostly wondered, why someone has an urge to make art, and where do all the ideas come from ("What kind of tools of creativity do you use?"), not anything underrating or minimizing, but questions born from pure curiosity of the world unknown. These encourters have been the most greatest, like visiting on each others planets in other universes.
But then there are those few (and really just amount you can count with your fingers), who have been openly mean and shown their disgust to art, or their pure hate. I remember especially one family, who vere especially scornful while walking through our booth: the father of the family said very loudly (and couple of times to make sure I hear), that 'we walk now through this clown booth', and the teenager son of the family said gross about every artwork, which amused the father very much. The mother of the family looked away while walking; I don't know if that would have been fear about the artist suddenly talking to her, but I would like to think that she was somewhat shamed of her family behaving like that. When he was already halfway out, the man commented to me: 'Your work must be very hard' - not meaning it, obviously.
Seeing these people was so caricaturish that it mostly made me laugh, but I have to say, that their words have echoed in my head. It feels quite disturbing to see this kind of extreme phenomenon. I realize that art and the work of artists can't just fit to everyone's universe, but where does this kind hatred and spite com from? It can't just born from things like nasty drawing teacher in high school or someone breaking your colour chalks when you are small.
Or can it?