Tänä vuonna on tullut pidennystä kesään kevään Firenzen reissusta ja nyt Eestin reissusta - reissussa oli niin lämmin, että pakostakin huvitti rinkkaan pakattu villapaitavarustus. Lähdimme Ullan kanssa Helsingissä nukutun yön (ja runsaan hotelliaamiaisen) jälkeen aamupäivällä lautalla Tallinnaan, siellä junaan kohti Türia ja bussilla Laupaan. Matka sujui nopeasti ja notkeasti ja palvelu niin rautatieasemalla kuin junassakin ystävällistä.
Kummalliselta vaan tuntuu, kun on ulkomailla ja pärjää melko hyvin omalla kielellään ja ostaa tuttuja tuotteita. Rautatieasemallakin tuli Ärrältä ostettua evääksi Taffelin sipsejä ja Hartwallin vettä - onneksi sentään sikäläistä jäätelöä, jotta tuli jotain autenttistakin maistettua. Heti alkumatkasta tosin syntyi hirmuisen suuri henkinen nolotus siitä, ettei ollut opetellut etukäteen mitään eestiläisiä sanoja. Yleensä, kun lähtee reissuun, niin etukäteen opettelee perussanaston (huomenta, päivää, iltaa, kiitos, ole hyvä, anteeksi jne.), mutta nyt koko reissu tuli eteen vain niin yhtä-äkkisesti, että opettelu jäi. Matkan päällä oli vähän outo olo, kun ei tiennyt pitäisikö yrittää suomeksi vai englanniksi, joten monessakin kohdassa meni puhe yleiseksi mutinaksi. Ymmärrys kuitenkin kasvoi matkan varrella: eestin kieltä alkoi puhuttunakin ymmärtää paremmin, kun tajusi, että kieli on paljon nopeampaa kuin suomi. Eli kun väänsi nopeusmittarin eri tahdille ja antoi aivon raksuttaa, ainakin pääasiat selvenivät nopeasti.
Laupan kartano on aivan upea paikka! Paikka on oikeasti maalla ja öinen pimeys, usva ja hiljaisuus veti mielen aivan hämmennyksiin. Verkosta luin, että paikalla sijaitsi jo aiemmin kartano, jonka kapinoivat työläiset ja maanviljelijät polttivat maan tasalle 1905. Viisi vuotta myöhemmin von Taubet rakensivat nykyisen jugend-tyylisen kartanon ja se on toiminut kouluna vuodesta 1922. Opinpa sellaisenkin tiedon, että kartano on päätynyt postimerkkiin vuonna 2001. Sain kartanosta niin hienoja kulmia ja paikkoja kuvattua, että se pakostakin tulee näkymään tulevissa artsuiluväännöissäni tavalla tai toisella.
Perjantaina ohjelma alkoi London Print Studion johtajan, John Phillipsin hauskalla luennolla ja sitten perunat käteen ja muitta mutkitta paperin kimppuun.
Sain jo tuosta kartanosta sellaiset kicksit, että varsinainen pottupainanta oikeasti taisi jäädä osaltani toiselle sijalle - mutta ei paljon. Ensin kärsin hetken valkoisen paperin - tai sanoisinko: koskemattoman perunan - kammosta, mutta se meni nopeasti ohi. Sama juttu kuin värjäämisen kanssa: on jotenkin äärimmäisen ilahduttavaa kokea saavansa jotain aikaan käsillään. Motorinen kömpelyyteni tosin näkyi jokaisessa työssä, kun peruna ei kädessä meinannut pysyä vaan sinne tänne tipahteli tahattomia läiskiä.
Festarit itsessään sujuivat hienosti: ruoka oli hyvää, meininki rentoa ja ihmiset ihania! Ehkä tuollaisessa teemassa yhdistää jonkinlainen samanhenkisyys, kun tuntui, että kaikki tulivat niin mainiosti toimeen keskenään. Toivottavasti olen tulevaisuudessa yhteyksissä monien osanottajien kanssa. Rento meininki ja kiireettömyys saivat äkkistopin, kun tuli lähdön aika: muut onneksi pidättelivät bussia sillä välin, kun Ulla ja minä juoksimme henkihieverissä rinkat selässämme niityn poikki - pitäähän joka reissussa yksi adrenaliinihölkkä olla. Paluureissu sujui (Helsinkiin saakka) yhtä sujuvasti kuin menomatkakin.
Kartulitrüki-sivut löytyvät osoitteesta: www.printpotato.pri.ee. Festareilla painetuista töistä kootaan näyttely EKA Galeriihin (Eesti Kunstiakadeemia, Tallinna) 3.-15.9.2008. Siitä lisää ajallaan...
Tekstit
