Rankat avajaisjatkot alkavat käydä voimille

Eilinen Colorian ylläpitopäiväni kilpistyi siihen, että töitä pukkasi sähköpostilla lisää enemmän kuin ehdin alta pois suorittaa. Ja sitten olikin jo ilta ja piti lähteä edustusreissulle Jämsänkoskelle, jossa avattiin Jyväskylän taiteilijaseuran taiteilijoiden (Halttunen, Ishiyama, Pehkonen, Sälekivi, Vaasala) vierailunäyttely Taidetalo Pöllölässä. Kuvassa otetaan potrettia Keskisuomalaiseen - kaikki taiteilijat läsnä tavalla tai toisella.

Avajaisista lähtiessämme päätimme lähteä Jämsään katsomaan Siltojen välissä -ympäristötaidenäyttelyä, mutta jotenkin auto veikin toiseen suuntaan - paikallisen ympäristötaideteoksen äärelle ihmettelemään.

Aikamme kosken äärellä keikuttuamme otimme toisen yrityksen kohti Jämsää ja tällä kertaa pääsimme perille keskeytyksettä. Avajaistarjoilun (limsaa ja sipsejä) synnyttämän makeannälän kävimme tappamassa Jämsässä torikahvilassa (oliko se tori?). Suosittelen! Yhden reilunkokoisen pallon jäätelöannos kaikkine krumeluureineen (kastike, nonparellit, vohvelinpala ja sateenvarjo) maksoi euron! Karjalaisen Pertin Apteekkarin yrttimaalla kävimme nuuhkimassa rohdosyrttejä ja kädet mintulta tuoksuen ja korianterin vivahde nenässä jatkoimme kohti varsinaista kohdettamme, Siltojen välissä -ympäristötaidenäyttelyä. Siis kävelyä hiljaisen joen rinnalla rantaa pitkin, keinumista taiteella ja bonustarjouksena hyttysen pistoja. Kotiin ehdittiin parahiksi katsomaan tositelevisiota, eli päivä oli loppujen lopuksi täydellinen.

Todellista extreme-elämää!

Korttipeliä, kvarkkiteoriaa ja seitikkejä. Ja julkinen kriisi.

Juhannuksena ajattelin repäistä elämässäni oikein riehakkaasti: menimme vanhempieni luo, jonne otin mukaan valkoista ja harmaata villalankaa sekä vanhan, kauan suljettuna pysyneen kannettavan tietokoneeni. Viime kesän värjäyskurssilla hankkimillani taidoilla loihdin aika muhevan värisiä lankoja - ja mikäli blogin uusi ominaisuus, suoraan levyltä loudaus onnistuu, kuvakin on näkyvissä. Sössin keitellen mataran juuria ja seitikkejä ja aina välillä istuin kannettavani viereen kirjoittelemaan värijuttuja. Kaikkein extreme-luonteisimmat asiat, kuten nokkosen keräyksen, delegoin Timpalle (nokkosvärejä ei tuossa näykään). Mutta olihan tuo villin ja kokeilevan nuoruuden moodi mukana aika ajoin minullakin: välillä pelasin ristiseiskaa joko isän ja Timpan kanssa (silloin kun jälkimmäinen oli saatavilla, maalasi kiireellä ja intensiivisesti aika suuren osan juhannuksesta työhuoneellaan) tai isän ja äidin kanssa.

Villiä imagoani lisännee tieto siitä, että suurin yksittäinen asia, mitä Colorian puitteissa tutkin, liittyi alkuaineiden ominaisspektreihin, kvantteihin ja kvarkkiteorian väriominaisuuksiin. Viikonlopun aikana minulle valkeni mm. että esimerkiksi planeettojen koostumuksen, koon ja massan ja melkein kaikki voi määritellä niiden värin perusteella... Vaikka kvarkkien yhteydessä mainitut kolme väriä eivät ole värejä yleisesti ymmärretyssä muodossa, pakkohan tästä on Coloriassa juttua olla: Murray Gell-Mannin mukaan ydinvoima ei ole perusvoima, vaan epäsuora seuraus kvarkkien ja gluonien (värikentän kvantti on gluoni; kvantti on sähkömagneettisen säteilyn välittäjähiutanen) vuorovaikutuksesta syntymästä värivoimasta. Sain jutun aluilleen, mutta vaatii vielä aika paljon sisäistämistä ja lisäaivokapasiteetin käyttöönottoa. Sunnuntaina kotiin lähtiessä säikähdin tajutessani päättyvän juhannukseni sisälmyksien koosteen.

Toinen viikonlopun kavahdus räiskähti silmille kannettavan koneeni uumenista. Löysin kannettavaltani kirjoittamiani novelleja ja raakileromaaneita, 6-15 vuotta vanhoja. Irtokorpuilla jossakin kaapin uumenissa on varmaan tuhansia sivuja joskus innolla kirjoitettua proosaa, mutta nykyiselle koneelleni en ole koskaan niitä jaksanut siirtää ja vähintään viiden vuoden kirjoitustauon ansiosta olin melkein unohtanut moisia kirjoittaneeni. Joten äkillinen tapaamiseni vanhojen sanojeni kanssa oli aika häkellyttävä. Luin parikymppisenä kirjoittamiani tekstejä kateellisena muinaiselle itselleni: pää on luonut sanoja kauniisti ja välillä rumastikin, mutta soljuvasti ja iskevästi. Olen oikeasti osannut kirjoittaa! Tätä havaintoa seurasi melkein-kriisi, joka on edelleen päällä: minkä ihmeen vuoksi olen lopettanut kirjoittamisen? Nykyään kaikenlainen kirjoittaminen takkuaa ja parhaimmillanikin tavoitan keskinkertaisuuden. "Asiakielen" kirjoittaminen onnistuu joten kuten - ja ovathan Coloriankin kaikki sadat (!) sivut tekstiä - mutta proosan puolella irtoaisi tällä hetkellä varmaankin vain täysin abstrakti expressionismi, jossa ei olisi väliä muodolla tai juonellakaan. Miten ihmeessä sitä on joskus osannut kuljettaa tarinoita eteenpäin niin luontevasti ja tuorein lausein? Leijun fraasiliemessä kierrättäen muiden lausekeksintöjä vailla omia kielikuvia ja hymiökieli tuntuu luontevammalta kuin puhdas suomenkieli. AARGH! Ja sarjakuvakieltäkin vielä.

Mikä melkein-kriisi tämä on? *Tämä taitaa olla ihan oikea kriisi*. Yritän lohduttaa itseäni sillä, että kaikkea ei vain ehdi tässä aika-avaruusjatkumossa. Ja olenhan onnistunut sisällyttämään kirjoituksiani nettiteoksiini. Esimerkiksi parikymppisenä kirjoittamani (ja aluksi vuonna 1996 itsenäisesti verkossa julkaistu) Rakastaja on ujutettu osaksi 1940-Hiljaisuus -teosta. Niistä olen aika ylpeä edelleen, molemmista kokonaisuuksista.
Angsti tämän päivän osalta loppukoon tähän.

---
Pienenä anekdoottina mainittakoon: viime viikolla puoliunissani aloin miettiä, josko Venäjän duumalla ja suomalaisella tuumailulla olisi yhteistä sanojen alkuperää ja onhan niillä: duma tarkoittaa 'ajatella'. Sikälikin hassuhkoa, etten mennyt tuota tietoa varta vasten etsimään, vaan löysin sen seuraavana päivänä, kun yritin etsiä Venäjän Valkoisen talon (parlamenttirakennuksen nimi) venäläistä nimeä. Enkä löytänyt - vihjeeksi vain niille, jotka sen tietävät.

Tyhjänpäiväisyyttä

Valoissa 6.

Tyhmyydestä voisi sakottaa ihan oikeasti. Ehkä tulisi sitten vähän ennakoituakin. Kuuntelin tuossa Bruce Dickinsonin Rock Showta BBC6:lta ja siellä soittivat biisin, jonka olen muutamaan kertaan kuullut ja miettinyt, että mikähän mahtaisi moisen biisin soitella - olisipa kiva kuulla livenä jne. Nyt se sitten selvisi: Mew, joka olisi ollut Provinssissa, mutta joka jäi jostain syystä tsekkaamatta. Hmph. (On muuten ärsyttävää, kun ei voi edes enää ascii-hymähdellä rauhassa, kun meinaa tulla hmph:in sijaan aina html. *GRRRR*)

Työt odottavat, mutta nyt niiden on pakko. Colorian kanssa olen puuhastellut muutaman tunnin, ettei se nahistu täysin. Sain tänään ♥ihanan♥ muistutuksen siitä, ettei Coloria ole pelkkää aikani tuhlaamista: postiluukusta laskujen kerta tömähti lattialle Arturo Péres-Reverten Vääräuskoisten veri -kirja, jonka kääntäjä Satu Ekman lähetti kiitoksena pienestä avusta. Tuli taas uskomattoman hyvä mieli. Juhannuslukemista!

Menen huomenna tapaamaan Mikkoa Käsityön museolle työasioissa (...ja jäätelöannoksen toivossa) ja ajattelin samalla kuvata museon tilat ensi kesän värinäyttelyämme varten. Voisi taas vaihteeksi panikoitua, niin tasapaino säilyisi.

Näytä pääkalloiselta!

Post-festariterveisiä.

Provinssissa otin teemakseni pääkalloteepaitaisten ihmisten kuvaamisen, mutta sen verran myöhässä idea tuli, että ehdin tallentaa vain reilut 40 ihmistä paitoineen. Festarioleminen kuitenkin sai uutta potkua teemakuvaamisesta, joten ajattelin jatkaa sitä tulevaisuudessa. Yritän parin viikon sisään pykäistä jonnekin kallosivun, jonne tulee kaikkea muutakin pääkallollista. Olen tuota kalloteemaa suunnitellut jo vaikka kuinka kauan, mutta ei näillä vapaa-ajan plörinäprojekteilla paljon ole sijaa nykyolemiseni majatalossa. Mukava sentään, että silloin tällöin tulee tempaistua jotain huvillista projektia.

Aamulla etanaposti toi kolme laskua ja Elävälle silakalle Taiteen keskustoimikunnan kieltävän avustuspäätöksen (joka tosin ei ollut suuri yllätys, Anna kertoi päätöksestä Provinssirockissa) - nyrkkiä päähän Elävälle silakalle siis. Tapahtuma onneksi porskuttaa siitä huolimatta, että alla on edelleen nollabudjetti. Onneksi nuo yhteistyö eri tahojen kanssa tuntuu luonnistuvan kohtuullisen kiitettävästi ja antaa jotain toivoa projektille. Ei voi kuitenkaan mitään sille, että kaikesta henkisestä tuesta huolimatta alkaa tuntua vähän suossa tarpomiselta. Pitänee kaikesta huolimatta jatkaa: tällä viikolla on tarkoituksena päivittää yliopistolta tullut esittely ja alkaa linkitellä sivustoa tiedotuspalstoille.

Sähköposti sen sijaan toi (parin pakollisen spämmin lisäksi) iloisen uutisen Chicagosta. Uninvited Words -installaationi ilmeisesti rakennetaan sinne ensi kuun lopulla. Purkaudun pikkutarkemmin asiasta, kunhan varmistuu ja yksityiskohdat ovat selvillä. Olen myös saanut viestejä yksityisiltä ihmisiltä, jotka ovat ilmoittaneet pystyttävänsä installaation lähiaikoina. Pitäisi vielä jostain tempaista aikaa rakentaa kunnon kuvaosio, johon kuvat olisi helppo lähettää ja julkaista. En halua lähteä mihinkään vertaisverkkosysteemeihin tuon projektin kanssa ja ainakaan tähän mennessä en ole löytänyt tarpeeksi hyvää photoblogia. Vihjeet tervetulleita.

Yritän purkaa työjuttuni alta pois, mutta vakaa päätökseni on, että tällä viikolla tuhlaan hyppysellisen aikaa myös Colorialle sekä kesäilmalle.

Terveisiä provinssista!

Nörtti se löytää koneen mistä vaan!
Turbonegro aloittaa tunnin päästä, sitä ennen pitäisi yksi pehmis syödä. Suuret ovat aikeet.
Onneksi onnistuin Timpankin nakittamaan tuohon toiselle koneelle vierelleni...
ROCK!

Loppukaneetiksi

Ihan vain halusin ennen nukkumaanmenoa kiittää teitä virtuaalionnittelijoita muistamisesta rypyttäytymiseni johdosta. Kiitos!
Provinssi-rokkikin onnitteli ja toivotteli tervetulemat, joten tottelen: reilun kuuden tunnin kuluttua ylösnousemus ja junaan astumus. Hyvissä ajoin, jotta ehtii levätä hotellilla.

Itse syntymäpäiväjuhlinta huipentui ruokailuun Memphisissä. Pääruokien sijaan tilasimme Timpan kanssa kaikki alkuruoat yhtä lukuunottamatta. Pöytä - eh, kaksi pöytää - oli jokseenkin täynnänsä: yksitoista kuunsirpin muotoista astiaa pikkuruisine dippiastioineen. Hyvää oli ja vaihtelevuudesta pisteet.

Tämän lykkäsin illalla verkkoon ja olen sitä nyt pari tuntia säätänyt:
www.liveherring.org.

ROCK!

Kutsumattomia sanoja

Siellä se on. Uninvited words. Megalomaanista 11 tunnin spämmipölötystä en saanut verkkoon saakka, mutta tein hieman kevyemmän n. 5Mbn version, joka kestää noin 20 minuuttia. Onhan sitä siinäkin.

Tuplajuhla tänään: syntymäpäivä ja nimipäivä - ja ikään sopivia lahjoja: kaksi pleikkaripeliä. Sly II ja Sonic Mega Collection - tiedän, mitä teen ensi viikolla, kun työtilanne alkaa hieman rauhoittua. Rästihommien lomassa lohdutan sitten mieltäni istumalla koneen edessä. Odottelen pilvisiä päiviä (ei häikäise niin paljon ja omatunto ei pääse karjumaan kauniista auringosta ulkona).

Tänään ei vielä pelaamaan ehdi, eikä vastaanottoakaan tänä vuonna ole. Artsuisen tukitoiminnan puolella tehtävänä vielä Elävä Silakka -tapahtuman submit-lomakkeen koodaaminen ja työpuolella pari pakollista päivitystä. Tehtävä tänään, koska huomenna alkaa pitkä viikonloppu ja se varsinainen synttärijuhla. Onneksi bileeni organisoi joku muu: tällä kertaa Selmu, joka ystävällisesti kutsui bileisiin Marilyn Mansonin ja Nine Inch Nailsin, ihan niinkuin joskus heiltä toivoin.

Posti ei muuten tuonut yhtään paperista korttia, mutta virtuaalikorttia pukkaa viiden minuutin välein. Olen täysin bittiintynyt.

Ikääntyvä kuittaa ja loggaa ulos.

HUOM! Te kaikki iloiset mesenaatit siellä!

Valoissa 7.


Koodailen parhaillani Elävän Silakan osallistumiskaavaketta verkkoon. Sen jälkeen pitäisi varmaan lähettää projektilaisille ja yhteistyökumppaneille jonkinasteista raporttia siitä, mitä on tapahtunut. Eilen puhuin Paula S:n kanssa alustavasti oppilasyhteistyöstä JAOn kanssa. Toivottavasti toteutuu; seuraava palaveri opettajien kanssa asian tiimoilta pidetään elokuussa. Elävän Silakan lisäksi puhuin Henkevästä Silakasta. Uuden gallerian yhtenä tavoitteena on esitellä uusia tekijöitä ja koota opetuspaketteja verkkoon. Sovimme, että JAOn oppilaat ovat kerran vuodessa, joulukuisin, kutsutun taiteilijan paikalla. Katsotaan, jos tähän voisi liittää vielä jonkun asteista nettitaideluentoa tai -kurssia.

Elämä molempien silakoiden kanssa on ollut sikäli lohdullista, että kaikki, keneltä olen kysynyt ovat olleet vastaanottavaisia ideoille - yksikään ei ole vielä lyönyt ovea kiinni. Vielä kun joku iloinen mesenaatti jostain löytyisi - joka maksaisi Elävälle silakalle sen verran rahaa, että voisimme palkata koordinaattorin. Projektista varmaan tulisi moniulotteisempi ja meillä pro bono -ihmisillä säilyisi jokin kosketus todellisuuteen vielä projektin jälkeenkin. (Vinku, vinku.)
Olen näköjään kytkeytynyt oikeaan taiteilijamoodiin...

Spämmiprojektini eteni eilen hurjasti huolimatta äänen kanssa pelehtimisestä. Eihän se seitsemän gigan wav mihinkään suostunut kääntymään. Seivasin uudelleen huonompilaatuisena ja johan tippui tiedostokokokin reiluun gigaan (...!) Luulin ensin, että tiedosto oli liian suuri, eikä koko juttu ollutkaan kääntynyt konepuheeksi, kun RPn soittoaika näytti yhtätoista minuuttia 24 sekuntia. Kuuntelin konepölinää yksitoista minuuttia 24 sekuntia, jonka jälkeen ääni vain pulputti pulputtamistaan. Pituus onkin 11 TUNTIA 24minuuttia ja 55 sekuntia. Viiden maissa eilen pistin lataamani ilmaisohjelman konvertoimaan wavia mp3-muotoon, mutta siinä se rouskutti filettä vielä tänä aamunakin, kun heräsin. Tein kitkerän johtopäätöksen ja latasin toisen ohjelman - joka ystävällisesti antoi konvertoimisajankin. Joka tuskin kuitenkaan pitää paikkansa. Näyttää kuitenkin prosenttiluvun, joka koko ajan näyttää kasvavan, eli toivoa vielä on. Rouske on kuitenkin kova. Kone varmaan itkee Guatemalan verta tämän prosessin jälkeen.

Itse asiassa, haluaisin embedata esim. RPn sivulle ja äänifileen jotenkin streamaamaan sivulta, mutten ole vielä moiseen vaihtoehtoon sen syvemmin perehtynyt. Katsoin verkosta jotain softia, mutta sitten tuli sisältämisseinä vastaan ja päätoiminnot jäätyivät. Joten jos joku iloinen henkinen mesenaatti siellä tuntee streamausjutut ja kertoo, miten tästä helpoimmin selviäisin ilmaiseksi, johan olisi vinkeää.

Kalateemalla jatketaan

Valoissa 9.

Henkevän Silakan tiedotteita postittelin eilen eri yhteistyöporukoille. Marialta sain Lean haastattelun käännettynä englanniksi; pari juttua pitää vielä tarkistaa ja sitten saamme sen verkkoon saakka. Pian lähden palaveeraamaan yhteistyökuvioista. Elävän silakan call for -sivu on melkein koodattu, mutta pitää vielä hioa loppuun saakka.

Spämmiprojektini realisointi on alkanut. Latasin eilen verkosta text-speacherin ja ohjelman, joka muuttaa fileitä wavista mp3-muotoon. Luetutin spämmitekstini waviin, mutten saanut ainakaan wav-muodossa aukeamaan. Ehkä kyse oli koosta: tiedosto vei tilaa mukavat 7 gigaa. Jos ei toimi, voisin kokeilla monona ja muutenkin huonommalla laadulla, kun ei tuon koneäänen kanssa niin äärimmäisen tarkkaa ole. Tällä hetkellä kuitenkin kokeilen, vääntyykö wav kunnolla mp3:ksi, mutta näyttää vähän pykivän. Jännittää vähän, miten tässä käy ja kuinka monimutkaiseksi menee.

Sikälikin merkittävä päivä, että Henkevän Silakan oma info-email on vastaanottanut ensimmäisen spämminsä tänään klo 11.06. Eikä osoitetta ole vielä edes levitelty mihinkään.

Kalan läpytystä

Valoissa 8.

Olkoon tämä tällainen yleisluotoinen merkintä, kun tarkoituksena on lähinnä pakoilla vaikeita työtehtäviä, eikä mitään oleellisen merkittävää ole tapahtunut.

Kesä on huomattavasti rauhoittanut Colorian käyttöä: palautetta tulee vain keskimäärin yksi per päivä ja muutenkin kyselyt ja muu on vähentynyt. Ensimmäisen kerran varmaan kolmeen kuukauteen uhrasin viime lauantaina Colorialle muutaman tunnin. Ei oikeastaan olisi ollut aikaa, mutta jotain pitää joskus tehdä mielenterveytensä pystyssä pysymiseksi. Mutta kun pistää pikkusormensa jakoon... Addiktoitunut olo. Pitää oikeasti taistella, että saa pidettyä kätensä irti tuosta perhanan värisaitista.

Tasapainoilen nyt työn, artsuilun ja artsuhenkisen tukitoiminnan välillä. Pitäisi-osasto on kasvanut melkoiseksi, mutta onneksi se tällä kertaa näyttäisi pienenevänkin, kun hommia hoitaa alta pois.

Omaa spämmiprojektianikin olen saanut lykättyä askeleen eteenpäin. Pyrkimyksenäni on lykätä se tuohon Silakan näyttelyyn vielä tällä viikolla, mutta laiteriippuvuudestani johtuen lienee parempi olla vannomatta mitään.

Musiikkimeemeistä vielä mainittakoon, että omat milloisetkin/silloisetkin päässä tai koneessa soivat biisit löytyvät työblogistani. Tällä hetkellä kuuntelen BBC2:lta eilistä Elaine Paigen musikaaliohjelmaa, missä juuri nyt tulee BeeGeesin How Deep Is Your Love. ¬_¬ Voisi kai sitä huonomminkin tietenkin mennä. Mutta eilen en ehtinyt kuunnella ohjelmaa livenä niinkuin normaalisti, koska eksyin tutkimaan linkkiä sivun oikeasta laidasta: Ball over Broadway (Explore the new hit Spamalot). Kysehän on siis Tonylla palkitusta Monty Python -musikaalista. Nurkkapatriootteja varmaan ilahduttaa Suomen maininta musikaalissa - koko musikaali alkaa MP-biisillä Finland / Fisch Schlapping Dance (kuulevat Arthurin aikalaiset väärin maan), joka on soinut tuolla BBC:llä varsin kiitettävästi.

Vielä irrallinen toteamus: Moni voisi ihmetellä, miksi meillä on ollut kattila vessan lattialla pari viikkoa - tai peräti kuukauden, mutta Timppa ei ole kysynyt mitään. Kovin lohduttavaa.

--

Perhana, tulee niin harvoin mitään lyyristä muotoa tänne pukattua, että pistetäänpä nyt kerrankin korkealentoista melkeinrunomuotoa. Viva Monty P!

Finland, Finland, Finland
That's the country for me!
Finland is the country where we dance
Finland is the country where we play
Here in Finland boy and girl can find a true romance
In traditional Scandinavian vay!
Schlip! Schlap!
You simply can't go wrong
With traditional fish-schlapping song
Finland, Finland, Finland
Pony trekking-
Or camping-
Or just watching TV
Finland, Finland, Finland
That's the country for me
--
(I said, "England.")

Hektisiä hetkisiä

Viikkoraportti: aika on vierähtänyt aivan käsittämättömän nopeasti. Fiksailua, vääntöä, kääntöä ja sitten vielä töitä. Elävä silakka -palaveeraamisen jälkeen seuraava päivä meni ensi kesän Väristyksiä -näyttelyn suunnittelussa + lyhyesti juttelin taidemuseon Sirpan kanssa Elävän silakan ja taidemuseon yhteistyökuvioista. Keskiviikkona, kun lounaan jälkeen istuimme Tiimarin edessä jäätelöllä, ensimmäisen kerran tuntui kesältä. (Silloin emme vielä tienneet, että Tiimarista hankkimamme patterikäyttöinen saippuakuplia ampuva pyssy ei ammukaan ihmisen mentäviä kuplia, kuten visioin, vaan lähinnä hurisee ja sitten plötsäyttää saippuavettä lattialle.) Sen jälkeen on tuntenut kokonaisuudessaan elävänsä hyvin makeutettua elämän light-versiota. Osaltaan tämä outo onnen tunne johtuu varmaan siitä, että takana on kolme aika massiivista työprojektia ja Henkevä Silakka on laskettu uudelleen vesille.

Eihän se homma tietenkään tähän lopu ja hyvä niin. Fiksausta on edelleen niin työssä kuin artsussakin ja huomenna - tai tarkemmin sanottuna tänään - on tarkoitus pistää Henkevän Silakan virallista tiedotetta eteenpäin. Elävän silakan puitteissa on tällä viikolla ainakin yksi palaveri. Festarin submit-sivua olen joutunut lykkäämään päivä kerrallaan viikolla eteenpäin, kun aika kaikesta keveydestä huolimatta vetäytyy johonkin olemattomuuden reikään. Nyt on päivämääränä 15.6. ja sen pitäisi pitää kutinsa.


Aina vain hauskemmaksi menee nämä nettikohtaamiset omien artsuilujeni kanssa. Huomasin jonkin aikaa sitten, että noita nettijuttujani on aika aktiivisesti väännetty japaniksi yahoon translaattorilla. Lopputulokset ovat joskus aika vinkeitä: klikkaa tekstiä keskellä. Ei varmaan osunut ihan kohdalleen oikean sivun valinta. Tämä se on abstraktia expressionismia jos mikä. Varsinkin, jos linkki ei enää toimi, niinkuin usein noiden translaattorilinkkien kohdalla tuppaa olemaan.

Silakka ui taas

Galleria Henkevä Silakka www.webgalleria.net on nyt uusittuna auki. Kaikki sinne rekisteröitymään ja omia rikos-aiheisia teoksia esille lykkäämään. Jonkin verran on vielä käytännön hiomista ja vääntöä, mutta perustoiminnat lienevät kunnossa. Anssi (Hyvä, Anssi!™) on vääntänyt koodia kasaan melko antaumuksellisesti jo usean ajan verran ja viime yönä minäkin lisäilin sisältöä viiteen saakka aamulla. Tänään kontaktoin kääntäjään ja pistin sopimustekstin tsekattavaksi. Ja säädin sähköpostin ja pistin tietoa bannereista. Anssi (Hyvä, Anssi!™) varmaan hionee muutamia juttuja paikalleen vielä tänään, mutta sitten jätetään hetkeksi rauhaan, ennenkuin lähtee järki tai henki.

Virallinen tiedotus asiasta lähtee vasta loppuviikolla, mutta kyllä tuolla galleriassa voi silti jo vierailla. Ensimmäisenä kutsuttuna taiteilijana on Turton Lea. Gallerian avautumisesta on pieni uutinen Keski-Suomen taidetoimikunnan nettisivulla - koska kyseessä on taidetoimikunnan tukema projekti. Kuinkahan paljon sitä itse pääsevät katsomaan, se on eri asia. Tänään nimittäin menin ylpeänä esittelemään uusittua galleriaa herra ja läänintaiteilija Castrénille, mutta kas, niinhän se olikin, että sisäasiainministeriön (?) koneilta on aika säännönmukaisesti kielletty pääsy noille galleria- ja kulttuurisivuille. Onneksi niiltä sentään toimii pääsy melkein kaikkialle muualle.

Tämän alkavan viikon teemana on palaverointi. Tänään oli harvinaisen perjantaihenkinen Elävä Silakka -palaveri. Päivämäärien kanssa saattaa jonkin verran mennä säätämiseksi, mutta epäselvyydet ratkennevat ensi viikolla. Muun ohessa yritin kovasti päteä julkkisystävilläni ¬_¬ mainitsemalla keskustelleeni Sarumanin kanssa muutamia vuosia sitten Aalto-museolla (kyllä 5 markkaa, kiitos / Ole hyvä / Kiitos on keskustelu!), mutta päteminen meni vähän hukkaan, kun puolet ei tiennyt, kenestä puhun ja loput eivät uskoneet. Epätoivon vimmalla yritin etsiä netistä edes jotain todisteita C. Leen käymisestä Aalto-museolla tai edes Jyväskylässä, mutta turhaan. Löysin sentään kuvan Leestä lukemassa Kalevalaa ja maininnan sotimisesta vapaaehtoisena talvisodassa. Pistin näitä ekoja tutkimustuloksiani alustavaksi todisteeksi paremman puutteessa, mutta... Sähköposti pukkaa tällaista: Ai, Pyydän anteeksi epäilyäni, jos olisit täsmentänyt tavanneesi Cee Leen talvisodan aikana, niin uskottavuutesi olisi kasvanut huomattaviin mittoihin. Kiitos, Sari. Mukava tietää, että ystävät tukevat vaikeissakin tilanteissa.

Valvominen ei helpota tätä yleistä sekavuuden tilaa.

Sulkeiset

Paperia kunnioittaakseni: kokeilin toimiiko skanneri. Käytetty nenäliina ja joku kasvinrääpäle kuvassa.

Inhorealismi sikseen. Galleria Henkevän Silakan uudistus loppusuoralla. Olen käynyt uusia (vielä julkaisemattomia) sivuja kohta kohdalta läpi ja kiusannut Anssia (joka koodaa sivun) lukemattomilla pienillä huomautuksilla ja nitinällä. Olen tukkinut viikon ajan Silakka-viesteilläni sähköpostiliikennettä yhden tehospämmääjän verran, mutta ei tuo vielä ole verta itkenyt, joten eiköhän tässä vielä vähän uskalla vielä hivenen reunemmalle pukata.

Tulkoon nyt samantien raportointi. Oikeastaan koko viime viikko meni virallisia papereita kirjoitellen. Viikko sitten maanantaina tempaisin (koneen kiukutellessa aktiivisesti) countrymusiikkia kuunnellen (!) (en jaksanut vaihtaa kanavaa) Elävä Silakka -hankkeelle ensi vuodelle toimintasuunnitelman, budjetin ja rahoitussuunnitelman yllättävän kevyesti (vaikkakin rahoitussuunnitelmani voi olla ehkä liian luova apurahan jakajien makuun). Tosin: onneksi luin Sarille puhelimessa ko. paperit - toimintasuunnitelman tautonomiaa en jaksanut alkaa fiksailla, mutta viimeisen kesken jääneen lauseen ehdin korjata luettavaan muotoon. Tiistai-aamuna ehdottelin kirjallisesti kaikenlaista Elävään Silakkaan liittyvää Jyväskylän taidemuseolle - saa nähdä, miten reagoivat. Sitten juoksin levittelemässä virallisia papereitani ympäriinsä ja Beckerilläkin poikkesin (omat eväät mukana; varsinaisen kulttuuripummimisen kohde oli Aalto-museo, jossa oli pakko pysähtyä ennen seuraavaa palaverikohdetta). Loppupäivä kului sutjakasti, kun nökötimme Anssin kanssa koneen ääressä noin viisi tuntia vääntäen Silakka-asioita puolikuntoon (!). Keskiviikon virallinen paperi oli Henkevän Silakan tiedote, jonka väänsin myös englantia muistuttavaksi suoritukseksi (ihan itse) ja jota levittelin tutuille ja tuntemattomillekin. Ja sivujen tsekkaus jatkui koko loppuviikon - viikonlopunkin pönötin aika tukevasti koneen ääressä.
Tässä ohessa töitä olen ehtinyt tehdä noin yhdeksän tuntia päivässä ja katsomaan kaikki oleelliset tositv-sujaukset, joten aika tehokkaaksi olen osoittautunut.

Viime viikolla oli aikaa vapaallekin: Irja Rane lopettelee kirjallisuuden läänintaiteilijasessiotaan. Torstaina kävin kylässä ja soppaa ehdin syödä, mutta sitten lähti kyyti ja kissojen aiheuttama ihoruostekin alkoi herätellä itseään. Perjantaina pikainen lähimuseossa lounastaminen venyi viiden tunnin reissuksi, kun Timppa soitti ja ilmoitti, ettei perjantain Hesaria (ristikko+Nyt!) saa irtonumerona kuin Helsingistä! Onneksi meillä on kulttuurilaitoksia, joista sellaisen saa kauniilla hymyllä. Reissu joka tapauksessa venyi kohtalaisen leppoisaksi perjantaikävelyksi ja Vakiopaineessakin tuli käytyä piiiiitkän tauon jälkeen. Lauantain viihdepuoli hoitui ylioppilasjuhlissa naapurissa - sieltäkin koirien haamut ajoivat ennen aikojaan pois.

--
Huomasin kaiken tämän kirjoittamisen jälkeen, että yleinen häröilyni on siirtynyt myös kirjoittamisen maailmaan. Sulkujen määrä on suorastaan hyökkäävä. (!)

Tältä näyttää paholainen...

Äsken repesin aivan täysin. Ei ole piiiiitkään aikaan naurattanut niin, että mahaan sattuu ja vesi valuu silmistä ja harvemmin päivä pääsee näin alkamaan. Ja syy alustuksineen: silloin tällöin joku levittelee kuviani omissa nimissään, joten semiaktiivista poliisitoimintaa tulee silloin tällöin harjoitettua. Muuten ei haittaa, jos/kun yksityiset lainailevat kuvia omille sivuilleen - tuntuu oikeastaan hienolta - mutta kun graafikonretkut somistavat portfolioitaan minun kuvillani, se on vähän eri asia. Tällä kertaa menin tsekkaamaan, kun www.xanga.com/home.aspx?user=schewning -sivulta on noudettu yhtä Beautiful Princesses-artsun kuvaa useita kertoja. Mutta kyseessä ei olekaan mitään kuvan luvatta käyttöä suurempaa kriminaalitoimintaa, vaan jonkun amerikkalaisen teinipojan blogi, johon poju on keräillyt kuvia elämänsä mausteeksi. Pakko oli tehdä vastavarkaus: yllä oleva kuva on ruutukaappaus ko. sivusta - ja jos pienestä tekstistä ei saa selvää, niin Beautiful Princesses-kuvani yläpuolella lukee: I think this is what the devil looks like. *grin*

Kyyneliä ei ole tällä viikolla muutenkaan säästelty. Kuuntelin tässä alkuviikosta apurahalomaketta naputellessani BBC2:n Friday Night Is Music Night -ohjelmaa, missä salakavalasti pääsivät soittamaan Fauren Pavanen. Biisillä on aikalailla samanlainen vaikutus kuin sillä Lumiukko-piirretyn tunnarilla (alkuperäisellä, ei Nightwish- eikä discoversiolla): itkuhan siitä tulee. Ja tulipahan todistettua, että halpa muste leviää kyynelnesteestäkin. Uusiksi meni printtaaminen. Joka muuten sujui verrattain hyvin, ottaen huomioon, että koneen mukaan printteri ei ole kiinni koko masiinassa. Edelleenkään. ¬_¬

Luovaa toimintaa tai luovaan toimintaan liittyvää hyvin epäluovaa toimintaa on harjoitettu tällä viikolla äärimmäisen paljon. Lähinnä maailma on pyörinyt Galleria Henkevän Silakan ja Elävä Silakka -tapahtuman ympärillä, joista molemmista pian lisää kuulunee. Elävälle Silakalle tempaisin tohkeissani viikonlopun aikana jo jonkinlaista graafista ilmettäkin: www.liveherring.org. Mutta ensi viikko kertonee enemmän.

Koneeseen kytketty

Waiting For Wings. 2005.

Väsymys. Elämä 100100100010011-maailmassa risoo useammin kuin ajoittain. Typerää sinnitellä rouskuvien koneiden kanssa, jotka eivät tiedä paremmastaan ja oireilevat mitä mielikuvituksellisimmin keinoin. Koneessani on aina ongelmia, joita kukaan ei ole osannut kuvitellakaan. Siksi niitä ei kai saada korjattuakaan. Autottomalla olo on aika orpo, kun konetta pitäisi siirrellä huollon ja kodin välillä ja kun kertaakaan se yksi vieminen ja tuominen ei riitä. Rahasta en jaksa edes valittaa, kun sen kuluminen/vähäisyys/puuttuminen lienee muillekin aina yhtä ajankohtaista. Konekuolio ajaa pakkolomalle. Pollyanna-maailmassa lomapäivät muuten lomattomaan elämään ovat lottovoitto, Murphy-universumissa ne patouttavat työmäärän parin päivän varaan.

Tekeminen on ollut aika tehotonta. Elävä Silakka -tapahtumalle olen yrittänyt kirjoittaa puhtaaksi apurahalomaketta, mutta koneen temppuillessa täytynee yrittää tekstata selvästi koneella kirjoittamisen sijaan. Välillä tuntuu, että on tullut liian suuri pala haukattua ahneuksissaan, mutta eivätköhän asiat aina jotenkin tuppaannu järjestymään. Alustavaa nettisivuluonnosta olen tässä viilaillut ja sen pitäisi olla kohta valmis verkkoon laitettavaksi.

Galleria Henkevän Silakan avaaminenkin viivästyy ainakin viikolla. Gallerian piti avautua kesäkuun 1. päivä, mutta nyt näyttää siltä, ettei kaikkea ehditä ihan viilaamaan kuntoon. Ensimmäinen kutsuvierastyö on jo tullut ja haastattelukin valmis, joten kyllähän tuo elämää helpottaa. Näyttelyjuliste-ehdotuksiakin on muutamia tallessa jo aiemmilta ajoilta, eli vaikka tietokanta ei ehkä ihan heti pystyyn pykähdäkään, voiton puolella ollaan.

Olkoon nyt täysimittainen vingunta ja valitus tämä entry: yksinäisyyttäkin olen alkanut potea. Viime viikolla paistattelin huomiossa ja keräilin säälipisteitä, nyt ihmiset tuppaavat lähestymään vain raaoissa työasioissa. Myös säälin ja empatian herättämät positiivishenkiset lausannot otetaan aina tässä osoitteessa vastaan, minä en kehujen vastaanottamisessa nirsoile millään tavalla :D

Vinossa taas

Horisontti vinossa II. 2005.

Hilpeyden rajamailla hoipertelen. Naurattaa kovasti, mutta vielä kun tietäisi, mille ja miksi. Lieneekö joku parasiitti pääni sisällä, vai minne ne kaikki ajatuksenpoikaset ovat karanneet? Muistan, että joskus niitä on kuitenkin muutamia ollut - vai olenko muka kuvitellut kaiken?

Henkevä ja Elävä Silakka työllistävät molemmat. Toisella alkaa olla julkaisupäivä lähellä ja toisella elämän alku, joten soisi edes yhden ajatuksen nyt jotenkin täsmentyvän ja kirkastuvan. Sähköinen paperi pysyy säntillisen tyhjänä edessäni ja luonnospaperillekin olen saanut hahmoteltua vain pari ympyrää. Välillä tuntuu, että tuota painetta ja paniikkia tulee säilöttyä kuin suolakurkkuja, vaikka eivät nuo projektit ainakaan panikoitumalla etene. Sopivalla hysterialla kyllä.

Kaikesta työkiireestä huolimatta olo on vähemmän hektinen kuin pari viikkoa sitten. Kesä on hyvä terapeutti. Viime päivinä olen sentään ymmärtänyt katkaista välillä napanuoran tietokoneeseen. Tänään tapasin Teijan kirjastolla ja katselin Italian matkakuvia vaaleanvihertävänä. Myöhemmin jatkoimme yhdessä korkeakulttuuriselle kierrokselle ensin taidemuseon Holviin, sitten Suojaan ja lopulta päivän kohokohta: Tiimari. Tiimarissa oli myynnissä käsittämätön kannun muotoinen ilmapuntari, jonka toimintatapaa en ymmärtänyt. Sinne pitää mennä toistekin.

Koska omia ideoita ei ole, esitetään toisten klassikoita. Pienistä ideoista suurin hauskuus: Viimeinen sivu.

Nomen est omen - PA

Horisontti vinossa. 2005.

Lauantai-iltana MOCA - Museum of Computer Art lähestyi sähköpostilla ja ilmoitti lisänneensä nimeni taiteilijalistalleen.
Kaikenlaisiin vääntöihin olen ääkkösnimellisenä tottunut, mutta tähän mennessä kuvaavin suoritus löytyy kyllä tuolta ko. taiteilijalistalta. Olen jo jonkin aikaa miettinyt nimeni muuttamista Valpuriksi, mutta tuo Ive voisi olla hyvä ääkkösetön Päivin vastine ulkomaanliikenteessä.

Viikonloppu kului sisätiloissa 24/3. Edes Euroviisuja en ehtinyt molemmilla silmillä katsomaan, koska työt veivät mukanaan. Viime aamulla viiden maissa ihmettelin, kuinka lamppu alkoi yhtä-äkkiä niin kovasti häikäistä - mutta aurinkohan se sitten olikin. Aamusella klo 6.30 päivittyi vihdoin noin vuoden työrupeama (kaikkine sälöineen) verkkoon. Kun noin tuntia myöhemmin kömmin vuoteeseen, ulos olikin ehtinyt tulla sadesää. Päivä on sekä työn että artsuilun osalta mennyt vähän ontuen: sisälmykset luulevat saaneensa Batterya useampiakin tölkillisiä, mutta mieli tietää, ettei niin ole.

Muutaman puhelun sentään sain hoidettua ja yhden ikävän sellaisen vastaanotinkin: Avekilta setä soitteli ja sanoi, että tältä keväältä on rahat jaettu, ei siis Elävälle Silakalle minkäänlaista elantoa sieltä taholta.

PA Ive Hintsanen kuittaa tältä erää.

Sunnuntaityöläinen

Enkähän ole nyt täysin manifestoitunut, joten palaan omaan arkeeni.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
Ei tapahdu mitään.

Miten kehtaan kutsua itseäni taiteilijaksi

Huurupää. 2005.

Jatkettakoon vielä mässäilyä samalla aiheella (minulla ja termistölläni), kun tuosta käyttämästäni artsuilu-termistäni on näköjään Maijan blogissakin juteltu ja osittain keskustelu on liukahtanut blogistani sähköpostiini. Joten vastaanpa nyt sitten suuren tuntemattoman kysymykseen.

Kehtaan kyllä kutsua itseäni taiteilijaksi, vaikka en itseäni varsinaisesti Taiteilijana pidäkään. Ei minuun kovasti satu, jos joku minua taiteilijaksi kutsuu, mutta itse pyrin silti aika intensiivisesti välttämään tuon vaateliaan tittelin käyttämistä itsestäni - poikkeuksena sähköpostini allekirjoitus, jossa englanninkielinen new media artist matkaa joka viestin mukana maailmalle luoden kaipaamaani hienostunutta ja ylevöitynyttä imagoa.

Taide -sanalle ladataan joskus vähän liikaa merkitystä. Juuri sellaista, joka saa tekeleitteni kohdalla jotkut ihmiset hyppimään seinille ja kirjoittamaan sähköpostia sormet verillä otsasuonen sykkiessä epäoikeudenmukaisuuden tunteen tahtiin. Itse pidän enemmän artsu -sanasta. Se suhtautuu *kaikkeen* vähän kevyemmin ja huumorintajuisemmin, vähemmillä vaateilla. Se sopii myös omaan kevyen henkevään luonteeseeni paremmin kuin luonteentaan sanana kuivempi taide. Artsussa on sitä paitsi r-kirjain, mikä aina on mujeeta.

Teen artsuilujuttuja pääasiassa itselleni ja oman itseni vuoksi. Kun teen omia teoksiani, en keskity tekemään taidetta vaan lähinnä saamaan idean pois systeemistä. On puhdistavaa tehdä välillä jotain muutakin kuin standardikoodia nettisivuasiakkailleni tai lineaarista, kaavaan sidottua esittelytekstiä aaneloselle.

Sinänsä kummassakaan sanassa (taide vs. artsu) ei ole mielestäni itseisarvoista negatiivista latausta, kyse on vain termin paino(tus)arvosta. Kyllä minä ilahdun ja käyn juhlajäätelön ostamassa ja leuhkistun kerta heitolla, jos joku vakavahenkinen taiteentutkijasielu julistaa artsuteokseni elämää suuremmaksi taiteeksi. Tuskin silloinkaan luopuisin turvallisesta artsuilusta.

Ei kenenkään kannata olla peloissaan, vaikka joku teoksistani taiteena puhuisikin. Eivät ne ihan heti kohta Garnegie Halliin ole päätymässä.

Jos se ketään lohduttaa, niin kehtaan kutsua itseäni myös astronautiksi.

Kirkolle turpaan?

Missioni tältä päivältä on täytetty. En ole saanut tänään ketään kääntymään hymiökielen kannalle, mutta yhden (?) anonyymin olen saanut aivan kiehumispisteeseen. Anonyymi kommentoi edellisen blogaukseni kommentissa kirkko/Raamattu/yhteiskuntakritiikittömyyttäni ja sai vastauksestani lisäpontta siinä määrin, että koko kommenttiraita alkaa olla sotatannerta. En jaksa naukua siellä syrjäkujalla, vaan siirrän fleimausosaston näyttävästi etusivulle.

Mutta otetaan nyt sitten vakavasti vakavammin: tosiasiassa tätä samaa on aikaisemminkin kyselty ja ihmetelty, kukaan ei ole kuitenkaan aikaisemmin kysynyt suoraan. Lukeeko jossakin mediataiteen lukuoppaassa, että genreen kuuluu mättää kirkkoa, Raamattua ja yhteiskuntaa oikein olan takaa? En oikeastaan ole koskaan ottanut tästä paineita, koska en pidä itseäni varsinaisesti taiteilijana ja työni vain ovat ...jotain, jota en tee mediataiteen tee-se-itse -käsikirja kädessäni.

Kirkko ei koskaan ole tehnyt minulle mitään niin pahaa, että jaksaisin sitä artsuilussani kritisoida sen enempää. Olen kyllä lukenut (todennäköisesti katsonut televisiosta, mutta lukenut kuulostaa paljon vakuuttavammalta) kirkon verisestä historiasta ja sen vallanhimosta, mutta historia on kuitenkin historiaa ja näyttää samanlaiselle veri/suolenpätkäsössölle melkein kaikista kulmista katsottuna. En kyllä epäile, etteikö kirkon sisälläkin esiintyisi väärinkäytöksiä ja valtapeliä ja etteikö se yrittäisi käyttää vaikutusvaltaansa vääntääkseen asioita omalle mallilleen. Onhan se suuri laitos, eikä viattomia tässä maailmassa kuitenkaan useita yksilöitä ole, jos on lainkaan. Välillä 'suvaitsevaisen' kirkon linjavedot kyllä ihmetyttävät: pari vuotta sitten kauneimmista joululauluista katosi omasta mielestäni kaunein joululaulu Varpunen jouluaamuna - varpusena uudelleensyntymiseen viittaavaa olit pieni veljeni, tulit taivahasta ei saa kertoman mukaan kirkossa toistella. Mutta minulle *henkilökohtaisesti* kirkko ei ole tehnyt suurempaa pahaa ja koska se ei elämääni sanottavasti haitaakaan, olisi aika tekopyhää kehittelemällä kehittää syytä liittyä 'ensimmäisen kiven heittäjiin'. Pahempiakin kohteita on. Ja sentään uskoa tonttuihin ei ole menetetty, vaan niistä kuulee yhä tiptaptiptap-lauluissa kirkon katon suojissakin.

Raamatustakaan en tiedä tarpeeksi edes läimiäkseni sitä. Aloitin joskus ala-asteikäisenä Raamatun lukemisen kannesta-kanteen suoritusprojektina, mutta taisin jäädä jumiin jonnekin Vanhan testamentin sukulistoihin. Sen minkä tiedän, on, että Raamattuahan voi lukea myös rauhan kirjana. Eikö se siellä sanottu, että joka miekkaan tarttuu se miekkaan hukkuu? Jos sinua löydään, käännä toinen poski; Jos joku vaatii sinulta paitaa, anna hänelle myös takki; Rakasta vihollisiasi... (*Tunnustus*: googlasin vähän). Ei kai se Raamatun syy ole, miten sitä tulkitaan?

Ja yhteiskunta? Miten olisi, jos viikon ajan keräisin jonotusnumeroita ihmisiltä eri kohteista (pankit, työvoimatoimistot, kela, juna-asema jne), kysyisin heidän lempiväriään, värittäisin laput sen mukaan ja laittaisin installaationa roikkumaan jonnekin julkiseen tilaan, näkyvälle paikalle? Tai värin sijaan kirjoittaisinkin lappuihin nimet, tulisi lisää persoonaa peliin. Jonotusmobiili, laadukasta taiteellista kritiikkiä nyky-yhteiskunnasta.

Kirkko, Raamattu ja yhteiskunta olisivat tietenkin paradoksaalisen helppoja vaikeita aiheita sinänsä. Helppoja siksi, että perusikoneita rikkovia installaatioita ja viritelmiä on helppo rakentaa. Vaikeita siksi, että se on vaikeaa tehdä vakuuttavasti. Olen nähnyt kymmeniä teoksia sekä Suomesta että ulkomailta, joissa Raamattu tai maan lippu on aseteltu johonkin siihen perinteisesti kuulumattomaan kontekstiin (hiekkaa, verta, nauloja, suolenpätkiä) - ja voilá, instant art. Osasta teoksia näkyy selkeästi, että taiteilija on pohtinut asiaa pitkään ja lähtökohtana on muutakin kuin nyt pitää keksiä jotain ristiriitaista, jotta kantaaottavuuteni tulee ilmi. Asia tulee sydämestä ja se näkyy. Mutta iso osa noista teoksista on selkeästi näennäiskritisoivia: tehty tekemisen vuoksi, ei sanomisen vuoksi. En sano, etteivätkö nuo ärsytä-ja-hallitse -kaavalla tehdyt vaikuttaisi katsojaansa, mutta jos joku niitä jo tehtailee, miksi minun pitäisi?

Ei kai yhteiskunta-/Raamattu-/kirkkokriittisen työn tekeminen omalla kohdallanikaan mahdotonta olisi, mutta en oikein näe itseäni huitomassa sokkona asiasta, josta en oikein tiedä. Sitten hyvällä tuurilla pääsisin julkkikseksi televisiohaastatteluun, jossa huonolla tuurilla haastattelija tietäisikin asiasta enemmän kuin minä ja saisi minut pussiin puheissani ja joutuisin poistumaan tilasta häntä koipien välissä televisiotalon takakujalle sumun ja roskien sekaan, häpeäisin palata kotiin, enkä koskaan enää kehtaisi mennä edes taiteilijaseuran pikkujouluihin, jossa sentään saa hyvää riisipuuroa. Jonotusmobiilin ehkä voisin kootakin, aihe on tarpeeksi lähellä ja tykkään väritellä paperilappuja. Mutta kun itselleni kirkosta tulee mieleen lähinnä kauneimmat joululaulut -laulusessiot, olisi ihan oikeasti läpinäkyvän teennäistä alkaa roiskia verta kirkkorakennuksen tiilille ja porata Raamattuun reikiä manifestina kirkon sotaisuudesta. Sen tehköön joku oikeamielisempi, jolla on oikeasti tunnetta ja ajatusta tekemisiensä taustalla.

Sitäpaitsi, ärsyttääkin saa jo aika paljon, ennenkuin herättää haluamansa reaktion. Jeesuskin on uitettu pissassa jo viisitoista vuotta sitten (Serrano) ja muutamat performanssitaiteilijat tuolla verkossa uhosivat ennen pääsiäistä matkaavansa Filippiineille naulauttamaan itsensä ristille syvästi uskovaisten rinnalla - joten eiköhän se ole jo kaikki nähty. Alkaa puuduttaa.

Jälleen pääsin hienosti ylevistä aiheista alaviin, taivahalla loistavista risteistä vessanpöntön uumeniin. Hallan vaara.

--
Tärkeä post scriptum analyyttiseen tekstiin: ...luennolla? Mainittiin minut? Tämä on itserakkaalle kaunis päivä: näin paljon huomiota ja luentoprinsessaus.
*Ihailee itseään peilistä ylpeänä*.